Teatterin aulaan kiirehtii hontelo mustiin pukeutunut nainen, tummissa silmissä tiukka katse. Ene-Liis Semper on ystävällinen mutta hymyilee vähän. Työn alla on monta projektia yhtä aikaa.
Ene-Liis on työhullu, väittävät kollegat. Ahkera ja aikaansaapa täytyy olla, kun 45-vuotiaana takana on kansainvälinen ura sekä taiteilijana että teatterintekijänä. Kotimaassa Ene-Liis Semperille on ropissut palkintoja niin lavastuksista, ohjauksista kuin taiteesta.
Ene-Liis ei ole koskaan pelännyt erottua joukosta. Hän ryhtyi pulipääksi aikana, jolloin naisellisuuden kaanonit olivat Virossa vielä hyvin selkeitä.
Ajautuminen taiteilijaksi alkoi 1990-luvun alun kiihkeinä vuosina. Ene-Liis opiskeli Viron taideyliopistossa lavastustaidetta ja teki jo teatteritöitä.
”Taideporukat olivat tiiviisti tekemisissä keskenään. Kännyköitä ei ollut. Se oli kultaista kautta, jolloin lähes joka ilta tapailtiin muita, vaihdettiin ajatuksia ja tehtiin suunnitelmia.”
Lopullisen sysäyksen antoi performanssitaiteilija Raoul Kurvitz, jonka kanssa Ene-Liis avioitui 1994. Kurvitz johti taiteilijaryhmittymää Rühm T, ja Ene-Liis alkoi osallistua sen toimintaan.
”Pohdin Raoulin kanssa kaikenlaista ja ilmaisin mielipiteeni kovaan ääneen, joten lopulta hän ehdotti, että tekisin itsekin jotain. Jotta tuntisin miten vaikeaa taiteen tekeminen on.”
Ene-Liisillä aloittaminen ei kuitenkaan ollut vaikeaa. Uusia ideoita pursusi koko ajan ja toteutuskin syntyi vauhdilla. Videotaiteilijana hän oli uranuurtaja Virossa.
”Teknisiä mahdollisuuksia ei juuri ollut. Tärkeintä oli lainata jostain videokamera ja saada kulloinenkin hullu idea nopeasti purkkiin.”
”Taiteilijana minulle oli ja on edelleen tärkeää rakentaa ilmaisu omalle voimakkaalle mielikuvalleni. Lähden siitä, mikä liikuttaa minua ja mitä haluaisin kokea katsojana. Tuolloiset työt olivat varsin eksistentiaalisia, mutta rohkea lähestymistapa ei ollut tietoista.”
Teoksissa Ene-Liis on käyttänyt omaa, usein alastonta, kehoaan, mutta kovin rankkoihin kokeiluihin hän ei itseään alista. Töissä on unenomaista kiehtovuutta ja näyttämöllisyyttä, jota kriitikko Hanno Soans on nimittänyt psykosomaattiseksi teatteriksi. Tarinat vain päättyvät toisin kuin katsoja ehkä odottaisi.
Tunnetuimpiin kuuluvassa FF/REW-teoksessa valkoisiin pukeutunut neito tekee kerta toisensa jälkeen itsemurhan eri tavoilla. Vahvemman oikeudella -videossa Ene-Liis ryöstää koiranpennut koiraemolta. Erään performanssin aikana hän poltti esityksestä palkkioksi saamansa rahat, 20 000 kruunua. Yleisönä olleet rahoitusalan ihmiset ihastelivat, mutta julkisuudessa oltiin hämmentyneitä.
Ene-Liis aloitti videotaiteilijana ilman, että olisi nähnyt alan klassikkoja missään. Vasta kun hän sai kutsun suuriin näyttelyihin kuten Manifestaan 2000 ja Venetsian biennaaliin 2001, Ene-Liis tajusi miten laaja vaikutus videotaiteella voi olla.
Kutsuja sateli galleristeilta eri puolilta maailmaa Tokiosta New Yorkiin.Töitä ostivat isot museot niin Euroopassa kuin muualla maailmassa.
”Reissasin kymmenen vuotta näyttelyiden avajaisissa, tapasin kiinnostavia ihmisiä ja toisia taiteilijoita. Näkemykseni taiteesta ja maailmasta avartuivat mielettömästi. Siinä mielessä kansainvälinen menestys on todellakin hyväksi.”
Ovet olivat auki, mutta kaikesta huolimatta Ene-Liis ei valinnut suurta maailmaa vaan pysyi pienessä Virossa, reuna-alueella. Yksi syy lienee ollut paluu teatterin pariin.
Teatterin kutsu
Ene-Liis Semper perusti Teater NO99:n yhdessä nykyisen miehensä Tiit Ojasoon kanssa 2004. Toiminnan kymmenvuotista kautta juhlittiin helmikuun lopussa. Oman teatterin perustaminen oli todellinen carpe diem -tilanne; komediateatteri Vanalinnastuudio ajautui konkurssiin ja kulttuuriministeriö etsi työlle jatkajaa.
Ene-Liisin mukaan 1990-luvun loppu oli nykytaiteelle suotuisaa aikaa. Samaan aikaan virolainen teatteri rypi kaupallisuuden suossa. Jälkikäteen Ene-Liis pitää päätöstään paluusta oikeana.
”Olin aikaisemmin yrittänyt pitää teatterin ja taiteilijuuden erillään, nyt ymmärsin että on oikein kasata kaikki omat kokemukset samaan paikkaan.”
Ohjaajapari halusi tehdä teatterista jälleen arvostettavan taidemuodon. He haalivat tiimiinsä lahjakkaita ihmisiä eri aloilta, näyttelijöitä, kirjoittajia ja muusikoita. Produktiot ovat kuohuttaneet ja puhuttaneet virolaista yhteiskuntaa enemmän kuin yhdenkään muun teatterin.
”NO99 on melkoisen ainutlaatuinen. Poimimme usein aiheita arkitodellisuudesta tai politiikasta. Poliittisia teemoja tökimme vain jos jokin on jo pitkään risonut. Kansalaiselle teatterin kautta puhuminen on hyvä tapa nostaa esille ongelmia.”
Ene-Liisin mukaan pelkkä poliittisuus olisi kuitenkin tylsää ja siksi teatterilla on myös poeettinen puoli.
”Vaikka kyseessä on teatteri, se on samalla suurimittainen käsitetaiteellinen projekti. Kaikki esitykset on numeroitu, siirrymme 99:stä nollaan. Teemme 99 ohjausta, sen jälkeen lopetamme. Yksikään luova kokoonpano ei ole ikuinen.”
Näytelmiä on tehty esimerkiksi energiakriisistä ja vähäisestä syntyvyydestä. GEP (Kuumat virolaispojat) kertoo miesporukasta, joka ryhtyi hommiin kansakunnan pelastamiseksi.
”Kun olemme esittäneet sitä ulkomailla, katsojat kysyvät usein kuinka paljon lapsia näyttelijöillä jo on…”
Poliittista manipulointia käsittelevä Ühtne Eesti Suurkogu oli myös teatterin oma manipulaatio. Se onnistui niin hyvin, että suuri osa virolaisista uskoi Sakun suurhallissa perustettavan oikeasti uutta puoluetta. Loppuunmyydyssä salissa oli läsnä kansakunnan kerma kansanedustajia ja ministereitä myöten.
Seuraava spektaakkeli, kansallisesta muistista ja peloista kertova Rise and Fall of Estonia herätti polemiikkia 2011.
”Suurteokset antavat voimakkaan emotionaalisen latauksen myös itselle, ja on aihepiirejä, joita ei ole järkeä käsitellä pienesti, ne edellyttävätkin suurta ja uskaliasta lähestymistä.”
Viimeisin ohjaus, Savisaar-musikaali on pyörinyt 1700-paikkaisessa Nordea-salissa täysille katsomoille koko helmikuun. Vaikka päähenkilönä on Tallinnan kaupunginjohtaja, antiikin draaman muotoon puettu musiikkinäytelmä kertoo yleisemmin vallasta ilmiönä ja siitä luopumisen vaikeudesta.
Viron parlamentin maalisvaalien alla musikaali on ymmärrettävästi herättänyt keskustelua. Ene-Liis Semper ei kuitenkaan usko, että poliitikkojen kommentit olisivat tässä vaiheessa adekvaatteja. Todellinen vaikutus näkyy vasta vuosien päästä.
”Jos onnistumme muuttamaan virolaisten suhtaumista, yhteiskunnan näkemystä politiikasta ja omasta ajastamme, se on suuri asia.”
Koti on piilopaikka
Viime vuosina Semper ja Ojasoo ovat saaneet kutsuja isoihin keskieurooppalaisiin teattereihin. Ene-Liis pendelöi parhaillaan Tallinnan ja Hampurin väliä. Käsillä on saksalaisen Peter Handken näytelmä, jonka hän ohjaa yhdessä miehensä kanssa Thalia-teatterin1000-paikkaiseen saliin.
”Teksti on hyvin erikoinen, sillä se koostuu pelkästään toiminnan kuvauksesta. Yksikään näyttämöllä olija ei puhu esityksen aikana yhtään sanaa.”
Työtoverit ja ystävät ihmettelevät ja ihailevat Ene-Liisin tarmoa ja kykyä tasapainoilla työn ja perheen välillä. Erään lavastajakollegan mukaan jossain isommassa maassa Ene-Liisillä olisi oma studio ja monta alaista tekemässä samaa työmäärää.
Myös NO99-teatteri on kiertänyt ulkomailla. Alkuvuoden suuri kulttuuriuutinen Virossa oli NO99:n saama kutsu Avignonin teatterifestivaalille ensi kesänä. Maailman arvostetuimpiin kuuluvan festivaalin kutsua verrataan teatterimaailman Oscar-palkintoon.
”Aikaisemmin matkustin näyttelystä toiseen, nyt reissaamme tasan samalla tavoin teatterin kanssa. Sekin on kivaa”, Ene-Liis toteaa.
Millaista on avioparin ja kahden lapsen vanhemman perhe-elämä, kun töitä tehdään ja ollaan käytännössä yhdessä 24 h?
”Se on yhtä aikaa hankalaa ja helppoa. Lapset, 11-vuotias Säde ja 6-vuotias August, ovat todella ihania. Yritämme olla kaikki teatterista vapaat hetket kotona.”
”Kun Säde syntyi, minulla oli paljon näyttelyitä ympäri maailmaa. Ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä Säde ehti käydä Australiassa, Singaporissa, Espanjassa ja Italiassa.”
Ene-Liisin mukaan jokaisella perheellä on tapansa ja tottumuksensa. He ovat yrittäneet osallistaa lapset omiin menoihinsa ja tekemisiinsä.
”Yhdestä neljävuotiaiksi lapsilla on periodi, jolloin he ovat mieluiten kotona. Myöhemmin olemme matkustaneet mahdollisuuksien mukaan. Kesällä ollaan maalla.”
Taiteilijana Ene-Liis Semper pitää paussia. Viimeisin suuri näyttely oli kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan.2011 kuulunut henkilökohtainen näyttely Kumussa.
”Mutta tein tänä vuonna aivan yksin ensimmäisen ohjaukseni, NO47 eli Tyttö, joka etsi veljiään. Se oli kiva kokemus ja haluan jatkaa sitä. Tavallisesti teemme kaikki yhdessä Tiitin kanssa, Tiit ohjaa ja minä kirjoitan usein tekstin ja lavastan.”
Ene-Liis pitää taiteilijana oloa etuoikeutena, joka antaa mahdollisuuden puuhata vain itseä kiinnostavien asioiden parissa.
”Työ ei ole minule mitään kahdeksasta viiteen pakkopullaa, vaan jatkuva velvollisuus liikkua eteenpäin, löytää ympäröivästä ja itsestään uusia haasteita.”