Lehdesniityt kaunistivat satakunta vuotta sitten Viron maisemia kaikkialla Varblan, Mihklin, Kosen ja Kuusalun kirkkojen väliin vedettävän kuvitteellisen viivan pohjoispuolella. Lehdesniittyalueella ei sinällään ole mitään tekemistä mainittujen kirkkojen kanssa – linja sattuu yksinkertaisesti kulkemaan samaa reittiä, jonka pohjoispuolella kalkkikivi on monin paikoin vain lapionterän syvyisen humuskerroksen peitossa. Vielä nykyäänkin lehdesniittyjen ammoisesta levinneisyydestä voi saada aavistuksen matkalla Saarenmaan-lautalle. Ennen Virtsua, Karusesta alkaen maantien molemmin puolin levittäytyy kilometrien matkalta lehtimetsää, jossa huomion kiinnittävät erityisesti leveälatvuksiset tammet. Monet niistä ovat kylläkin nyt jo kuivuneita. Tällaisen leveän latvuksen ovat pystyneet kasvattamaan puut, joiden ei ole tarvinnut kilpailla valosta muiden puiden kanssa. Lounaaseen lähdettäessä entiset lehdesniityt jatkuvat lähes katkeamattomana nauhana kuuluisaan Laelatuun saakka. Myös pohjoiseen, Saleveren suuntaan on tien varrella pitkät matkat samankaltaista metsää.

Lehdesniityiksi kutsutaan puoliksi luonnontilaisia harvapuustoisia metsiköitä, joilta korjataan säännöllisesti heinää. Arkikielessä lehdesniittyjä onkin Virossa kutsuttu myös metsäheinämaiksi. Ensi silmäyksellä lehdesniityt muistuttavat kauniita puistoja. Tarkemmin katsoen jokin on kuitenkin toisin: lehdesniityillä vanhojen leveälatvuksisten puiden ja siellä täällä kasvavien pensasryhmien alla levittäytyy kaikissa mahdollisissa väreissä kirjavanaan loistava kukkameri. Ero on myös kulttuurinen. Suurin osa Viron puistoista on alkujaan kuulunut kartanoille ja ne edustavat baltiansaksalaisten ”nostalgista kuvaa paratiisin kadonneesta puutarhasta”, kun taas lehdesniityt ovat virolaisen maalaisväestön ihannemaisemaa, ympäristöä, jossa leivän hankinta pöytään ei köyhdyttänyt vaan rikastutti luonnonkirjoa.

Länsi-Viron lehdesniityt eivät siis ole ainutlaatuisia pelkästään kauneutensa ansiosta. Laelatun lehdesniityllä yhdeltä ainoalta neliömetriltä on löydetty 76 lajia koppisiemenisiä kasveja. Maailmassa on hyvin vähän kasviyhdyskuntia, joissa päästään vastaavaan lajitiheyteen. Lehdesniityillä kasvaa erityisesti kalkkia suosivia tai vaativia kasveja, minkä vuoksi niiltä löytää aina runsaasti kämmeköitä. Vaikka kauneus ja biologinen monimuotoisuus eivät ilmeisesti ole koskaan olleet lehdesniittyjen perustajien alkuperäisiä tavoitteita, nämäkin ominaisuudet ovat toteutuneet vuosisatoja tai jopa -tuhansia jatkuneen arkisen aherruksen sivutuotteina.

Lehdesniittyjä on pidetty Viron vanhimpina puolittain luonnontilaisina kasviyhdyskuntina. Kasvitieteilijä Liivia Laasimerin mukaan ensimmäiset tällaiset kasviyhdyskunnat saattoivat syntyä jo 8 000–9 000 vuotta sitten ihmisasutuksen ympärille puiden kaatamisen, niiton ja karjanhoidon tuloksena. Laasimerin esittämän ajoituksen voi kyseenalaistaa, mutta varmaa on, että jo ensimmäiset nykyisen Viron alueelle saapuneet heimot loivat ainakin edellytykset lehdesniittyjen synnylle asuinseutujensa metsiä tulella ja kivikirveillä harventaessaan. Ensimmäiset karjaeläinten luulöydöt ovat kuitenkin peräisin vasta myöhäisneoliittiselta kaudelta (3 000–1 800 eKr.). On syytä olettaa, että noihin aikoihin alkoivat syntyä lehdesniittyjä muistuttavat, mutta lajistoltaan huomattavasti köyhemmät metsälaitumet. Ne puolestaan alkoivat muuttaa muotoaan lehdesniityiksi viikatteella niittämisen seurauksena. Varhaisimmat viikatelöydöt ovat peräisin roomalaisen rautakauden loppuvaiheilta (50–450 jKr.), ja suunnilleen samalta ajalta ovat myös ensimmäiset Viron alueelta löydetyt rautaiset kapeateräiset silmäkirveet. Laajemmalti nämä työkalut alkoivat silti levitä vasta viikinkiajalla (800–1 050 jKr.). Kirves ja viikate muuttivat tuolloin metsämaisemamme yleiskuvaa ilmeisesti yhtä radikaalisti kuin sarjatuotantoon tulleet moottorisahat viime vuosisadan puolimaissa ja suomalaisinsinööri Sakari Pinomäen kehittämä harvesteri neljännesvuosisata myöhemmin.

Lehdesniittyjen ja metsälaidunten kukoistuskautta oli 1900-luvun alku: silloin niitä oli Virossa yhteensä noin 850 000 hehtaaria. Lehdesniityn heinäsato on kuitenkin kylvöniittyyn verrattuna hyvin vaatimaton ja yhden sorkkaeläimen ruokintaan tarvittiin kaksin- tai kolminkertainen niittyalue verrattuna heinämaahan, jolla käytetään nykyaikaista maataloustekniikkaa. Voidaan varmuudella todeta, että aikoinaan lehdesniitty oli vallitseva maisematyyppi Läänemaalla, Pärnumaan pohjoisosissa sekä läntisillä saarilla. Tilanne alkoi muuttua viikatteiden aikakauden tullessa päätökseensä. Hevosvetoiset niittokoneet ja hevosharavat olivat vaivalloisia välineitä puiden ja pensaiden välissä työskentelyyn, ja lehdesniittyjen tiheämpien osien alettiin antaa metsittyä. Köyhemmissä taloissa luonnollisesti jatkettiin koneistamatonta uurastusta ja lehdesniityt sinnittelivät osana maalaiselämää ja -maisemaa vielä hyvän aikaa, tulevien vuosikymmenten jyrkkiin murroksiin saakka.

Maatalous tehostui ja koneellistui peruuttamattomasti. Yhä useammat lehdesniityt muuttuivat heinämaaksi tai alkoivat muistuttaa enemminkin metsää. Vuonna 1935 Viron maatiloille kuuluvien metsien pinta-alaksi arvioitiin 160 000 hehtaaria ja tilojen käytössä olevien lehdesniittyjen pinta-alaksi 500 000 hehtaaria.

Toisen maailmansodan ja Viron miehityksen sekasortoisina vuosina karjankasvatus väheni ja monet niityt ja laitumet vesakoituivat. Sodanjälkeinen maatalouden pakkokollektivisointi ei tietenkään parantanut tilannetta lainkaan. Kollektiivitilat suosivat suuria heinämaita, heinäntekoa lehdesniityillä pidettiin liian suuritöisenä ja tehottomana. Sodan aikana panssarivaunuja tuottaneet venäläistehtaat ryhtyivät valmistamaan kolhooseille traktoreita. Niistä tuli viimeinen naula lehdesniittyjen arkkuun.

Lehdesniittyjä jäi jonkin verran lähinnä talojen lähistöille – kolhoosilaiset saivat pitää ns. henkilökohtaisessa aputaloudessaan yhtä lehmää, yhtä mullia, yhtä sikaa porsaineen, yhtä lammasta ja paria karitsaa sekä muutamaa kanaa. Niille sai niittää heinää paikoista, joihin ei suurilla koneilla kannattanut mennä. Pensaiden ja puiden kaatamiseen sen sijaan oli hankittava erikseen lupa, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että niitä ei enää harvennettu samalla tavalla kuin oli vuosisatojen ajan tehty. Kun lehdesniitty alkoi kasvaa umpeen, sitä pystyi vielä jonkin aikaa käyttämään laidunmaana.

Vuosina 1995–1997 tehdyn lehdesniittyjen inventoinnin jälkeen jouduttiin toteamaan, että runsaslajisia ja suhteellisen hyväkuntoisia lehdesniittyjä oli Länsi-Virossa jäljellä enää noin 500 hehtaaria. Niiden lisäksi maan muissa osissa oli noin 300 hehtaaria vähälajisia ja tulva-alueiden lehdesniittyjä. Suurin osa jäljellä olleista niityistä oli pieniä – sallituille yhdelle lehmälle ja mullille sai talven heinät noin viiden hehtaarin niityltä. Vuosisadan päättyessä jäljellä oli siis noin yksi tuhannesosa sadan vuoden takaisesta lehdesniittyjen pinta-alasta.

Luonnonsuojelun tukimenetelmien avulla lehdesniittyjä on viime aikoina ennallistettu varsin hyvällä menestyksellä. Mitä pidempään lehdesniitty on ollut niittämättä, sitä enemmän työtä sen ennallistaminen vaatii. Vuonna 2015 niitettäviä lehdesniittyjä oli Virossa kaikkiaan vajaat 1 000 hehtaaria. Tunnetuimpia lehdesniittyjä ovat Laelatu sekä Matsalun kansallispuistossa sijaitsevat Allika ja Viita Läänemaalla, Nedrema ja Vahenurme Pärnumaalla sekä Tagamõisa ja Viidumäen luonnonsuojelualueen lehdesniityt Saarenmaalla. Koivan lehdesniitty Valgamaalla on tyypiltään varsin toisenlainen: luhtaniityllä maa saa ravinteensa kalkkikiven sijaan tulvavesien kuljettamasta hienojakoisesta lietteestä. Myös Latvian ainoat lehdesniityt sijaitsevat samaisen Koiva- eli Gauja-joen äärellä.