Euroopassa 1800-luvun jälkipuolisko merkitsi nationalismin nousua. Nykyisin nationalismi samaistuu mielissämme usein muukalaisvihamielisyyteen tai haluun linnottautua omien rajojen taakse. Siksi on paikallaan muistaa, että kansallisuusaatteen syntyaikana tästä ei ollut kyse.
Varhaiset nationalistit niin Suomessa kuin Virossa olivat oman aikansa kansainvälisiä älykköjä. Suomen tai viron kielen nostaminen parempaan asemaan ei heidän ajatuksissaan merkinnyt suomalaisten tai virolaisten ylivertaisuutta suhteessa toisiin vaan tasavertaisuutta toisten kanssa. Suomessa nämä ”toiset” olivat lähinnä ruotsalaisia ja venäläisiä, Virossa saksalaisia ja venäläisiä.
Nationalistit halusivat aktivoida ihmiset ottamaan vastuuta elämästään. He olivat siis pikemminkin demokraatteja kuin nationalisteja sanan nykyisessä merkityksessä. He olivat kansanvallan kannattajia ja vaativat mahdollisuutta opiskella ja hankkia sivistystä ihmisten omalla kielellä. He muistuttivat, että kansankulttuuri on sekin kulttuuria, jolla on vuosisataiset ja -tuhantiset juuret.
Tähän toimintaan liittyi kansanrunouden keruu ja murteiden sekä sukukielten kuvaus. Elias Lönnrotin Kalevala ja Friedrich Kreutzwaldin Kalevipoeg, M. A. Castrénin samojedikielten kieliopit, Ferdinand Wiedemannin sanakirja viron murteiden sanastosta, Jakob Hurtin kansanrunouden kokoelma ja monet muut tuon ajan kielitieteelliset ja kansanrunouden tutkimuksen teokset olivat tieteellisiä hankkeita. Samalla ne olivat poliittinen ohjelma, joka yhdisti tieteellisen tiedon kumulatiivisuuden, joukkojen uteliaisuuden ja yksilön luovuuden kansakunnan muistin löytämiseen, historian ja identiteetin rakentamiseen kokonaisille valtioille.
Kavahdetun nationalismin juuret ovat tieteessä ja yliopistossa. Ne ovat tutkimuksessa, joka teki kansankulttuurista korkeakulttuurin veroisen tutkimuskohteen, tai suomen ja viron murteista latinan kielen ja Rooman historian arvoisen älyllisen toiminnan kentän. Tähän kehitykseen liittyy Suomen ja Viron valtioiden synty.
Jokainen kansallisvaltio on tavallaan kopio toisista kansallisvaltioista. Sitä symboloivat paikasta toiseen samanmuotoinen, värikenttiä hieman eri tavoin yhdistelevä lippu, tai nelitahtinen ylväs hymni, jossa kehutaan luontoa ja kansan vaatimattomuutta ja sotataitoa. Kaikki kansakunnat kertovat tarinoita taisteluista ja kärsimyksistä. Kaikilla niistä on alituinen kiusaus uhriutua, kertoa omasta historiastaan versiota, jossa oma kansa on ollut alistettu eikä koskaan alistaja.
Ukkini osallistui talvi- ja jatkosotaan rintamalla. Hän oli lähtökohdiltaan vasemmistolainen ja ehkä hieman boheemi. Silti hän oli varma siitä, että aseellinen taistelu työväestön ihannemaata Neuvostoliittoa vastaan oli oikeutettua ja välttämätöntä. Hän haavoittui ja hänet palkittiin mitalein, mutta hänen tarinoissaan en silti koskaan muista kuulleeni paatosta, mikä usein leimaa marmoritaulujen ja sankarihautojen ympäristöjä, paraateja ja itsenäisyyspäivän vastaanottoja.
Kun ajattelen tuota myöhemmin professorina ja taidemuseon johtajana toiminutta miestä ja sitä miten hän vuosikaudet taisteluhaudoissa rämpiessään lunasti jälkipolville oikeuden olla loukkaantunut tykkitulen asemesta huomattavasti vähemmän pelottavista asioista, tunnen suurta kiitollisuutta koko hänen sukupolveaan kohtaan. Väinö Linnan kuvaamat suomalaiset sotilaat puhuivat erilaisia murteita ja purnasivat esimiehilleen, mutta tekivät silti, mitä osasivat historiallisten tapahtumien vuossa. Ajattelen, että varjelemme tämän polven muistoa parhaiten olemalla moninaisia. Kuten sotavuosina, ei isänmaa tänäänkään kuulu vain niille, jotka kovaäänisimmin hehkuttavat suomalaisuuttaan vaan aivan kaikille suomalaisille, vasemmistolaisille ja oikeistolaisille, persuille ja hipeille, kukkahatuille ja varttinatseille. Emme aina ymmärrä toisiamme, mutta isänmaamme on yhteinen, ja siinä jaamme elämämme samoilla kaduilla ja rannoilla.
Suomen ja Viron kohtalo on monin tavoin samankaltainen. Olemme osa Euroopan reunalle ulottuvaa suomalais-ugrilaista kielijatkumoa ja euraasista taigavyöhykkeen kulttuurialuetta. Kun tämän jatkumon keskialueilla Venäjällä suomalais-ugrilaisten kielten tulevaisuus on yhä hämärämpi ja tummempi, elää suomalais-ugrilainen kulttuuri voimakkaana Suomessa ja Virossa.
Olemme reunavaltioita kahden valta- ja kulttuuripiirin rajalla, ja niin menneisyytemme kuin tulevaisuutemme liittyy siihen, miten näiden kahden valtapiirin suhteet kehittyvät. Hyödymme hyvistä suhteista Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin, ja lännen valtapiirin puitteissa olemme onnistuneet luomaan elinvoimaisia valtioita. Ihanteellisessa tulevaisuudessa olemme silti tiiviisti kytköksissä myös monikansalliseen Venäjään, jonka alue on kielellinen alkukotimme. Tänäänkin on tärkeää tehdä omassa mielessään ero Vladimir Putinin johtaman autoritäärisen järjestelmän ja venäläisten ihmisten välillä.
Eurooppalaisissa kansallisvaltioissakin on uhkakuvia. Talvisodassa saatiin pysäytettyä venäläiset tankit, mutta ehkäpä niitä vaarallisemmaksi osoittautuvat kuitenkin lopulta englanninkieliset laulut, pelit ja muut mediatuotteet. Suomen kieli, joka vain noin 150 vuotta sitten nostettiin kansan puhekielestä korkeakulttuurin ja hallinnon kieleksi, on yhä vähemmän tarpeen kansainvälisessä työelämässä. Jopa suomalaisissa korkeakouluissa siirrytään nykyisin opettamaan englannin kielellä yhä varhaisemmassa vaiheessa.
Kun Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen vuonna 1861 väitteli Helsingin yliopistossa suomen kielellä, yritti yliopiston johto ja myös vastaväittäjä saada häntä luopumaan radikaalista aikeestaan ja ehdotti, että väitös pidettäisiin kuitenkin sivistyskielellä ruotsiksi. Yrjö-Koskinen joutui tuolloin tokaisemaan, että hänen sivistyksensä kieli on suomi. Tämä tarina saa minut surulliseksi, ja paljolti siksi, että kun opiskelijani Helsingin yliopistossa näinä päivinä kirjoittavat suomenkielisiä väitöskirjoja, heitä muistutetaan yhä useammin siitä, että ne olisi parempi laatia kansainvälisellä sivistyskielellä – siis englanniksi.
Sivistys ja oma kieli ovat kuitenkin yhtä tänään samalla tavoin kuin Yrjö-Koskisen aikaan. Kielitieteen tutkijana voisin muistuttaa lukemattomista tavoista, joilla ajattelu, kulttuuri ja oma kieli ovat kytkeytyneet toisiinsa. Vain suomen kielessä eduskunta käsittelee budjettiä riihessä. Vain suomen kielessä poliitikot yrittävät saada hyötyä iltalypsyllä. Jokainen suomen kielen lause – tai viron kielen lause – sisältää assosiaatioita, metaforia ja muita ajatuksen takaportteja, joita saman lauseen englanninkielinen käännös ei ikinä sisällä. Siksi monikielisyys ei ole ylellisyyttä, vaan ihmiskunnan elinehto, moninaisuuden, moniäänisyyden ja yllättävän luovuuden, uuden luomisen välttämätön henkivakuutus.
Suomen kielessä on sellainen sana kuin viitsiä, joka voi olla hyvin vaikea kääntää englanniksi, siitäkin huolimatta, että se on yleisimpiä suomen sanoja. Viitsimmekö tänään vielä viljellä suomenkielistä korkeakulttuuria englanninkielistyvän työelämän ja koulutuksen oloissa? Jos tämä puolustuslinja ei pidä, eivät uudet taisteluhävittäjät tai sotalaivatkaan auta.
Näihin kahteen puolusvoimien hankkeeseen aiotaan lähiaikoina investoida yli 11 miljardia euroa. Se on varmaan aivan hyvä, tässä kavalassa ja epävarmassa maailmassa. Mutta pitäkäämme huolta myös siitä, että niiden rajojen sisällä, joita uudet sotakoneet vartioivat on jotain erityislaatuista puolustettavaa.
Kuinka paljon aiomme investoida siihen, että myös tulevaisuudessa olisi suomenkielinen yliopistokoulutus, suomenkielinen lukio, suomenkielinen työelämä, suomenkielinen media? Luvatkaamme itsellemme, että vähintään kymmenen prosenttia siitä, mitä investoimme suomalaisuutta puolustaviin sotakoneisiin. Vai olisiko kaksikymmentä prosenttiakaan liikaa?
Entä viitsimmekö rakentaa Suomen siltaa yhä tänään? Onko Suomen ja Viron yhteys vielä samalla tavoin merkityksellinen kuin Koidulan aikana? Tai Friedebert Tuglasin aikana, joka kirjotti Suomen sillasta Suursaaressa, ainoassa paikassa koko maailmassa, josta molemmat Suomenlahden rannat voi nähdä. Tai Kekkosen aikana, kun hän vuonna 1964 puhui viron kieltä 20 vuotta isolaatiossa olleelle Viron kansalle muistuttaen, että muun maailman silmissä Viro on yhä tärkeä. Tai silloin kun juuri Tarton yliopiston kunniatohtoriksi valittu presidentti Tarja Halonen piti juhlatilaisuudessa puheensa viroksi? Minkä muun maan johtaja tulee Suomeen puhumaan suomea kuin Viron? Minkä muun maan johtaja saapuu Viroon puhumaan viroa kuin Suomen? Suomen ja Viron yhteys on ainutlaatuinen.
Siltaa ehkä emme koskaan näe, mutta tunneli saattaa olla tulevaisuutta jo melko pian. Kun teknologinen kehitys yhdistää kaksi valtakuntaa, on aika kysyä, miten käy henkisen kehityksen. Jos käytämme kaksikymmentä miljardia tunneliin, tulisi meidän käyttää ainakin kaksi miljardia tunnelin luoman henkisen infrastuktuurin muutokseen.
Meidän on alettava luoda maata, joka puhuu suomea ja viroa lahden molemmilla rannoilla. Tällä on kiire. Kohta kulkevat junat pääkaupunkien välillä 20 minuutissa, ja uusi yhteisö on syntynyt. Tarvitsemme Helsinkiin päiväkoteja ja kouluja, joissa suomalaiset lapset oppivat viroa korkealla tasolla, nyt enemmän kuin koskaan. Virossa tulee edelleen kehittää suomen kielen opetusta. Mitä jos uudessa Talsingissa kommunikoimmekin keskenämme viron ja suomen kielen sijaan englanniksi? Onko tuo paikka silti Helsinki ja Tallinna, Suomi ja Viro? Vai onko siitä tullut jo jokin ylikansallinen historiaton yhteisö, jota pitää yhdessä ihmisten sijaan raha ja bisnes?
Suomi ja Viro ovat todellisesti itsenäisiä vain yhdessä. Maidemme juuret ovat yhtä, ja niiden kohtalo nyt ja tulevaisuudessa on yhteinen, sittenkin vaikka identiteemme ovat yhä moninaisempia. Näin onkin kirjoitettu Euroopan unionin, tuon hydramaisen, monihaaraisen valtio-olennon motossa. Siihen me kuulumme. Moninaisuudessa yhtenäinen. E pluribus unum.