On helmikuu 1999. Viron kielen tunti Tarton yliopistossa on juuri alkamassa, kun satun istumaan Iritan viereen. Pian selviää, että Irita on kotoisin sekä Valgasta että Valkasta: Valgassa hän on syntynyt ja asunut elämänsä neljä ensimmäistä vuotta, Valkassa hän on käynyt koulunsa ylioppilaaksi asti. Toisin kuin monet muut meistä vaihto-opiskelijoista Irita puhuu jo Tarttoon saapuessaan sujuvaa viroa d-kirjainta latvialaisen pehmeästi painottaen. Viron hän on oppinut virolaiselta lastenhoitajaltaan. Kieli ei ole unohtunut myöhemminkään, sillä Iritan perhe sattuu asumaan alueella, jossa naapureina on lähinnä virolaisia. Myös Iritan vanhemmat osaavat viroa, sillä kummallakin on virolaisia sukujuuria. Iritan kotona puhutaan kuitenkin latviaa.
Iritan ansiosta vironi lähtee hurjaan nousuun: olen saanut kerralla kieliesikuvan, älykkään keskustelukumppanin ja ystävän, joka sujauttaa luentomuistiinpanonsa eteeni aina, kun olen pudota vironkielisen opetuksen kärryiltä. Samana vuonna Irita vie minut tutustumaan kotiinsa Valkaan. Tuolloin Valgan ja Valkan rajan saattoi ylittää kolmesta paikasta. Passia täytyi tietysti näyttää. Olin jo tottunut Viroon, joten tunsin olevani oikeasti ulkomailla maassa, jonka kieltä en osaa. Valga ja Valka näyttivät aika samanlaisilta. Myös 20 vuotta sitten viina oli Valkassa halvempaa kuin Valgassa, mutta sillä ei ollut meidän matkamme kannalta suurtakaan merkitystä. Nykyisin rajalla ei tietenkään ole ketään kysymässä passia. Nostalgiamyönnytyksenä on raidallinen rajavartiokoppi, jonka luona voi valokuvata itsensä. Olen itsekin kuvannut.
Kun soitan Iritalle kertoakseni, että mielessäni pyörii nyt Valga/Valka, hän kertoo olevansa juuri junassa Tallinnasta Valgaan! Iritalle tulee mieleen eräs kaksoiskaupunkia elokuvamaisesti kuvaava varhainen lapsuusmuisto: On kylmä talvi-ilta. Pieni Irita seisoo hytisten äitinsä vieressä ylikulkusillalla Valgan rautatieasemalla. Äiti näyttää Iritalle sillan alta kulkevaa pitkää tavarajunaa ja sanoo, että siellä se isä – junan masinist – menee. ”Oli niin pollea olo!” ystäväni muistelee. ”Siitä lähtien olen rakastanut junia. Ja joka kerta Valgan rautatieasemalla on sellainen suloinen ja haikeakin tunne… No, se siitä! Soitellaan illalla uudelleen!”
Myöhemmin olen käynyt Valgassa myös työmatkoilla. Luennointikeikoilta on tullut tutuksi erityisesti 1960-luvulla rakennettu Valgan kulttuurikeskus sekä siitä kivenheiton päässä oleva kaunis kirjasto, joka sijaitsee vuonna 1902 rakennetussa villassa. Odotellessani bussia tai junaa, olen kierrellyt keskustan kirpputoreja ja antiikkiliikkeitä, jotka sijaitsevat somasti vinksahtaneissa puutaloissa. Onpas Valgassa paljon torneja talojen kyljissä!
Vaikka Valga on raskaasti muuttotappioinen pikkukaupunki ja Viron vihonviimeistä periferiaa, Tartosta Riikaan matkustavalle se jää matkan varrelle. Minulle Valga/Valka merkitsee yhä porttia ulkomaille. Usein se on kolme tuntia pitkä kiitoradan alku, joka päättyy Riian lentokentälle. Pedelijoki on kimaltanut kultaisena monta kertaa hyvin varustetun bussin ikkunasta ohittaessani kaksoiskaupungin matkalla Pariisiin tai Barcelonaan.
Runoilija Hando Runnelilta on peräisin Virossa usein toisteltu lause ”Ei saa me läbi Lätita” (Ilman Latviaa ei pärjätä). Irita nauraa, että hänen sukunsa kohdalla asia on ollut toisinpäin: Ilman Viroa ei pärjätä; joka sukupolvesta löytyy joku joka on avioitunut virolaisen kanssa, kuten Iritakin. Ja kuten moni muukin korkeakoulutettu valga-valkalainen, hänkään ei asu enää synnyinseudullaan. Se tavallinen tarina kaksoiskaupungista.