Elettiinkö Rakveressa jo kivikaudella?
Kivikaudella – siis noin 8 000 vuotta sitten? Tuskinpa sentään! Mutta parikymmentä kilometriä Rakveresta pohjoiseen sijaitsevalla Lammasmäen suosaarekkeella on kyllä asunut metsästäjä-kalastajia kivikaudella. Heidän työkalunsa oli valmistettu asianmukaisesti kivestä ja luusta, eli kaiketi asukkaat tiesivät historiasta yhtä sun toista. Sittemmin Lammasmägi saattoi käydä asukkaille ahtaaksi tai sitten järvestä loppuivat kalat, sillä enää tuhansiin vuosiin he tai heidän jälkeläisensä eivät ole jättäneet mitään jälkiä itsestään. Ensimmäiset maanviljelijät ja karjankasvattajat saapuivat nykyisen Rakveren teatterimäen alueelle Ukrainan aroilta noin 1 500 vuotta sitten (400–500-luvulla). Niin väittävät arkeologit uusimpien geenitutkimusten perusteella. Sijainti oli suotuisa: pohjoisessa oli suota, kahden puolen kukkulaa lähteitä ja puroja, vähän matkan päässä kohosi linnavuori, jonka puulinnoitus tarjosi suojaa vihollisilta.
Kuka antoi nimen Rakveren linnalle?
Rakveren muinaislinnasta ei ole säilynyt kovin paljon tietoja, mutta Henrikin Liivinmaan kronikassa mainitaan, että vuonna 1226 paikalla sijaitsi Tarvanpään puulinna. (Onneksi oli niin viisaita vieraita, että tulivat tehneeksi muistiinpanoja!)
Tanskalaiset rakensivat samalle paikalle kivilinnansa ja antoivat sille nimen Wesenberg (mikä oli saksannos nimestä Tarvanpää). Kun venäläiset vuonna 1268 tulivat Novgorodista 30 000 miehen voimin valloittamaan linnaa, jota sanoivat Rakovoriksi, tanskalaiset ja Saksalainen ritarikunta asettuivat yhteisvoimin heitä vastaan. Venäläiset kokivat lopulta murskatappion Rakveren taistelussa, joka oli suurin ja verisin nykyisen Viron alueella 1200-luvulla käydyistä taisteluista. Tappio vei venäläisiltä 300 vuodeksi innon tulla valloittamaan meidän maitamme. Linnan ympärille taas syntyi kaupunki, joka alkoi kehittyä nopeasti. Se sai asukkaikseen käsityöläisiä ja kauppiaita. Vuonna 1302 kaupungille annettiin Lyypekin kaupunkioikeudet. (Eikö vain ollutkin kyseessä eräänlainen ”keskiajan Euroopan unioni”!) Siksi vietämme tänä vuonna hieman suurempia syntymäpäiväjuhlia: Rakveren kaupunki täyttää 720 vuotta.
Kävikö paavi keskiajalla Rakveressa?
Ei, paavi ei koskaan ehtinyt tänne saakka, mutta tuolloinen Wesenberg oli kyllä jonkin aikaa paavin hallinnon alaisuudessa. Kun linnaa isännöineet tanskalaiset ja saksalaiset riitaantuivat keskenään, riitapukareita tuli vuonna 1226 nuhtelemaan paavin legaatti suoraan pääkallonpaikalta. Ja kun edusmies palasi kotiin, kiistat alkoivat tietenkin heti uudelleen.
Viimeinen pyhäinjäännös eli virolaisen kulttielokuvan seikkailut rakverelaisittain
Vuonna 1346 Tanskan kuningas myi koko Pohjois-Viron Saksalaiselle ritarikunnalle. Alue pysyi ritarikunnan hallussa yli kaksisataa vuotta. Sen valtakausi päättyi, kun Iivana Julman joukot hyökkäsivät Viroon vuonna 1558. Näin alkoi julma ja verinen Liivinmaan sota. Rakvere hävitettiin maan tasalle, Virumaan kyliä ryövättiin useaan kertaan ja armottomasti. Miehiä vietiin sotaan, nälänhädät ja rutto riehuivat. Venäläiset tekivät Rakveresta tukikohtansa: he kaivoivat linnavuoren länsi- ja pohjoissivut (nykyisen Vallikraavi-kadun teatterin puoleisen osan) jyrkemmiksi ja rakensivat kummallekin puolelle muurit.
Vuonna 1579 venäläiset saivat Rakveren lähistöllä vangikseen Ivo Schenkenbergin, ”Liivinmaan Hannibalin”, joka oli talonpojista koostuneen sotajoukkonsa kanssa käynyt hullunrohkeasti tataarien kimppuun aivan Rakveren porteilla. Haavoittunut Schenkenberg vietiin Pihkovaan ja teloitettiin. Ivo Schenkenbergin hahmo tuli tunnetuksi vuonna 1969 valmistuneesta, virolaisille suunnattoman rakkaasta kulttielokuvasta Viimeinen pyhäinjäännös (vir. Viimne reliikvia, esitetty Suomessa myös nimellä Taistojen mies). Schenkenbergin viimeiseen taisteluun ei valitettavasti viitata elokuvassa sanallakaan – kunnia ja sankarin viitta kuuluivat neuvostoelokuvissa aina venäläisille, ei virolaisille. Rakveren linnaan sen sijaan on Ivon muistoksi perustettu Schenkenbergin kapakka ja kuluvan vuoden kesäkuussa saa ensi-iltansa Ivosta kertova kesäteatteriesitys Ivo Schenkenberg ja Hannibalin kansa (Ivo Schenkenberg ja Hannibali rahvas).
Jään ylitse ja sitten kompassin avulla kohti Rakverea
Juuri tällä tavalla saapui Ruotsin armeija talvella 1581 Viipurista Rakveren liepeille ja ryhtyi piirittämään linnaa. Aseistuksenaan heillä oli raskaita tykkejä, ja se näkyi tuloksessa: venäläisten puurakenteinen esilinna oli pian liekeissä. Venäläiset antautuivat, mutta rauhan aika jäi lyhyeksi, sillä seuraavaksi Rakvereen rymistelivät puolalaiset. Vuodet 1602–1605 kuluivat Puolan vallan alla.
Vuonna 1605 Vironmaalla alkoi ajanjakso, jota yhä edelleen kutsutaan ”kultaiseksi Ruotsin ajaksi”. Rakverelainen historiantutkija Uno Trumm on todennut, että virolaisten historiankäsityksessä on kaksi typerää legendaa: 770-vuotinen orjuuden yö ja kultainen Ruotsin aika, kummatkin suuria valheita! Rakveren tilanne oli kultaisuudesta kaukana, se oli surkea. Rakvere menetti kaupunkioikeutensa, sillä Ruotsin kuningas lahjoitti vuonna 1629 linnan ja koko kaupungin hollantilaiselle diplomaatille von Brederodele, joka edusti ruotsalaisia neuvotteluissa venäläisten kanssa. Lopulta von Brederoden perilliset kauppasivat kaupungin linnoineen baltiansaksalaiselle kartanonherralle. Niin alkoi kaupungin pitkä ja vaivalloinen taistelu Tiesenhausenien kanssa, mistä Jaan Kross kertoo kiehtovasti romaanissaan Pietarin tiellä (vir. Rakvere romaan). Kartanon ja kaupungin välillä vallitsi vihanpito, kaupunki kävi pitkään oikeutta vanhojen kaupunkioikeuksiensa palauttamiseksi.
Viisi katua ja 400 asukasta
Suuren Pohjan sodan (1721) jälkeen nykyisen Viron alueet liitettiin tsaarin Venäjään. Rakvere ja Virumaa olivat jälleen kerran joutuneet kohtaamaan sodan tuhot. Tällä kertaa Venäjän valtakausi toi tullessaan myönteisiäkin muutoksia. Vuoden 1783 hallintouudistuksessa Virumaalle perustettiin maakunta, jonka keskuspaikka Rakveresta tuli. Alue kuului Vironmaan kuvernementtiin. Maakuntakeskukselle avautuivat suotuisat kehitysnäkymät. Reformin aikoihin Wesenbergissä asui viiden kadun varrella noin 400 henkeä. Sata vuotta myöhemmin asukasluku oli kasvanut jo lähes 6 000:een. Kaupunkiin tuli rentei eli valtionkassa, tulli sekä muita virastoja virkamiehineen – ja kaikki tarvitsivat itselleen asumuksen, joten rakentaminen oli vilkasta.
Voi! Minä raukka Rakveren kaupunki…
Noin vuonna 1708 Puhjan lukkari Käsu Hans kirjoitti suuressa Pohjan sodassa poltetulle Tarton kaupungille omistetun etelävironkielisen itkulaulun Oh! Ma waene Tardo liin (Voi! Minä raukka Tarton kaupunki). Jos Rakveren linna haluaisi sepittää oman itkulaulunsa, se voisi kuulua kevättalvella 2022 suunnilleen näin:
”Ei ollut kultainen Ruotsin aika minulle lainkaan kultainen: ruotsalaiset ja puolalaiset hajottivat muurini vuonna 1605 tuhanneksi kappaleeksi niin, että linnoitukseksi minusta ei enää ollut. Elämäni oli viheliäistä, kurjuus seurasi toistaan. Ruotsin kuningas lahjoitti minut kuin ajokoiran sotasankarilleen Brederodelle, jonka jälkeläiset puolestaan myivät minut von Thiesenhauseneille, baltiansaksalaisille kartanonherroille. Kartanon keskus oli entisen luostarin sijoilla, nykyisellä teatterimäellä, kaupungilta oli viety kaikki oikeudet ja se oli kartanosta riippuvainen. Minun muureistani murrettiin kartanon ja kaupungin tarpeisiin rakennuskiveä ja minun ympärilläni laidunnettiin lampaita – ja näin jatkui monta sataa vuotta peräjälkeen.
Myös suurta Pohjan sotaa seurasin surullisena sivusta – taas tuhottiin kaikki maan tasalle. Jos rakverelaisia uskaltautuikin takaisin poltettuun kotikaupunkiinsa, venäläiset ottivat heidät kiinni ja veivät vangiksi Venäjälle. Vähitellen kaupunki alkoi silti toipua ja lopulta saavutti kamppailuissaan menestystä. Rakveresta tuli vuonna 1783 maakunnan keskus, maat mitattiin ihmisille ja ostettiin pois kartanolta.
Hieman iloa toi Pietari–Tallinna-rautatien avaaminen vuonna 1870, sillä Rakvere sai tuolloin toisen luokan rautatieaseman. Pietariin vietiin viinaa ja teurashärkiä, rautateillä liikkui raha ja kaupunkiin tekivät tuloaan uuden ajan tavat, jopa kapina-aikeet. Pian alkoi jo maailmansota. Vuonna 1918 Viro vapautui Venäjän kotkan siiven alta. Rakveresta tuli taas maakunnan keskus. Vapaussotaa seurasi reilut pari vuosikymmentä rauhaisaa hengähdysaikaa. Minun muurejani koetettiin kohentaa, suojissani poltettiin juhannuskokkoa ja pidettiin kansankokouksia, tammimetsä ja linnavuori liitettiin kaupunkiin. Linnavuoresta ja linnanraunioista tulikin kaupunkilaisten lempipaikka. Linnan alueelle suunniteltiin istutettavaksi suuri määrä puita, mutta onneksi se jäi lopulta tekemättä, koska niiden juuret olisivat kasvaessaan tuhonneet muurini lopullisesti. Ajat muuttuivat. Vuonna 1940 alkoi uusi venäläisten, Neuvostoliiton, miehitys.
Toisen maailmansodan jälkeen minun historiani tutkimista taas pikkuhiljaa jatkettiin. Kaupunkilaiset kävivät katselemassa arkeologien kaivauksia ja itsekin selvittelemässä sitä, onko salakäytävä, jonka kerrottiin johtavan Suomenlahden alle, oikeasti olemassa – ja jos on, niin missä?
Minun muurini murenivat, monta sukupolvea Rakveren poikia kävi täällä leikkimässä sotaa ja hyppimässä haurailla muureillani. Onneksi vuonna 1975 perustettiin restaurointihallitus ja siitä käynnistyi huolellinen muurien mittaaminen ja vahvistaminen. Kiitokset suuren työn tekijälle Gunnar Kirsille. Ja muille myös! Vuonna 1988 luovutettiin Rakveren museolle minun kunnostettu eteläinen esipihani, itäporttini sekä vartio- ja tykkitornini. Samaan aikaan alkoi vähin erin Viron uudelleenitsenäistymisen aika, linnan pihalla liehutettiin sinimustavalkeita lippuja, pidettiin puheita ja laulettiin, vannottiin uskollisuutta isänmaalle ja kiitettiin jumalaa. Nuoriso järjesti eräänä kesäyönä Wesenbergin rockjuhlat, jolloin kaupunkilaiset eivät tainneet päästä levolle koko yönä. Toivottavasti pojille ei suututtu, sillä kaikkihan me olemme joskus olleet nuoria…
Itse tunnen oloni varsin nuorekkaaksi tänäkin päivänä: keskipäivällä tykki paukkuu, turistit tuovat tuloja, palkkasoturit marssivat muurieni sisällä, tapahtumia on vaikka minkälaisia. Jos vain joku joskus löytäisi Vatikaanin arkistosta tai Saksalaisen ritarikunnan keskusarkistosta Wienistä vanhat piirustukset, niin saisimme ehkä tietää, miltä muurini tarkalleen näyttivät ammoisina suuruuteni päivinä. Niin, ja minulla on nykyään uusi isäntäkin:
SA Virumaa Muuseumid eli Virumaan museosäätiö. Hän pitää minusta huolta, muistuttaa läheltä ja kaukaa tulleita vieraita, että nämä vanhat muurit ovat kantaneet Rakveren, Wesenbergin ja Tarvanpään nimeä. En ole varmaan koskaan elänyt niin mukavasti kuin nyt! Ehkä otsikosta pitäisi pyyhkiä pois sana ”raukka”? Tai jääköön kuitenkin – kaiken varalta, kuka tästä historiasta tietää. En halua manata pahaa…”