Viron vanhimpien kartanoiden historia yltää 1200-luvulle. Ristiretkeläiset toivat mukanaan ajatuksen siitä että sotaherra palkitsee vasallinsa heidän sotilasansioistaan ennen muuta läänityksin, jolloin he saavat hallintaoikeuden myös seudulla asuviin talonpoikiin. Ensimmäiset tiedot maa-alueiden läänittämisestä vasalleille ovat Viron maaperällä peräisin 1220-luvulta, ja vuoden 1240 paikkeilla mainitaan useita kartanoita jo nimeltäkin. Ennen virolaisten vuoden 1343 suurta kansannousua on tietoja ainakin kolmenkymmenen kartanon olemassaolosta, jolloin tiheimmin niitä oli Tallinnan ympäristössä. Läänitykset muuttuivat sangen nopeasti perinnöllisiksi, ja vuonna 1397 Saksalaisen ritarikunnan suurmestari Conrad von Jungingenin Harju-Virun vasalleille antamassa lahjoituskirjassa taattiin heille perintöoikeus, joka koski myös naispuolisia perijöitä ja ylsi aina viidenteen sukulaisuuden asteeseen saakka.

Keskiaikaisten kartanoiden päärakennusten arkkitehtonisesta ilmeestä on tietoja kovin vähän, hieman enemmän vain sellaisista joiden rakennuskantaan kuului linnoitus. Vielä hiljattain oltiin sitä mieltä, että Viron alueella oli keskiajalla ainoastaan parikymmentä läänitysten linnoitusta eli festes Hausia, mutta viime vuosien tutkimukset ovat osoittaneet että tosiasiassa niitä oli monin kerroin enemmän. Oli sukuja, joille kuului yhdellä kertaa jopa useita linnoituksia, kuten esimerkiksi Uexküllit, joilla oli hallussaan Vigalan, Virtsun, Kastin, Mõnisten ja Antslan linnoitukset, tai niin ikään Tiesenhausenit, joille kuuluivat Konguta, Kavilda ja Vaabina.

Vuoden 1500 jälkeen kartanoiden perustaminen sai aivan erityistä vauhtia. Yksi sen syistä oli 1400-luvun lopulta alkaen Länsi-Euroopassa, etenkin Alankomaissa, Espanjassa ja Portugalissa tapahtunut maataloustuotteiden hintojen äkillinen nousu. Pääasialliseksi vientiartikkeliksi tuli vilja, ja tässä yhteydessä Liivinmaan vilja tuli tunnetuksi erityisesti siitä että sitä ei ollut kuivattu avoimen taivaan alla niin kuin Länsi-Euroopassa vaan riihissä, minkä takia se säilyi paljon paremmin. Laajan ja vakaan viljakaupan kasvusta sukeutui keskeinen edellytys kartanotalousjärjestelmän lopulliselle muotoutumiselle, ja niinpä vuoden 1550 vaiheilla oli nykyisen Viron alueella jo lähes 500 kartanoa.

1600-luku

Vuonna 1558 puhjennut Liivin sota ei merkinnyt ainoastaan Liivinmaan keskiaikaisen valtioliiton loppua vaan myös sitä, että maa syöksyi nyt vuosikymmenien ajaksi uuvuttavien sotien kierteeseen. Kun rauha solmittiin lopulta syksyllä 1629 Preussin Altmarkissa, ei maa ollut ainoastaan täysin raunioitunut vaan puoliksi autio. Niinpä syksyllä 1615 Tallinnan satamassa maihin nousseen ja sieltä maanteitse Narvaan matkustaneen Hollannin lähetystön jäsenet eivät pitkän matkansa aikana kohdanneet ainoatakaan ehjää rakennusta ja eräällä kohtaa, nykyisen Viitnan kapakan lähistöllä, tien piennar oli valkeana hautaamattomista ihmisluista.

Talouden saaminen entiselleen kesti nyt tietenkin vuosikymmeniä, ja puute löi leimansa myös kartanoihin. Kartanonherran asumuksena oli useimmiten yksikerroksinen, lauta- tai olkikattoinen ja kovin spartalaisesti sisustettu vaakahirsirakennus, jonka pituus vaihteli 8–15 ja leveys taas 3–6 sylen välillä. Kaksikerroksisia tai kivestä rakennettuja kartanoita kohtasi vain harvakseltaan, ja edes maalattuja taloja ei nähty lainkaan kaikkialla.

Silti kartanon rakennuskokonaisuus sai 1600-luvun mittaan sen hahmon, jonka me myöhemmältä ajalta tunnemme. Aivan kuin muuallakin Pohjois-Euroopassa, myös Virossa aatelisasumuksesta hävisivät tuolloin linnoitusmaiset piirteet, puolustuksellisuuden alkoi korvata edustavuus, eli château fortin tilalle ilmestyi château de plaisance. Kun aatelisasumus ja aatelisarkkitehtuuri olivat tähän asti kuuluneet vain jonnekin taiteellisen toiminnan reuna-alueelle, toi uusi taidesuuntaus barokki ne sen sijaan koko arkkitehtonisen ja taiteellisen kehityksen keskiöön.

Tällaisten uudentyyppisten kartanorakennusten perustamiseen pystyivät ensimmäisinä useat Ruotsin korkeimpaan aatelistoon kuuluvat ylimykset, joille kuningas oli lahjoittanut sekä Eestin- että Liivinmaalta laajoja maa-alueita; heitä olivat esimerkiksi de la Gardiet, Wrangellit, Hirnit, Torstenssonit ja muut. Vähin erin myös paikallisen aatelin elinolot kohenivat, ja 1600-luvun lopulla oli Virossa jo kymmeniä kartanoiden päärakennuksia, joiden linnamaisuutta tavoitteleva rakennusten ryhmittely ja hyvin hoidetut puutarhat saivat osakseen aikalaisten innostuneet kiitokset.

1700-luvun ensipuolisko

Suuri Pohjan sota syttyi vuonna 1700. Jälleen näkyi kaikkialla vain tulisijojen raunioita ja kesannolle jääneitä peltoja. Kartanonherra jos toinenkin joutui nyt tulemaan toimeen kotikutoisesta kankaasta ommelluissa pukimissa ja ajamaan kyläsepän kyhäämissä kärryissä, oman kartanon komistamista ei voitu aluksi edes ajatella.

Suuren Pohjan sodan jälkeisinä vuosina kohonneet kartanot olivat enimmäkseen pieniä ja matalia, monessa suhteessa ne muistuttivat Ruotsin vallan aikaisia. Tähän päivään saakka niistä on säilynyt kylläkin vain muutamia: Viljanninmaalla sijaitseva Välgita, Tori Pärnumaalla, Keskvere Läänemaalla, Pidula Saarenmaalla. Ne ovat ulkoapäin yksinkertaisia, mutta vallan usein niistä voi löytää hyvinkin tyylikkäitä yksityiskohtia.

Nopeammin pääsivät asiat kehittymään siellä missä kartanonomistajilla oli saatavissa varoja muualta, kuten esimerkiksi Pornusessa, Rasinassa, Luuassa, Saaressa, Loodissa, Albussa tai myös Sagadissa. Taikka niissä tapauksissa, jolloin kartano oli saatu keisarilllisena lahjoituksena. Kuten esimerkiksi amiraali Peter Siversin perilliset, joille keisarinna Jelizaveta Petrovna lahjoitti vuonna 1744 Viljannin lähellä sijaitsevan Heimtalin, Mornan ja Õisun kartanot. Viimeksi mainitusta muotoutui eräs ensimmäisiä todella suurisuuntaisesti toteutettuja rakennuskokonaisuuksia – ylimyksellistä ei ole ainoastaan Õisun kartanon päärakennus vaan myös lukuisat sivurakennukset ja suuri puisto. Mutta vielä jännittävämmäksi muotoutui Ahjan karatanon tarina – tämä Kaakkois-Viron kartano lahjoitettiin tiettävästi vuonna 1716 rovasti Ernst Glückin leskelle Christinalle, sillä juuri tämän rovastin perheessä oli Venäjän keisarinna Katariina I viettänyt nuoruusvuotensa. Päärakennus valmistui tosin vasta 1740-luvun lopulla, jolloin maatila oli jo siirtynyt Glückin vävyn François Guillemot de Villeboisin haltuun, ja hyvin todennäköistä on että piirustukset tilattiin aikakauden kuuluisimman pietarilaisarkkitehdin Bartolomeo Rastrellin työhuoneesta.

1760- ja 1770 –luvut

Suuren Pohjan sodan arvet paranivat lopullisesti 1700-luvun jälkipuoliskon alkuun mennessä, vasta silloin tavoitettiin Ruotsin vallan loppuaikojen taso sekä kylvöalojen että satojen, samoin väestömäärän osalta. Suotuisan taloussuhdanteen, etenkin Venäjän markkinoiden avautumisen ansiosta kartanonpito muuttui yhä tuottoisammaksi. Erittäin selvästi tätä heijastavat esimerkiksi kartanoiden vuokrahinnat, jotka vuosisadan viimeisen neljän vuosikymmenen mittaan nousivat monenkin kartanon osalta suorastaan kaksitoistakertaisiksi.

Nyt aatelisille kertyi lopultakin kylliksi rahaa hankkia itselleen uusia vaatteita ja vaunuja, järjestää komeita päivällisiä ja metsästysretkiä, lähettää poikiaan opiskelemaan ulkomaisiin yliopistoihin. Palveluskunta kasvoi: huoneissa kulki kamaripalvelijoita ja sisäpiikoja, keittiössä kokkeja, kokkipoikia ja keittiöpiikoja, tallissa ja vaunuvajassa tallimiehiä, kuskeja ja esiratsastajia, puutarhassa puutarhureita ja heidän apupoikiaan, lisäksi oli vielä kotiopettajia, lastenhoitajia, metsästäjiä, vartijoita, pyykkäreitä. Vuoden 1782 henkikirjoissa nousevat palveluskuntien osalta esille Sakun, Jõhvin, Viru-Maidlan, Aan, Palmsen, Avandusen, Koeru-Arukülan, Varblan, Hiiu-Suuremõisan, Raadin, Reolan, Võprun, Võisikun, Õisun, Patkülan, Taageperan ja Leebikun kartanot, joissa kaikissa palvelijoitten määrä kohosi yli kuudenkymmenen. Joissakin kartanoissa, kuten esimerkiiksi Kolgassa, Põltsamaalla ja Matsalussa oli jopa omat orkesterit. Arvata saattaisi, että näissä mainituissa kartanoissa elettiinkin kaikkein suurenmoisinta elämää. Valitettavasti herrasväen puolelta raikuva juhlinta ei merkinnyt mitään hyvää pellolla raataville talonpojille. 1700-luvun lopulla maaorjuuden tuottama sorto ylsi äärimittaansa.

1700-luvun loppu

1700-luvun lopussa maan ilme muuttui niin ettei sitä entiseksi voinut tunnistaa. Kartanonomistajat näytti vallanneen aivan kuin jokin rakentamisen hulluus, joka puolella olivat käynnissä suuret rakentamisen ponnistukset. ”Kun kuluvan vuosisadan alussa käydyn sodan jälkeen meidän isiemmekin täytyi vielä asua kehnolla olkikatolla katetuissa surkeissa puutaloissa, joissa oli pikkuruiset ikkunat eikä väliin edes savuhormia, voi nyt nähdä joka puolella kivestä rakennettuja ja vieläpä hyvin näyttäviä ja erittäin hyvää makua osoittavia kartanokeskuksia, joissa päärakennus on kuin mikäkin hôtel ympärillään säännölliseen muotoon sijoitellut sivurakennukset”, kirjoitti vuonna 1787 Põltsamaalla pastorina toiminut August Wilhelm Hupel. Tietenkin hän pani silloin myös merkille muutokset kartanoille ilmettä antaneiden puutarhojen hahmottelussa: ”Aivan kuin muissakin maissa myös täällä vallitsi aiemmin tuo joustamaton ranskalainen, hollantilainen ja saksalainen makusuuntaus, jonka mukaan teiden tuli olla viivasuoria, kaiken tuli näyttää symmetriseltä ja joillekin pensaille oli annettu sellainen muoto jolle oli luonnostas mahdotonta löytää esikuvaa. Mutta nyt voi välillä nähdä siellä täällä myös uuden, paremman maun mukaan järjestettyjä paikkoja ja niitä voi pitää jo todellisina kaunistuksina.”

Ei ole syytä otaksua että Baltian tuonaikainen kartanoarkkitehtuuri olisi kovin paljon jäänyt jälkeen länsieurooppalaisesta – tiiviit yhteydet ulkomaihin, matkat, arkkitehtuurikirjallisuuden laaja levikki mahdollistivat myös kaikkein uusimpien virtausten seuraamisen. Myöhästymiseksi voi tulkita vain sen seikan, että monet ilmiöt tuotiin läntisestä arkkitehtuurista tänne kristallisoituneina, valmiiksi muotoutuneina. Tässä voisi lainata jopa erästä Heinrich Johann von Jannaun sarkastisen kuuloista huomautusta vuodelta 1781: ”Liivinmaalla on toki näytettävänään kauniita rakennuksia, mutta valitettavasti meidän rakennustaiteemme ei ole enimmältä osaltaan muuta kuin kopiota. Kaiken mikä on jo olemassa Roomassa, Napolissa,. Dresdenissä tai Berliinissä täytyy aivan väistämättä olla myös meillä.”

1800-luvun alku

Aikakausi, joka merkitsi klassisismin huippukohtaa, osoittautui myös kartanorakentamisen kulminaatioksi. Näkyville ilmaantui palatseja, joissa oli valkoinen portikus ja joiden fasadeista henki tasapainoisen rauhallinen muodonta ja viileä vakaisuus. Lisäsävyä antoivat suorat tilustiet ja avarat nurmikkokentät, sivurakennuksistakin suureen osaan muotoiltiin frontoneja, kaaria ja pylväikköjä. Tuon ajan kartanoista voi löytää mitä erilaisimpia huonetiloja aina monenlaisia muotokuvagallerioita ja talvipuutarhoja myöten, mutta esimerkiksi juhlasalit rakennettiin useasti ympyrän tai ovaalin muotoisiksi niin että taloon tuli lisätä kupoli. Kun edustuskartanoitten arkkitehtuurissa olivat tuntuvilla Pietarista ja Berliinistä lähtöisin olevat vaikutteet, säilyttivät pienet syrjäseutujen kartanot sinnikkäästi arkaaiset piirteensä.

Tietenkään eivät tuon ajan kartanot voineet jäädä minkäänlaisiksi ”arkkitehtuurisaarekkeiksi”, vaan niiden kautta levisivät klassisistiset tyylielementit myös muihin maaseudulla sijainneisiin rakennuksiin, kuten esimerkiksi majataloihin, tavaramakasiineihin, myllyihin, kappeleihin jne. Eräs kauneimmista tällaisista klassisistisista kartanon kappeleista sijaitsee Keilan kirkkotarhassa. Vapaaherra Otto Magnus von Stackelberg, joka rakennutti sen sinne vuoden 1815 vaiheilla vanhempiensa viimeiseksi leposijaksi, oli viettänyt vuosikausia Kreikassa ja harrastanut siellä pääasiallisesti Bassaissa sijaitsevan Apollon temppelin tutkimuksia. Nyt hän saattoi ikään kuin todistaa, että samat muodot, jotka olivat tehneet niin täydellisen vaikutuksen Kreikan kuuman auringon alla, saattoivat tehdä yhtä täydellisen vaikutuksen myös kylmässä Pohjolassa.

1800-luvun puoliväli

”Ymmärrättekö – kaikki, kaikki siellä on goottilaista tyyliä ja sitä aina viimeistä puistonpenkkiä myöten. Joka ainoa nojatuoli siinä talossa näyttää pienoiskokoiselta Milanon katedraalilta”, kirjoittaa kreivi Sergei Volkonski muistelmissaan Keila-Joan kartanosta. Tuo Tallinnan lähistöllä meren rannassa sijaitseva maatila oli ensimmäisiä, jossa Viron kartanoarkkitehtuuri ennätti myös uusgoottilaiseen tyyliin. Pietarilaisen arkkitehdin Hans Stackenschneiderin vuonna 1832 aateliskotia varten tekemissä piirustuksissa voi nähdä jopa ”goottilaistyylisen” flyygelin ja niin ikään ”goottilaistyylisiä” seinäkelloja. ”Uskokaa, täydellisestä efektistä puuttuu vain se, että teitä olisi sisäänkäynnin luona tervehtinyt joku raskaassa rautahaarniskassa oleva ritari”, totesi eräs kartanossa vieraillut vuonna 1838.

1800-luvun arkkitehtoniselle historismille olikin luonteenomaista muotojen omaksuminen mitä moninaisimmilta aikakausilta ja tyylisuunnilta. Vain viittauksenomaisesti käy päinsä luonnostella kahta kehityksen määrännyttä peruslinjaa – toisaalla olivat klassisen antiikin inspiroimat suunnat, toisaalla ei-klassisista kulttuureista lähtevien suuntien laaja piiri, etenkin Euroopan keskiaika, joskin myös monenmoiset eksoottiset ja arkaaiset kulttuurit. Tunnettiin että mikäli ihminen ympäröi itsensä kadonneita aikoja symboloivin kaunistuksin myös kadonneet ihanteet palaavat takaisin.

Historismin käyttöönsä ottamat eri tyylisuuntaukset eivät olleet suinkaan samanarvoisia keskenään. Niiden suhde riippui mitä suoranaisimmin tuonaikaisista yhteiskunnallisista arvostuksista, liittyi poliittis-filosofisiin kiistakysymyksiin. Niin tai näin – pääpaino jäi niille linjoille, jotka näkivät esikuvansa pääasiallisesti keskiajassa, etenkin juuri gotiikassa. Vastapainoksi päivänlaskunsa aikaan ehtineen klassismin aikakauden tyypillisille julkisivuille, pakollisten normien jäykkyydelle symboloi uusgotiikka halua individualistisempaan, pienimuotoisempaan arkkitehtoniseen miljööseen. Luonnon kauneudelle, runoudelle avoin romantiikan kauden yksilö oli klassismin ajan velvollisuudentuntoisen valtionkansalaisen vastakohta.

1800-luvun loppu

1800-luvun viimeiset vuosikymmenet toivat baltiansaksalaiselle aatelistolle mukanaan enemmän dramaattisuutta kuin monet edelliset. Uhka ilmaantui sieltä mistä sitä vähiten pelättiin: hyökkäyksen aloitti Venäjän keskusvalta. Tähän saakka kaikki Venäjän monarkit olivat valtaistuimelle tullessaan vahvistaneet ehtoja asettelematta Baltian aateliston etuoikeudet, mutta vuonna 1881 hallituskautensa aloittanut Aleksanteri III jätti allekirjoittamatta ne. Kaikkea saksalaisperäistä alettiin julistaa vähitellen yhä epätoivottavammaksi, ja jos kohta Livland oli saksalaisten silmissä ollut vieläkin se Blivland – eli maa johon haluttiin jäädä – alkoi nyt heidän maastamuuttonsa. tai kuten tuolloin sanottiin: ”Viimeinen saksalainen maahanmuuttaja kohtasi rajalla jo myös ensimmäisen maastamuuttajan.” Tällä tavoin Venäjän keskusvalta ratkaisi itselleen hankalaksi käyneen Baltian kysymyksen, mutta synnytti myös samalla ensimmäiset todelliset balttilaiset; jopa sana ”Baltti” ja ”balttilainen” otettiin yleisempään käyttöön juuri näinä vuosina. Säädyn, kansallisuuden kohtalo kehkeytyi tuon ajan baltiansaksalaisen kirjallisuuden pääteemaksi – ja suorastaan siinä määrin, että joidenkin arvioiden mukaan se mitä kutsutaan Heimatkunstiksi antoi itsestään merkkejä jopa aikaisemmin kuin esimerkiksi Saksassa.

Menetettyään suurimman osan poliittisista etuoikeuksistaan baltiansaksalainen aatelisto ei silti kadottanut taloudellista voimaansa. Heidän etujaan eivät liioin satuttaneet 1860-luvun jälkipuoliskolla vauhtiin päässeet talonpoikien maatilanostot – päinvastoin, sen avulla kartanot takasivat itselleen seuraaviksi vuosikymmeniksi erittäin varman lisätulonlähteen, semminkin kun myytävän maan hinta nousi ajanoloon jatkuvasti.

1900-luvun alku

Vaikka monet kartanot pystyivät tekemään taloudenpitonsa kehittämisessä huomionarvoisia edistysaskeleita vielä ensimmäisen maailmansodan aattonakin, ei tietty epävarmuus hävinnyt näiden vuosien ajalta kertaakaan. Suuret maaomaisuudet joutuivat yhä enenevässä määrin vanhoilta aatelissuvuilta uusrikkaitten haltuun. Samalla kertaa nähtiin kaksi kehityssuuntaa – toisaalta kapitalististen tuotantosuhteiden yhä ratkaisevampi tunkeutuminen kartanotalouteen, toisaalta taas aateliston vetäytyminen apaattisuuteen ja nostalgisen mielialan leviäminen.

Baltiansaksalaiselle aatelistolle oli ylipäätäänkin luonteenomaista tarrautuminen traditioihin, eleginen menneisyyden ihailu, ja se etenkin juuri nyt kun koko siihenastinen maailman järjestys uhkasi romahtaa. Tärkeimmältä näytti säilyttää omat juurensa, kestää, eli baltiansaksalaisen kirjailijan, kreivi Eduard von Keyserlingin sanoin ”istua hiljaa ja mietiskellä pelkästään valoisia asioita – se onkin kulttuuria”.

Nostalgisten tunnelmien näinkin laajalla levinneisyydellä voi jossakin määrin selittää myös monenlaisten retrospektiivisten tyylisuuntausten suurta suosiota vuosisadan alun balttilaisessa kartanokulttuurissa. Mutta silti ei pidä mennä yksinkertaistamaan: vaikka baltiansaksalainen aatelisto oli tuomittu yhteiskunnalliselta asemaltaan eo ipso kaikkein paikoillaan pysyvimmäksi yhteiskuntakerrostumaksi, ei se taiteellisilta mieltymyksiltään ollut sitä suinkaan aina. Vielä mitä – lukuisille uudistuksellisille arkkitehtuuri-ilmiöille juuri kartanoista tuli suotuisinta kasvualustaa. Kartanot ”löydettiin” arkkitehtien, taiteilijoiden, runoilijoiden käyttöön – aivan kuin olisi saapunut kartanoiden myöhäiskukoistus, ”intiaanikesä”.

Epilogi

Panemalla kartanot palamaan vuonna 1905 ovat sekä virolaiset että latvialaiset ”astuneet näyttämölle” ylipäätään ensimmäistä kertaa Euroopan silmissä – näin ainakin väitti Georg Brandes tämän Venäjän vallankumousvuoden jälkeen Gustav Suitsille. Kuuluisan tanskalaisen kirjallisuudentutkijan mielestä oli käsittämätöntä, miksi kansa vallankumouksen huumassa oli ryhtynyt tuhoamaan nimenomaan linnoja. Silloin täytyi Suitsin selittää Brandesille, että tällä tavoin oli leimahtanut luonnon pakosta liekkiin seitsemänsadan vuoden aikana kansan sieluun kertynyt katkeruus ja viha, ja sitä paitsi kapinaan osallistui vain ”eräs tietty laji ihmisiä”; heidän osaltaan se myös ”on vallan selitettävissä sielutieteelliseltä kannalta”.

Vuonna 1905 Virossa sai kärsiä lähes sata kartanoa, keisarivallan romahtamisesta vuonna 1917 alkanut jättiläismäinen kurimus nieli sitä vastoin ne kaikki. Seuranneet yhteiskunnalliset murrokset ja järistykset – vaikkapa Viron tasavallan julistautuminen itsenäiseksi vuonna 1918 ja 1920-luvun alussa toteutettu radikaali maareformi, sekä baltiansaksalaisten siirtyminen Reichiin toisen maailmansodan alussa että pian sen jälkeen Viroon yltänyt sodankäynti – kaikki tämä painoi syvän leimansa koko maahan ja luonnollisesti myös kartanorakennuksiin.

Liioin ei lähes puoli vuosisataa kestänyttä neuvostoaikaa voi pitää kartanorakennuksille mitenkään suotuisana, sillä jopa virallinen propaganda näki niissä ennen muuta ”esimerkkejä riistäjäluokan arkkitehtuurista”. Vasta aivan myöhään, 1970-luvulta alkaen, saatettiin ruveta rohkeammin painottamaan baltiansaksalaisen tekijän osaa täkäläisessä kulttuurihistoriassa, silloin aloitettiin myös monen kartanokokonaisuuden restauroiminen. Samaan aikaan yltää monien kartanorakennusten ottaminen kulttuurimuistomerkkeinä valtion suojelukseen, ja nykyhetkeen mennessä sellaisten kartanoiden lukumäärä yltää lähes kahteensataan. 1980-1990 -luvuilla on pantu kuntoon hyvin lukuisia kartanokokonaisuuksia, eikä ainoastaan museoina (Palmse, Sagadi) vaan myös esimerkiksi hotelleina (Kalvi), kouluina (Albu, Laupa, Illuka), klubeina ja ravintoloina (Purtse, Heimtali) sekä luonnollisesti myös asuintaloina (Peetri, Järlepa ym.).