Vuoden 9000 eKr. tienoilla eli aikana, jolloin ensimmäiset ihmiset saapuivat nykyisen Viron alueelle, maa oli lähes kauttaaltaan metsien ja soiden peitossa. Metsästäjä-keräilijöiden toiminnalla ei ollut kovin suurta vaikutusta metsäisyyteen. Viron alueelle asettuneen väestön ensimmäiset kosketukset maanviljelyyn ajoittuvat nuoremmalle kivikaudelle. Siitepölylöydösten perusteella monet viljalajit löysivät tiensä Viroon paljon aikaisempia arvioita varhemmin: esimerkiksi kaura noin vuonna 4000 eKr. ja vehnä 3500 eKr. Ensimmäiset Viron alueelta tehdyt kotieläinten luulöydöt ovat peräisin ajalta 3000 eKr. Maatalouselinkeinoa harjoittavien yhdyskuntien syntyyn Pohjois- ja Länsi-Virossa kului kuitenkin tästä vielä noin 2 500 vuotta. Emajoen takainen Etelä-Viro hiekkakivisine maaperineen tuli maanviljelyksen kehityksessä noin tuhat vuotta Pohjois- ja Länsi-Viron jäljessä.
Vielä pronssikaudellakin tärkeimpiä työkaluja olivat kivikirveet. Vaikka kuokilla raivatut pellot olivat pieniä, metsää alettiin kasketa jo pronssikaudella. Merkittävän käänteen metsien hyödyntämisessä aiheuttivat raudasta valmistetut työkalut. Ne saapuivat Viroon jo noin vuonna 500 eKr, mutta olennaisella tavalla luontoa muokkaava elementti raudasta alkoi vähitellen tulla vasta noin 2 000 vuotta sitten, kun rautaa opittiin sulattamaan paikan päällä. Tämän taidon oppiminen antoi uutta vauhtia kaskeamiselle ja kesantoviljelylle. Peltojen kyntämisen tehokkuuden kannalta olennainen kehitysaskel olivat rautaiset auranterät, jotka tulivat käyttöön 600–700-luvun tienoilla. Varhaisella rautakaudella maanviljelystä ja karjankasvatuksesta tulikin jo nykyisen Viron alueen väestön pääelinkeino. Uusia kyliä syntyi jatkuvasti ja esihistoriallisen ajan lopulla (1200-luvulla) Viron alueella arvellaan olleen jo lähes 150 000 asukasta. Kaskipellot valtasivat metsiltä yhä enemmän maa-alaa, pelloiksi raivattiin etenkin viljavimpien kasvupaikkojen metsät. Maaperän köyhdyttyä pellot yksinkertaisesti hylättiin ja viljely jatkui uusilla alueilla.
Metsästys ja kalastus olivat tuolloin muuttuneet sivuelinkeinoiksi. Metsä oli kyläyhteisön yhteisessä hallinnassa; kyläläiset saivat käyttää sitä, mutta rajatussa määrin. Metsien laajuutta laskettiin ”kirveinä”. Yksi ”kirves” oli sellaisen metsäpalstan suuruus, jonka piti kattaa yksiauraisen ruokakunnan keskimääräiset tarpeet. Esihistoriallisen ajan lopulla, jolloin metsiä oli raivattu jo reilusti toista tuhatta vuotta, metsien osuus Viron pinta-alasta oli kutistunut noin 60 prosenttiin.
Viron tultua valloitetuksi kyläyhteisöille kuuluneiden maiden (metsät mukaan lukien) käyttöoikeus siirtyi vähitellen kartanoille. Aluksi metsää riitti vielä kaikille. Suuremmat yhteiskäytössä olleet metsät saattoivat olla useampien kartanoiden ja niihin kuuluvien kylien käytössä. Tällaisia yhteismetsiä oli olemassa 1600-luvulle, Saarenmaalla jopa 1700–1800-luvulle asti. Kuriositeettina mainittakoon ns. Nürin metsä Viru-Nigulassa: se palveli koko pitäjän tarpeita aina Viron itsenäistymiseen saakka. Ajan mittaan hakkuut ja metsien raivaaminen lisääntyivät edelleen. Vuonna 1789 jo suunnilleen puolet Harjumaan maapinta-alasta oli maatalousmaata, ja vuonna 1938 osuus oli kasvanut yli kahteen kolmasosaan.
1600-luvulle tultaessa metsät jakautuivat käyttöoikeuden perusteella kolmeen ryhmään: Puolan kuninkaan privilegiona yhden omistajan käyttöön luovutettuihin yksityismetsiin, usean omistajan (myös kylien ja tilojen) yhteiskäytössä olleisiin yhteismetsiin sekä asutetuista alueista tavallisesti etäämmällä sijainneisiin lääninherrojen (ritarikunnan suurmestarien tai piispojen) metsiin. Talolliset saivat tarvitsemansa puut kylän yhteismetsästä, tai ellei sellaista ollut, useimmiten kartanon metsästä ilmaiseksi. Jos kartanolla oli vähän metsää, talonpojat joutuivat ostamaan puuta. Suurimmista lääninherroille kuuluneista metsistä tuli Liivinmaan sotien jälkeen valtion maita. Ruotsin vallan ajan alussa suurin osa maista läänitettiin uudelleen, mutta valtion taloustilanteen heikennyttyä Ruotsin vallan ajan loppua kohden maat otettiin jälleen valtion haltuun.
1600-luvun lopulla kylien ympäristössä alkoi tulla pulaa metsästä ja puutavarasta. Seuduilla, joissa kymmenkunta sukupolvea oli harjoittanut kaskeamista, ei ollut enää helppo löytää käyttöpuuta, vaan sitä täytyi alkaa tuoda pitkienkin matkojen takaa. Sama ongelma kosketti koko Ruotsin valtakuntaa, ja aivan erityinen pula oli hyvästä laivanrakennuspuusta. Tästä syystä maahan julistettiin hakkuukieltoja, jotka olivat voimassa koko tuolloisen Ruotsin alueella. Maassa säädettiin kaskiviljelyä ja puun myyntiä rajoittaneita lakeja. Tahallisesta metsäpalon sytyttämisestä saattoi saada kuolemantuomion.
Suuressa Pohjan sodassa tsaarin Venäjä valtasi nykyisen Viron alueet Ruotsilta. Uudet maanomistussuhteet saivat alkunsa vuodesta 1721, jolloin Pietari Suuri kruunattiin keisariksi. Valtio ei hetkeen puuttunut kartanoille palautettujen maa-alueiden metsien käyttöön, mutta sen sijaan kartanonherrat alkoivat rajoittaa talonpoikien metsänkäyttöä yhä enemmän. Kaskeamista ja kydönpolttoa haluttiin vähentää ja jopa päreiden käyttöä valaistukseen rajoitettiin. Puisten suosiltojen ja pölkkyteiden, kiviperustuksettomien rakennusten ja lautakattojen teko haluttiin lopettaa kokonaan. Kaikkein suurimman ongelman näyttivät muodostavan pitkät riukuaidat. W. C. Friebe valitti vuonna 1794, että Liivinmaan metsien määrä on huvennut sadassa vuodessa puoleen entisestä. Merkittävinä syinä tähän kehitykseen hän piti niin lukuisia sahoja kuin kartanoihin rakennettuja viinanpolttimoita.
Vuonna 1782 Liivinmaan varakuvernööri Balthasar von Campenhausen laati metsäohjesäännön, joka vahvistettiin laiksi niin Viron- kuin Liivinmaalla. Tätä voi pitää varsinaisen metsätalouden alkupisteenä Virossa. Metsätalouden kehittymisen myötä metsiin syntyi ruutukaavajärjestelmä: virolainen metsä muodostuu ojien ja muiden linjojen rajaamista suorakulmioista. Suomessa ja Ruotsissa ei ole vastaavaa järjestelmää, vaan metsänhoidon perusyksikkö on metsän kasvupaikkatyypin luonnollisia rajoja noudattava metsikkö.
Kaskeaminen alkoi Pohjois-Virossa hiipua jo 1200-luvulla, mutta loppui kokonaan vasta 1700-luvulla; Etelä-Virossa tapa pysyi paikoin käytössä jopa 1900-luvun alkuun saakka. Tilalle tuli kydönpoltto, jossa kydötettävällä maalla poltettiin muualta tuotuja puunrunkoja ja risuja.
Metsät eivät jääneet rauhaan tämän jälkeenkään, sillä teollisuus alkoi käyttää ennen näkemättömiä määriä puuta. 1800-luvun keskivaiheilla metsät kattoivat enää noin kolmanneksen Viron maapinta-alasta ja puun kysyntä oli edelleen kasvussa.
Puutavaraa nielivät muun muassa kartanoiden viinanpolttimoiden uunit ja metsiin perustetut lasinpuhaltamot, joista myöhemmin kasvoi valtava Rõika-Meleskin lasitehdas. Narvaan kehittyi sahateollisuutta, jonka asiakkaat olivat pääosin Pietarista. Maahan syntyi myös useita selluloosatehtaita, joista Waldhofin tehdas Pärnussa oli yksi maailman suurimmista lajissaan.
Kartanoiden maaomistukset pakkolunastettiin valtiolle vuonna 1919 eli pian Viron itsenäistymisen jälkeen säädetyllä maalailla. Kartanoille oli kuulunut noin 70 prosenttia Viron metsistä. Osa metsistä luovutettiin vapaussodan veteraaneille, ja entisille moision maille alettiin rakentaa uusia taloja ja kyliä. Tämä luonnollisesti edellytti mittavia hakkuita.
Itsenäisen Viron ensimmäisinä vuosina metsällä maksettiin valtionvelkaa ja tuettiin maan heikkoa valuuttaa. Vuonna 1920 puutavara ja metsätaloustuotteet muodostivat 64,1 prosenttia Viron kaikesta viennistä, mutta vuosina 1922–1939 enää hieman alle kolmanneksen valtion vientituloista. Virossa ensimmäisen maailmansodan aikaan puhjennut lämmityskriisi kesti vuosia sodan päätyttyäkin ja johti massiivisiin liikahakkuisiin. On selvää, että Viron ensimmäiseen itsenäisyyskauden loppu oli maan vähämetsäisintä aikaa. Vuonna 1940 maassa oli valtiollisten tilastojen mukaan 931 346 hehtaaria metsäksi rekisteröityä maata, jolloin Viron tuolloinen metsäisyysaste olisi ollut 21 prosenttia, ja usein näkee tällä perusteella väitettävän, että myös 1920-luvulla hieman yli viidesosa Viron maapinta-alasta oli metsää. Maarekisteriin ei kuitenkaan ollut merkitty kaikkien talojen kaikkia metsiä (mm. laidunmetsiä, lehdesniittyjä ja vesakoita). Jos nekin otettaisiin huomioon, erilaista metsää kasvavat maat saattoivat ennen toista maailmansotaa muodostaa noin 32 prosenttia Viron maapinta-alasta.
Toisen maailmansodan jälkeisen neuvostomiehityksen myötä Viron kaikki metsät kansallistettiin. Valtaosa metsistä luokiteltiin joko valtakunnallisesti merkittäviksi metsiksi tai kolhoosimetsiksi. Tämän lisäksi osa metsistä oli armeijan hallinnassa.
Ensimmäisen itsenäisyyden kaudella Viroon oli luotu mittava metsähallinto. Huomattava osa metsäalan ammattilaisista oli kuulunut ennen sotaa suojeluskuntaan ja neuvostovallan vakiinnutettua asemansa alkoi käydä ilmi, että enemmistö heistä oli sodan aikaan ollut ns. ”väärällä puolella”. Tämä puolestaan johti stalinistiseen suurpuhdistukseen metsäammattilaisten joukossa.
Sodanjälkeisinä vuosina maassa tarvittiin valtavasti puuta sekä jälleen rakennuksen tarpeisiin että polttopuuksi. Metsissä rehki niin saksalaisia sotavankeja kuin paikallisia miehiä ja naisia, mutta työkäsiä tarvittiin myös kaikkialla muualla. Kaikkein kaoottisimmalla ajanjaksolla valtiolla ei yksinkertaisesti riittänyt resursseja massiivisiin metsänhakkuisiin.
Tekniikka tulee metsiin
Ensimmäiset traktorit jyristelivät virolaisiin metsiin jo ennen toista maailmansotaa, mutta ne olivat maatalouskoneita, jotka lähtivät painavia puukuormia kiskoessaan herkästi keulimaan. Neuvostovalmisteiset metsätraktorit saapuivat Viroon vasta 1950-luvulla.
Virolainen Boris Kabur sai määräyksen ryhtyä suunnittelemaan Neuvostoliiton ensimmäistä moottorisahaa siperialaisella vankileirillä vuonna 1947. Valmista tuli vuonna 1954, ja työkalu sai ”Ukrainan ja Venäjän jälleenyhdistymisen” 300-vuotis päivän kunniaksi nimekseen Družba eli Ystävyys. Kun työ oli tehty, Kabur sai palkkionsa: hänet vapautettiin vankileiriltä. Saha otettiin sarja tuotantoon vuonna 1955, ja pienin muutoksin – jotka eivät tuoneet parannusta sahan painavuuteen ja kömpelyyteen – sitä valmistettiin aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka.
Tukkimetsällä käytettiin kuitenkin 1950-luvulla edelleen pääasiassa perinteistä kahden miehen justeeria. Harvennustöitä miehet tekivät enimmäkseen yksin, mukanaan pari pokasahaa, jotka teroitettiin joka ilta työpäivän päätteeksi. Moottorisahat kehittyivät vasta 1960-luvulla siinä määrin käyttäjäystävällisiksi, että justeerit saatettiin hyvillä mielin heittää kulman taakse.
Monitoimikoneiden esiasteet ilmestyivät metsiin 1970-luvun alussa, mutta ne olivat vielä varsin tehottomia ja niinpä niiden käyttö jäi vähäiseksi. Laajamittaisemmin monitoimikoneita alettiin käyttää Viron metsissä vasta uudelleenitsenäistymisen jälkeen.
Tehoton neuvostotalous säästi metsiä
Sosialistinen suunnitelmatalous ei varsinaisesti loistanut erinomaisuudellaan millään mittarilla tarkasteltuna. Toisaalta sitä ei voinut myöskään moittia ainakaan liiallisesta tehokkuudesta, ja Viron metsille tämä koitui hyödyksi. Puunkorjuusuunnitelmat vahvistettiin Moskovassa. Venäjällä metsää riitti hakattavaksi yllin kyllin ja virolainen metsäteollisuus sai paikallisen raaka-aineen lisäksi käyttöönsä puutavaraa myös Venäjältä, Karjalasta ja Valko-Venäjältä.
Puutavaran hinta oli olemattoman alhainen eikä metsää siksi kannattanut kaataa erityisen paljon. Virossa keskimääräinen vuosittainen hakkuumäärä oli tuolloin 2,5–3 miljoonaa kiintokuutiometriä. Metsävarat kasvoivat vuosi vuodelta ja tämä loi edellytykset hakkuumäärien huomattavalla kasvattamiselle uudelleenitsenäistymisen jälkeen. Neuvostokauden lopun paikallista metsähallintoa ja aivan erityisesti tasavallan metsä talous- ja luonnonsuojeluministeriä Heino Tederiä voi jälkikäteen vilpittömästi kiittää siitä, että virolaiset metsät olivat tuolloin hyvällä huolenpidolla. Tuolloinen suoja- (joihin kuuluivat teiden varsilla olevat tiensuojametsät ja ranta-alueiden vesistönsuojametsät) ja suojelumetsien verkosto oli kerrassaan vaikuttava. Tienvarsilla ilman hakkuuaukkoja muureina kohonneet metsät jättivät Viroon muualta tulleelle vaikutelman, ettei maassa kaadeta metsää lainkaan.
Metsiä alettiin kuivattaa Virossa jo 1800-luvun alkupuolella, mutta aina vuoteen 1950 saakka kyse oli lähinnä lapiotöistä. Tuolloin käynnistyi mittava koneellinen metsien ja soiden ojitustyö. Kaikkiaan Virossa kuivatettiin 550 000 hehtaaria metsämaata ja rakennettiin lähes 12 000 kilometriä uusia metsäteitä. Intensiivisen metsäojituksen kausi jatkui 1980-luvun lopulle saakka, sen jälkeen ei uusia kuivatushankkeita enää ole käynnistetty.
Uuden itsenäisyyden aika: hakkuut lisääntyvät, metsät nuorentuvat
Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen puutavaran viennille ei enää ollut esteitä. Äkkirikastumisen mahdollisuus johti 1990-luvulla metsävarkauksien voimakkaaseen kasvuun. Luvatta kaadettu puu siirrettiin välivarastoihin ja ”pestiin puhtaaksi” väärentämällä tarvittavat asiakirjat. Välivarastot ja satamat täyttyivät puutavarasta, eikä kukaan osannut tukkipuita päällisin puolisin tarkastelemalla kertoa, mitkä puista on kaadettu ja varastoitu laillisesti, mitkä laittomasti.
Metsävarkauksien takana olivat useissa tapauksissa mafiaryhmittymät ja niihin puuttuminen oli vaarallista. Varkauksien määrä lähti jyrkkään laskuun vasta vuonna 2000 ympäristövalvontaviraston rakenneuudistuksen ja toiminnan tehostumisen myötä.
Virallisten hakkuiden määrissä kehityssuunta sen sijaan oli täysin päinvastainen. Vuosituhannen vaihteessa Virossa kaadettiin laillisesti metsää enemmän kuin koskaan aiemmin; esimerkiksi vuoden 2001 hakkuumäärä oli yhteensä 12,7 miljoonaa kiintokuutiometriä.
Tuon jälkeen hakkuumäärät ovat edelleen vuosi vuodelta kasvaneet. Yhtenä syynä on se, että sodan jälkeen joutomaaksi jääneillä alueilla kasvoi paljon uutta metsää, joka on juuri nyt tullut hakkuukypsiksi. Viron metsäisyysaste oli ennen toista maailman sotaa 32 prosenttia, mutta muun muassa vaille käyttöä jääneiden peltojen ja laidunmaiden metsittymisen seurauksena se on noussut yli 50 prosenttiin. Suomalaiset ovat harjoittaneet tehokasta ja suunnitelmallista metsätaloutta jo yli puolen vuosisadan ajan, mutta Virossa siihen ryhdyttiin vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen. Kun riigikogu vuonna 2017 päätti metsälain uudistuksesta ja kuusikon korjuuiän alentamisesta, suuri osa virolaisista oli jo ehtinyt huomata, millä tavalla maan metsät ovat vuosien varrella muuttuneet. Viime vuosien ajan Virossa on käyty kiivasta keskustelua, jossa rintamalinjan toisella puolella ovat metsätalousihmiset ja toisella luonnonsuojelijat, mutta myös paljon muuta yhteiskunnallisesti valveutunutta väestöä. Keskustelun luonnetta kuvaa se, että sitä kutsutaan yhä useammin metsäsodaksi. Kun Tarton lähistölle haluttiin rakentaa sellutehdas, joka olisi käyttänyt 3 miljoonaa kiintokuutiometriä puuta ja tuottanut 750 000 tonnia sellua vuodessa, hanke herätti laajaa julkista vastustusta. Vastarinnan tuloksena Viron hallitus päättikin syksyllä 2018 luopua tehtaan kaavoituksesta. Pienemmän sellutehtaan rakentamiseen olisi todennäköisesti suhtauduttu myötämielisemmin ja mitä ilmeisimmin sellainen on jossakin vaiheessa tulossa. Sellun sijaan Virossa tuotetaan vähemmän arvokkaasta puusta lämmityspellettiä. Virolaisomisteinen Graanul Invest on kasvanut Euroopan suurimmaksi puupelletin tuottajaksi ja valmistaa tätä nykyä 2,7 miljoonaa tonnia pellettiä vuodessa.
Virolaiset metsäyhtiöt ja metsäteollisuus ovat vuosien mittaan vakiinnuttaneet taloudellisen asemansa ja investoineet varojaan niin metsäkoneisiin kuin erilaisiin puuta käsitteleviin ja jalostaviin tehtaisiin. Metsäteollisuus on luonteeltaan hyvin pääomavaltaista. Hakkuumäärät ovat pysytelleet viime vuosina yli 12 miljoonassa kiintokuutiometrissä. Vaikka metsän kasvu on jatkuvasti poistumaa suurempaa eli tilastollisesti Viron metsävarat kasvavat vuosi vuodelta, vanhan ja hakkuukypsän metsän määrä vähenee. Puutavaraa janoavat metsäyhtiöt tekevät hakkuita jopa luonnonsuojelualueilla sekä kaupunkien ja taajamien virkistysmetsissä.
Suojeluun vai käyttöön?
Luonnonsuojelualueita on huomattavasti helpompi perustaa valtion metsiin kuin yksityismetsiin. Periaatteessa valtion metsäpolitiikan pitäisi pystyä varmistamaan kaikkien metsälajien säilyminen. Viron metsähallitus on saattanut valtion metsissä voimaan monia luonnonsuojelunäkökulmiin perustuvia rajoituksia, kuten keväisen hakkuurauhan, joka ei ulotu yksityismetsiin. Toimenpiteistä huolimatta monien metsälajien kasvupaikat näyttävät jo käyneen vähiin. Viron metsäpinta-alasta 14,1 prosenttia on tiukasti suojeltua, mutta hakkuiden välisen ajan eli hakkuukierron lyhentyminen vähentää runsaslajisten vanhojen metsien osuutta ja ekologien mukaan monet metsälajit muuttuvat tulevaisuudessa yhä harvinaisemmiksi.