Veljo Tormis teki pitkän elämän työn varsinkin kuoro musiikin parissa. Hänen kynästään syntyi viitisen sataa laulua tai teosta erilaisille kuorokokoonpanoille. Sävellystensä teksteinä hän käytti paitsi virolaisia kansanlauluja ja -runoja myös runsaasti heimokansojen eli suomalais- ugrilaisen kansanperinteen aiheita. Kun viime vuonna tuli kuluneeksi 90 vuotta Tormiksen syntymästä, perustettiin internettiin hänen tuotannolleen ja elämälleen omistettu Veljo Tormis virtuaalkeskus. Tapahtumaa juhlittiin elokuussa säveltäjän kotiseudulla Kuusalussa, Kõrveaian synnyin talossa järjestetyissä juhlallisuuksissa. Loppuvuonna oli Tallinnassa Viron Teatteri- ja musiikkimuseossa myös laaja Tormiksen työlle omistettu näyttely, joka on tänä vuonna esillä Tarton Kaupunginmuseossa 20. helmikuuta saakka.
Häät Kihnussa
Tormis lähti 1950-luvulla opiskelemaan sävellystä Moskovaan, missä hänen opettajanaan oli Vissarion Šebalin. Tämä kehotti Tormista tutustumaan kansanlauluihin ja hakemaan innoituksensa niistä. Šebalin oli vakuuttunut, että Tormis löytäisi identiteettinsä ja oman äänensä säveltäjänä virolaisen kansanperinteen kautta. Varsinaisesti tämä ”löytäminen” tapahtui kesällä 1958, jolloin Tormis lähti muutaman opiskelutoverinsa kanssa opintoretkelle Kihnun saarelle. Siellä heille tarjoutui mahdollisuus seurata häämenoja kolmen päivän ajan. Tormis kiinnostui kuulemastaan ja totesi jälkeenpäin: ”Ehkä se oli hetki, jolloin ensi kertaa löysin kansanmusiikin. Tai ehkä tarkemmin sanoen, kansanmusiikki löysi minut.” Seuraavana vuonna valmistui neljän laulun kokoelma sekakuorolle Kihnu pulmalaulud (Kihnun saaren häälaulut), jotka saivat kantaesityksensä radion studiokonsertissa 1961. Seuraavana vuonna Tormis matkusti Unkariin, missä hän tutustuu sikäläisten säveltäjien Béla Bartókin ja Zoltán Kodályn tapaan käyttää kansanmusiikin aineksia sävelkielessään.
Muutaman vuoden kuluttua Tormis löysi vihdoin oman tyylinsä laajassa kokoelmassa Eesti kalendri laulud (Virolaisia kalenterilauluja), joka valmistui 1967. Tormis ei toki ollut ensimmäinen, joka käytti musiikkinsa pohjana kansanlauluja tai -runoja. Viron kansallisen mieskuoron (RAM) taiteellinen johtaja Mikk Üleoja on sanonut: ”On käsittämätöntä, miten hän ehti säveltää niin paljon teoksia. Usein puhutaan siitä, että hän käytti kansanlaulua sävellystensä pohjana. Mutta eihän hän ollut ensimmäinen, joka teki niin. Kysymys on siitä, miten hän käytti kansanlaulua ja mitä hän lisäsi siihen. Se tekee hänen teoksistaan omaperäisiä.”
Uutta kuoroperinnettä
Virolaisessa kuoroperinteessä kiertää lukuisia anekdootteja eri kuorojen kokemuksista Tormiksen teosten esittämiseen liittyvistä vaikeuksista. Yksi niistä liittyy hänen musiikkinsa esitaistelijaan Viron kansalliseen mieskuoroon ja Hamletlaulujen kantaesitykseen vuonna 1964. Teos, jonka vironkielisen tekstin on kirjoittanut Paul-Eerik Rummo, oli kuoron ensimmäinen isompi Tormisproduktio. Musiikintutkija ja toimittaja Immo Mihkelson on kertonut, että jotkut laulajat protestoivat ja totesivat olevansa koulutettuja laulajia, mutta ei tällaista esittämään! Kun kuoro, jonka piti tehdä Raua needmine -teoksen (Raudan kirous) kantaesitys, kohtasi teoksen vaikeudet, kuoronjohtaja ajatteli säveltäjän tulleen hulluksi. Vaikeudet kuitenkin voitettiin, teos esitettiin vuonna 1973 ja se sai yleisöltä innostuneen vastaanoton. Sävellyksessä yhtenä keskeisenä elementtinä on kuoronjohtajan hypnoottisesti takoma kehärumpu, shamaanirumpu, jollaisen piirustukseen Tormis oli tutustunut vuonna 1966 luettuaan Suomen kirjallisuus -teosta. Tällöin syntyi ajatus sävellyksestä, jonka tekstin hän löysi Kalevalan IX runosta.
Heimokansojen juurilla
Veljo Tormis alkoi vuonna 1970 koota laajaa kokoelmaa lauluja, jolle hän antoi otsikoksi Unustatud rahvad (Unohdetut kansat). Kuorosarjateos valmistui 19 vuotta myöhemmin ja sen laulut perustuvat liiviläisiin, vatjalaisiin, inkeroislaisiin, inkeriläisiin, vepsäläisiin ja karjalaisiin motiiveihin. Hänen tuotantonsa pääosan muodostavat toki lukuisat viron kansanperinteestä ja kansanrunoudesta ammentavat laulut, joiden aiheina ovat elämän koko kirjo sekä vuodenkierron eri juhlat. Kuitenkin Kalevala säilyi keskeisenä innoituksen lähteenä melkein koko Tormiksen luomistyön ajan. Sen pohjalta syntyivät, paitsi ritualistinen sävelperformanssi Raudan kirous, myös mm. Kullervo sõnum (Kullervon tarina) 1994 ja Sampo tagumine (Sammon takominen) 1997. Suurimpana kaikista on yli puoli tuntia kestävä, pakahduttavan intensiivinen ”Kalevala” seitsmeteist kümnes runo (Kalevalan XVII runo), joka valmistui Viron kansallisen mieskuoron vierailua varten Kalevalan 150-vuotisjuhlallisuuksiin vuonna 1985.
Veljo Tormis valittiin Suomen Kalevalaseuran jäseneksi vuonna 1976 ja kunniajäseneksi vuonna 1991. Tormis on todennut suovansa itselleen vapauden tuntea itsensä suomalaisemmaksi kuin kukaan elävistä suomalais säveltäjistä, sillä hän on tutustunut niin syvällisesti karjalaiseen runonlauluperinteeseen sekä käyttänyt hyvin paljon tekstejä Kalevalasta. Monissa teoksissaan Tormis käyttää useampia kieliä. Tällaisia ovat Laulusild (Laulusilta), jonka Tormis omisti suomalaiselle ystävälleen ja virolaisen kuoromusiikin edistäjälle, Maarianmaan ristillä palkitulle Suomen Mieskuoroliiton toiminnanjohtajalle ja Sulasolin liittosihteerille, Uolevi Lassanderille. Teos alkaa sanoilla Mieleni minun tekevi, ja myöhemmin kuullaan vironkielisenä Kui ma hakkan laulemaie. Sävellyksen kantaesittivät Helsingissä vuonna 1981 Erkki Pohjolan johtama Tapiolan kuoro sekä Heino Kaljusten johtama Ellerhein-lapsikuoro. Vuosikymmen myöhemmin valmistui Piiskop ja pagan (Piispa ja pakana), jonka teksteinä Tormis käytti latinankielistä Pyhän Henrikin sekvenssiä ja suomalaista kansanrunoa, jota kommentoidaan englanniksi. Teoksen kantaesitti Berliinin Musik-Biennalessa vuonna 1993 englantilainen lauluyhtye The King’s Singers.
Kansanlaulun paluu
Mikä on sitten Veljo Tormiksen musiikin merkitys tämän päivän Virossa? Mikk Üleoja on kertonut, että halutessaan selvittää säveltäjän merkityksen, hän nostaa tämän Bachin rinnalle ja katsoo, kestääkö säveltäjä vertailun, ja Tormis kestää. Bachin kohdalla ei ole mitään väliä, minkä teoksen hänen tuotannostaan poimii. Ne ovat aina laadukkaita. Üleojan mukaan Tormiksen kohdalla on sama juttu eikä sellaisia säveltäjiä ei ole kovin monta. Üleoja on verrannut Tormiksen musiikista välittyvää energiaa rock-musiikin energiaan. Tuo rytminen elementti, suorastaan maaginen pulssi, on Üleojan mukaan tuonut Tormiksen musiikille ystäviä myös perinteisen klassisen kuoromusiikin ulkopuolelta. Rytmisyys ilmenee monien kulttuurien kansanmusiikissa ja selittänee myös sen, että Tormiksen musiikki on tunnettua esimerkiksi japanilaisten kuoronjohtajien keskuudessa.
Immo Mihkelson on muotoillut asian sanomalla, ettei Tormiksen merkitystä säveltäjänä voi kuvata yhdellä vastauksella, mutta monelle virolaiselle Tormiksen merkitys on siinä, että hän onnistui musiikillaan kohottamaan kansallistunnetta. Mihkelsonin mukaan Tormiksen musiikki ja se, miten hän puhui musiikistaan, auttoivat ihmisiä vahvistamaan virolaista identiteettiään. Mihkelsonin mielestä hienointa ja suurinta Tormiksen työssä oli se, miten hänen onnistui palauttaa takaisin kansalle olennaisin reki- tai runolauluissa. Tormis puhui musiikin äidinkielestä ja liki unohduksiin joutuneen kansanperinteen juurista. Kerrottu perinne auttoi pitämään hengissä vanhoja tarinoita, vanhoja arvoja, vanhan totuuden. Tässä Tormista auttoi Mihkelsonin mukaan Kalevala, joka sisältää paljon enemmän asioita kuin kalevipoeg.
Myös Mikk Üleoja uskoo, että Tormiksen musiikin lähtökohtana oli ajatus, tai mahdollisuus, pelastaa jälkipolville yksi osa kansanperinteestä.