Virolaisen lyriikan multitalentin Elo Viidingin suomennoskokoelman nimi on suoraan tekemisissä erään tärkeän runon eli Yhdelle äänelle (kirjassa s. 77–90) kanssa. Siinä runoilija avaa poikkeuksellisen keskeislyyrisesti omaa traumaansa ammoin edesmenneen isänsä, Suomessakin hyvin tunnetun Juhan Viidingin kanssa. Kaiken mahdollisen muun ohessa Tuhannelle äänelle on näin myös armastavaa perherunoutta, sillä viittauksia isään löytyy sieltä täältä. Poimittakoot tähän esimerkeiksi vain runot Göteborg 1978–2005 sekä Isän kanssa Kasprella 1987.

Runoustietäjille on samalla selvää, ettei Elo Viiding kirjoita yhtään samalla tavalla kuin iskä. Päinvastoin. Elo Viidingin runoilijankuvaan liittyvät lähes tai aivan toiset määreet: yhteiskuntakritiikki, feminismi, vakavuudella pelailu. Jotain yhteistäkin sentään: huumori, joka tyttären tapauksessa saa muodokseen ainakin ironian, sarkasmin ja vallattoman kirjallisen pilailun.

Vallattomuus näkyy paremmin varhaisissa runoissa, jotka toivat parnassolle vaikkapa Rosalinda Triiplan hassun hahmon, joka tuntee jonkun Elo V:n samoin kuin Elo Triiplan ja joka muuttelee kansallisrunoilija Lydia Koidulan tekstiä (s. 22). Odotuksenmukaisesti kirjassa löytyy joskaan ei ihan vilise viittauksia muihin runoilijoihin tai tunnettuihin tekstinpätkiin: Tunne ihminen, ole tunkeutuja, / ole Tekopyhä Lukija, ole / avoin. / Ole / Toinen.

Tietty kokeellisuus näkyy myös esimerkiksi toistona ja merkkikasaumina, jotka luovat joskus loitsumaisia sävyjä (Mitä ihmettä, Chiara!), taitetun runon fontissa (Omaperäisisä ajatuksia), takaperoiskirjoituksena (Syysiehäl Naappil) tai vieraskielisissä otsikoissa: Ceci n’est pas une pipe; Es war in Schöneberg im Monat Mai.

Suomen kielikin on aina saanut osansa. Viiding on sen tiimoilta ollut mukana virontamassa, yhtenä monista, niin Pentti Saarikoskea kuin Paavo Haavikkoa. Ja jo 2003 ilmestyneessä Teatud erandid -kokoelmassa oli tällainen pikkuruno:
OI, RUNOUS!
See on minu arusaam
loetavast luulest

Nimillä Elo V. ja Elo Viiding julkaisseen runoilijan käsitys luettavasta runosta epäilemättä poikkesi Viron valtavirrasta parikymmentä vuotta sitten, siitä kai virnuilukin. Ymmärtäjiä ei aina löytynyt. Ilmeisesti feminismin ja yhteiskuntakriittisyyden avoin tuominen naisrunouteen oli monille liikaa, ja runous tuomittiin ”sietämättömäksi”. Kaipa siinä häiritsi juuri esitystapaan liittyvä kärkkäys, josta valikoimassa on helppo poimia esimerkkejä. Minään feminismin maahantuojana Viidingiä tuskin voi pitää, tai mitä termillä sitten tarkoitetaankin: olihan Koidulakin oman aikansa feministi.

Hassua silti edes ajatella, että virolaisen naislyriikan traditio olisi Viron tuoreimman itsenäisyyden aikana voinut jatkua vain Koidulan, Anna Haavan tai Betti Alverin hengessä. Eikä se jatkunutkaan. Tai sitten Virossa jokaista naisrunoilijaa verrataan automaattisesti juuri tähän ylevän kliseiseen perinteeseen. Entä jos joku miehenpuoli tulee samalle hiekkalaatikolle oman pikku lapionsa kanssa?

Suomentaja Katja Meriluoto on jo aikaa sitten aloittanut runoisen käännöspainin Elon kera, sillä Nihil Interit julkaisi edellisellä vuosituhannella kirjan Paljastuksia. Kenties harjoittelu kannattaa, sillä Katja on suomennoksessaan onnistunut loistavasti välittämään ystävänsä sävyt, viestit, sanomat.

Meriluodolta on hiljattain ilmestynyt myös oma esikoisrunokokoelma Mehiläisen paino (Aviador 2023). Mainittakoon kommenttina ikuisuuskeskusteluun, että vaikka runokääntäjältä ei suinkaan vaadita omaehtoista runoilua, niin ei siitä toki haittaakaan ole. Jokin herkkyys runolle riittää ilman todistelua, joskin sen lisäksi pitää myös kylmästi opetella pari juttua, jotta tietää edes itse mitä tekee.

Kustannusliike Parkko on tehnyt kiitettävää työtä keskeisten virolaistekstien saamiseksi suomalaisten ulottuville. Vuonna 2019 ilmestyi Tõnu Õnnepalun Mitta Katja Meriluodon suomennoksena ja 2021 Jaan Kaplinskin Ilta tuo takaisin kaiken (suom. Anja Salokannel ja Pauli Tapio). Laajemmin kannattaa huomata Parkon runokirjasarjan hengästyttävän arvovaltainen tekijäkaarti: T. S. Eliot, Paul Celan, Eugenio Montale, Dylan Thomas, Octavio Paz ja monet muut.

Selityksiin on päätynyt luotettavaa tietoa Karl Martin Sinijärveltä suomeksi julkaistuista runoista, mutta sen sijaan tiedot Jan Kausista jäävät puutteellisiksi. Korjattakoon ne tähän. Nippernaatissa 2022 ilmestyneen novellin lisäksi Kausilta julkaistiin novelli jo 2003 teoksessa Tallinnasta pois. Joitakin Kausin runoja ilmestyi Helsingin Rikhardinkadun kirjallisen salongin käsiohjelmassa 2005. Ja ennen kaikkea tulee muistaa Kausin tärkeä pienoistarinakokoelma Tähtiä ja neonvaloja vuodelta 2010. Kaikki edellä mainitut on suomentanut Raija Hämäläinen.

Mart Velsker selittää seikkaperäisissä jälkisanoissaan ”dynaamista näkökulmaa, vulkaanista raivoa” sekä ”kompromissitonta sopeutumattomuutta” Elo Viidingin tunnusmerkkeinä. Hän myös jaksottaa runoilijan reilun kolmen vuosikymmenen uraa leimallisiin osiin. Maksaa vaivan tutustua.

En osaa jakaa käsitystä Viidingin runojen sietämättömyydestä, vaan kutsuisin lukutapahtumaa vain nautinnolliseksi. Kenties kyseessä onkin sama asia, eli Elo Viidingin moniäänisyyteen tutustuminen on sietämättömän nautinnollista.