Kiitän Tuglas-seuraa, Viron Suomen-instituuttia, Suomen Historiallista Seuraa ja herra Seppo Kuusistoa kutsusta osallistua seminaariin, joka käsittelee Viron laulavaa vallankumousta kymmenen vuoden etäisyydeltä nähtynä.
Viron itsenäisyyden palauttaminen, laulava vallankumous sen esivaiheena, odottaa vielä historiansa kirjoittamista. Tarvitaanko sitä? Kyllä ja suuresti, sillä meidän muuttuvassa maailmassamme sellaisella kysymyskokonaisuudella voi olla hyvinkin ainutlaatuinen merkitys: pienen kansan kohtalo ja sen riippuvuus linjojen risteämisestä maailmamme vahvojen välisessä voimakentässä, yhteys turvallisuus- ja globaalipolitiikkaan ja samalla kansan tahto palauttaa itsenäisyys ja jäädä siten elämään. Tämän päivän kriisipesäkkeet, joita niin YK kuin Nato pyrkivät kansainvälisin voimin tukahduttamaan, näyttävät kehittyvän ikäänkuin fataaliksi väistämättömyydeksi. Todeksi osoittautuu Aldous Huxleyn toteamus, että historian tärkein kokemus onkin se, etteivät ihmiset koskaan opi historian kovista kokemuksista. Mutta toisaalta – jospa Viron kokemuksesta onkin jotain pantavissa talteen? Sanottiinhan juuri Viroa Neuvostoliiton hajottamisen aloittajaksi. Tätä nimitystä emme keksineet itse, vaan se otettiin käyttöön vastaleirissä. Eikö venäläinen sananlasku sanokin, että Moskova on lähtenyt palamaan yhdestä kipinästä. Ja mikä tärkeintä – meillä vältyttiin ihmisuhreilta.
Silloisten tapahtumien välittömänä osallistujana voin puhua kesäkuun 15. päivästä 1988 lähtien. Silloin palasin kahdeksanvuotisen poissaolon jälkeen taas kotimaahan. Ennen sitä katselin Viron tapahtumia niin sanotusti ulkoapäin. Tiedonlähteinäni olivat paljon myöhässä saapuneet sanomalehdet, perheenjäsenten kirjeet, toisaalta maailman lehdistö, diplomaattipiirien arviot ja ulkoministeriön katsaukset Neuvostoliiton sisäisestä tilasta. Viimemainituista pari tarkempaa sanaa. Ne oli koostettu lakonisesti, ilman tavanomaista propagandistista sanahelinää. Niissä kerrottiin fosforiittisodasta, yhdistettynä kärjistyneisiin ympäristöongelmiin, kulttuuriliittojen yhteiskokouksesta merkkinä älymystön kärkevästä reagoinnista niin menneisyyden kuin sen ajan tapahtumiin sekä epäluottamuksen ilmaisemisesta tasavallan johdolle, Hirveparkin kokouksesta ja vaatimuksesta julkaista Molotov-Ribbentrop -sopimuksen salaiset pöytäkirjat sekä niiden arvioimisen tarpeesta. Sitä että luottamuskriisin viisari oli tullut Virossa punaiselle, osoittivat Tarton rauhan ja tasavallan 70-vuotispäivän muistamiseksi järjestetyt tapahtumat, joiden yhteydessä tarkoitukseton voimankäyttö vielä kiristi muutenkin sähköistynyttä ilmapiiriä. Kerrassaan päättömältä kuulostaa tasavallan johdon näkemys 20.2.1988 annetussa Korkeimman neuvoston puhemiehistön julkilausumassa, jossa sanottiin mm.: ”Washingtonin hallituksen tiettyjen piirien niin sanottu huoli Baltian kansoista johtuu pyrkimyksestä ehkäistä Pohjois-Amerikan suhteiden paranemista sekä torpedoida alkanutta ydinaseriisuntaa.” Mitään asiantuntemattomampaa on vaikea ajatella. Jotta asiaolisi lopullisesti pantu kohdalleen, oli julkilausumassa myös lause: ”Täällä on jokaiselle realistisesti ajattelevalle ihmiselle selvää, ettei mitään paluutietä porvarilliseen Viron Tasavaltaan ole eikä voikaan olla.”
Seuranneen tapahtumakehityksen arvioimiseksi tässä pari muistikuvaa. 13.6.1988 astuin vaimoni kanssa Managuassa lentokoneeseen matkustaakseni lomalle. Maaliskuussa oli Sapoassa allekirjoitettu sandinistien ja contrien välinen rauhansopimus, yhdeksän vuotta kestänyt sisällissota oli päättynyt. Oli toki inhimillisesti ymmärrettävää, että kun olin diplomaattina auttanut sen aikaansaamista vaikkapa vain milligrammankin verran, saatoin myös tuntea hetkeksi tyytyväisyyttä. Mutta pilvissä leijuminen jäi lyhykäiseksi. 14.6.1988 olin kuvaannollisesti ilmaisten suoraan lentokoneen portailta päätynyt Kremliin Mihail Gorbatšovin työhuoneeseen, jossa keskustelu kesti yli kolme tuntia. Hyvänä psykologina hän antoi minun selostaa näkemykseni Nicaraguan rauhanprosessista ja poliittisesta jatkokehityksestä, enkä jäänyt myöskään vaille tunnustuksen sanoja hänen puoleltaan. Ja sitten seurasi ehdotus ottaa vastaan EKP:n keskuskomitean 1. sihteerin virka. Minun impulsiivinen vastaukseni oli ei. Perusteet: olen ollut kotimaasta poissa kahdeksan vuotta; toiseksi minulla ei ole vähintäkään halua ryhtyä työskentelemään Karl Vainon johdolla toimineiden henkilöiden kanssa, etsimään ratkaisuja umpikujatilanteeseen, jonka kehittymistä ja kulminoitumista olen voinut seurata edeltäneiden kahdeksan vuoden ajan vain tuhansien kilometrien takaa; kolmanneksi se olisi merkinnyt halustani riippumatta vastuun ottamista ja jakamista sellaisesta, jossa en ollut osallisena. Muistan lisänneeni haikean ironisesti – entisiäkin syntejä minulla oli paljon.
Mihail Gorbatšovin arvio oli, että EKP:n keskuskomitea oli kadottanut Virossa luottamuksensa, menettänyt kykynsä toteuttaa perestroikan politiikkaa ja että asia oli todettu aamulla politbyroossa. Siinä yhteydessä hän ei maininnut sanallakaan puolustusministeri Jazovin samanaikaisesta käynnistä Virossa ja suunnitellusta suuresta kansankokouksesta Laulukentällä 17. kesäkuuta. 16.6.1988 pidettiin EKP:n keskuskomitean kokous, jossa Karl Vaino vapautettiin virasta ja minut valittiin 1. sihteeriksi. Pyydän ymmärtämään minua oikein, tässä ei ole ote minun elämäkerrastani, vaan kuvaus siitä, missä määrin Viron tapahtumat olivat saattaneet Moskovan valtakoneiston hermostuksiin. Itseni puolustukseksi ei ole mitään lisättävää - ”puoluesoturi” lähti minne määrättiin.
EKP:n oli tehtävä valinta, miten toimia jatkossa. Ensimmäiseksi tulee kuitenkin vastata kysymykseen: oliko tämä ns. valtionpuolue, joka tosiasiallisesti johti ja synkronisoi kaikkia vallankäytön rattaita, yhtenäinen ja kykenevä muuttamaan itseään perinpohjaisesti? Vastaus: ei ollut yhtenäinen. Tähän puolueeseenhan kuului ihmisiä, jotka olivat osallisina ja usein johtamassakin niin kulttuuriliitoissa, kansanrintamassa, vihreässä liikkeessä, muinsuskaitse-liikkeessä kuin kansalaiskomiteoissa ja Viron kongressissakin. Toisaalta heitä vastassa olivat jyrkässä konfrontaatiossa Mihail Gorbatšovin perestroikan vastustajat, sovinismista kummunnut interrintama ja EKP:n hajoamisen jälkeen syntynyt ns. ”yöpuolue”. Vuonna 1988 EKP:n jäsenistö oli kasvanut yli 110 000 hengen, joista virolaisia oli hieman yli puolet. Toisaalta emme saa jättää mielestä tuonaikaisia tapahtumia arvioidessamme, että Neuvostoliitto, toinen maailman kahdesta supervallasta, oli olemassa koko sisäpoliittisessa vallantäyteisyydessään, oli ollut auttamassa ulkopolitiikassa kylmän sodan lopettamista sekä valtavine ydinasearsenaaleineen sanomassa ratkaisevasti sanaansa maailman turvallisuuspolitiikassa. Ja tietäväisimmätkään asiantuntijat tuskin rohkenivat ennustaa sen luhistumista seuraavien neljän vuoden kuluessa. Varsin lapsellisesti olemme nyt, vain kymmenen vuotta myöhemmin, taipuvaisia sivuuttamaan arvioissamme tämän.
Yritän minimoida subjektiivisuuden ja lähteä kansanviisaudesta ”patuoinas ei tohi liiga kõvasti määgida” (syntipukin on paras olla vähin äänin). Siten esitän taaksekatsoen jotkin, mielestäni oleellisen merkittävät tapahtumat siten, miltä ne silloin näyttivät. Arviointi, vertailu ja johtopäätökset jäävät jo toisten huoleksi.
Kesäkuun 28. päivänä 1988 alkoi Moskovassa 19. puoluekokous. Sinne EKP:n valtuuskunta lähti oman asiakirjansa kanssa, jota kutsuimme EKP:n ohjelmaksi. Tuonaikaisten puoluenormien mukaan mitaten se oli ennenkuulumaton. Sen pääkohdat olivat: neuvostotasavaltojen suvereenisuuden määrätietoinen suurentaminen, siirtyminen taloudelliseen itsenäisyyteen, kansan kulttuurin ja kielen prioriteetti, tasavertainen vaikutus ja edustus ulkopolitiikassa, puolueen määrätietoinen demokratisointi sekä poliittisen pluralismin takaaminen. Me jaoimme asiakirjan sihteeristön kautta kaikille valtuuskunnille ja akkreditoidulle lehdistölle. Kiinnostus sitä kohtaan oli hyvin suuri. Toisaalta kertyi konferenssin puhemiehistölle lukuisasti kannanottoja, joissa EKP:n valtuuskuntaa syytettiin hajottavasta toiminnasta ja vaadittiin kovia sanktioita. Suuremmalta harmilta pelasti Mihail Gorbatšov, joka arvioi kirjoihin pantua ”mielipiteiden paljoudeksi puoluedemokratian puitteissa”. Kotona minua arvosteltiin siitä, etten tuonut puheenvuorossani esille kaikkia ohjelmamme radikaaleja kannanottoja ja moitin Boris Jeltsiniä. Kritiikki oli oikeutettua, mutta puheenvuorolle annettu aika ei mahdollistanut kaikkea. Lisäksi oli salin huomio naulaantunut julkiseksi leimahtaneeseen Gorbatšovin–Jeltsinin konfliktiin, ja tarvittavan huomion herättäminen puhujanpöntöstä meille tärkeille teemoille tuntui äärimmäisen vaikealta. Olin tavannut Boris Jeltsinin hänen vieraillessaan Nicaraguassa, ja sen vuoksi sallin itselleni joitain huomioita. Nythän silloisia viittauksia Jeltsinin luonteen jonkinlaiseen epästabiilisuuteen voisi esittää poliittiseksi kaukonäköisyydeksi, tuolloin oli tietenkin kysymys Gorbatšovin tukemisesta. Pyysin lisäämään EKP:n ohjelman puheenvuoroni liitteenä pöytäkirjaan, kuten myös tehtiin. Otan yhden havainnollistavan esimerkin. Vuonna 1996 ilmestyi Moskovassa kirja ”KGB ja valta”, jonka tekijänä oli kyseisen laitoksen varajohtaja kenraali F. Bobkov. Lainaus: ”Tässä asiakirjassa (EKP:n ohjelmassa), jonka esitti puhujanpöntöstä ’marxisti’ Väljas, oli täsmälleen muotoiltuna kannatus Viron eroamiselle Neuvostoliitosta.” Tässä kohtaa kenraali kuitenkin liioittelee suuresti. Ohjelmamme herätti akkreditoitujen ulkomaisten lehtimiesten keskuudessa kovasti kiinnostusta, heitä oli runsaasti myös ulkoministeriön lehdistökeskuksessa järjestetyssä tapaamisessa EKP:n valtuuskunnan edustajien kanssa. Monet heistä vierailivat myöhemmin Virossa, jaetut materiaalit olivat kiistatta suureksi avuksi antaessaan maailman julkisen sanan tietää, mitä Virossa tapahtuu. Palautteena he lähettivät kopioita artikkeleistaan. Selaillessani niitä kymmenen vuotta myöhemmin pisti silmään New York Timesin otsikko ”Viron kommunistien kapina Moskovaa vastaan 19. puoluekokouksessa”. Mikäpä siinä, myös ilmeiset journalistiset ylilyönnit ovat toisinaan mieleen.
Kotona tuli ryhtyä valmistelemaan EKP:n keskuskomitean kokousta, jonka piti silloisten tapojen mukaan olla 19. puoluekokouksen tulosten pohtimista varten. Puolueen johtajisto oli sillä kannalla, että piti ilmoittaa selvästi, miten arvioimme menneisyyttä – toisin sanoen esiintyä synnit tunnustaen ja katuvana – ja senhetkistä tilannetta sekä millainen on tulevaisuudenprognoosimme. Päätimme radioida kaksipäiväiseksi suunnitellun kokouksen suorana lähetyksenä Viron radiossa, kutsua osanottajia kulttuuriliitoista, kansanrintamasta, vihreästä liikkeestä, muinsuskaitse-liikkeestä – yhdellä sanalla painostusryhmät tai nykymielessä opposition, luonnollisesti lehdistön, mukaan lukien kiinnostuksensa ilmaisseet ulkomaiset lehtimiehet. Kysymyksien ja mielipiteiden esittämiseksi järjestettiin julkiset suorat puhelinlinjat.
Seuraavassa teidän arvioitavaksenne otteita alustuksesta. Arvio menneisyydestä: ”Vaikka monet menneisyyden rikokset eivät olleet alkuisin Virosta, se ei vapauta EKP:ta vastuusta Viron kansalle. Tuomiten kyydittämiset, jatkamme työtä, jotta kärsimään joutuneiden ihmisten kunnia palautetaan ja heille korvataan aiheutetut moraaliset ja aineelliset vahingot. EKP:n keskuskomitea ja korkeimman neuvoston puhemiehistö kääntyivät liiton elinten puoleen ehdotuksella, että kyydittämisen perusteena olleet yleisliittolaiset päätökset julistetaan pätemättömiksi, katsoen ne lain ja ihmisyyden vastaisiksi.”
Arvio silloisesta tilanteesta: ”Tänään katsoo kansan absoluuttinen enemmistö yhdenmukaisesti pääsyksi muodostuneesta tilanteesta Viron itsenäisyyden, sen suvereenisuuden takaamisen oman kansan ja maan asioista päättämisessä, kaikkien politiikkaan osallistuvien vastuuntunnon nostamisen Viron tulevaisuuden luomisessa. Meidän on tehtävä loppu kaikenlaisesta ylikeskityksestä, joka on vastoin maamme poliittisen ja valtiollisen toiminnan perustuslaillista perustaa – kansallisvaltiota. Virolaiset ovat maansa peruskansallisuus. Ei ole sallittava minkäänlaista taloudellista toimintaa, joka heikentää peruskansallisuuden sosiaalisia etuja sekä huonontaa Viron ekologista tilaa. Tilanteessa, jossa tulemassa oleva uhkaa jättää Viron kansan vähemmistöksi omalla alkuperäisellä asuinmaallaan tulee EKP:n taistella perusteetonta maahanmuuttoa vastaan. EKP katsoo, että Viron kansalaisuuden voimaansaattaminen on hyvin olennainen askel Viron pysyvän asujaimiston muodostumisessa. Viron kielen pitää olla Virossa valtionkieli ja kaikkia asioita pitää voida hoitaa täällä viron kielellä. Tähän mennessä on Viron täydellisestä taloudellisen itsenäisyyden ideasta tullut EKP:n ohjelmallinen kanta. Kansanrintama ja muut uudet liikkeet ovat orientoituneet yhteiskuntamme kipeiden kohtien parantamiseen. Ne ovat olemukseltaan edistykselliset,ja meidän tulee kehittää niiden kanssa hedelmällistä yhteistyötä.”
Keskustelu yleiskokouksessa oli kiihkeä. Sananvuoron saivat kaikkien oppositioliikkeiden edustajat. Katsoessamme esiintyjien luetteloa tapaamme sieltä moniakin Viron nykyisiä johtavia poliitikkoja. Yleiskokouksessa muodostui paradoksaalinen tilanne, jossa oppositio, kylläkin suhtautuen kriittisesti siihen asti tehtyyn, tuki edellämainittuja kannanottoja, äänekäs vastustus tuli sen sijaan ”tosikommunisteilta”, interrintaman edustajilta. Päätöslauselmassa hyväksyttiin alustuksen perusnäkökannat.
Moskovassa meidän päätämme ei tietenkään silitetty. Lieventävästi vaikutti politbyroossa Aleksandr Jakovlevin ja Eduard Ševardnadzen tuki ja Mihail Gorbatšovin kanta, että kysymys on kyllä paikoin ylimitoitetusta, mutta perestroikan mukaisesta politiikasta.
Hajaannus EKP:n sisällä oli silmin nähtävissä. Esitin edellä asioiden tilan sellaisena, kuin se tuohon aikaan näytti. Tämän päivän viisaudella voisi kyllä sanoa, että paljon olisi pitänyt tehdä ja arvioida toisin, olisi pitänyt luopua käytetystä poliittisesta retoriikasta, olla päättäväisempi, järkähtämättömämpi sanotun toteuttamisessa. Minulla on kuitenkin käsitys, että oli päästy tiettyyn yhteiskunnalliseen sopimukseen. Todisteeksi siitä lainaus Edgar Savisaaren puheesta Kansanrintaman kongressissa 1. lokakuuta 1988. ”Viime kuukausina ovat puolueen kannat yhä selvemmin lähentyneet Kansanrintaman tavoitteita. EKP:n yleiskokouksessa esitettiin paljonkin samoja näkemyksiä, joiden puolesta konservatiiviset voimat ovat hyökänneet Kansanrintamaa vastaan. Arvattavasti samoista lähtökohdista aletaan nyt hyökkäämään myös puolueen edistyksellistä osaa vastaan. Kansanrintama ei voi tällöin jäädä sivustakatsojaksi, vaan sen on astuttava puolustamaan kokouksen alustuksessa esitettyjä näkökantoja.”
Tietenkin oli EKP tullut uuteen tilanteeseen,jossa sen rinnalla toimivat muut poliittiset yhdistykset ja organisaatiot. Epäilyksettä EKP pyrki balansoimaan, tasapainottamaan erilaisten liikkeiden, ennen muuta kansanrintaman, Viron kansallisen riippumattomuuden puolueen, Muinsuskaitse Seltsin ym. vaikutusta. Produktiivisempi dialogi muodostui tietyissä vaiheissa ennen kaikkea Kansanrintaman kanssa. Vaikka huomattava osa viimemainitun johtajista kuului EKP:hen, ei voi kylläkään väittää, että puolue olisi jotenkin onnistunut vaikuttamaan heihin.
EKP:n kokouksessa määritellyltä tasolta saattoi jo mennä eteenpäin, siitä todistaa 16. marraskuuta 1988 korkeimmassa neuvostossa hyväksytty suvereenisuusjulistus, jossa on sanottu: ”Viron SNT:n suvereenisuus tarkoittaa, että sille kuuluu sen ylimpien valta-, hallinto- ja oikeuselinten käyttämänä korkein valta sen alueella. Viron SNT:n suvereenisuus on kokonainen ja jakamaton” Tämän puolesta äänesti 258 edustajaa, vastaan 1, puolueettomia 5.
Nyt joitakin arvioita. Tiedemies ja toissavaalien presidenttiehdokas Rein Taagepera kirjoittaa kirjassaan Homme nägin ma Eestimaad: ”Lokakuun 16. päivänä syntyi Viron ihme. Virolaisten ja muiden vironmaalaisten solidaarisuuden ihme. Tätä perin hentoista tainta on nyt tarpeen kastella ja vaalia, sillä siitä riippuu suuressa määrin meidän kaikkien kohtalo.” Suvereenisuusjulistus heijastui laajalti maailman lehdistössä ja vei Viron laajan ulkopoliittisen kiinnostuksen piiriin. Tavallaan tätä vahvisti, nähtävästi tahtomattaan myös Mihail Gorbatšov. Gorbatšov oli siihen aikaan valtiovierailulla Intiassa,jossa Reuterin kirjeenvaihtaja kysyi, kuinka hän arvioi Viron suvereenisuusjulistusta. Gorbatšov vastasi: ”Sitä onkin perestroika todellisuudessa”.
Seuraava reaktio Moskovan puolelta oli kaukana Mihail Gorbatšovin lausumasta. Välittömästi ennen korkeimman neuvoston istuntokautta kävi Virossa 13. marraskuuta politbyroonjäsen, entinen KGB:n päällikkö Tšebrikov, eikä taatusti tavaliisella vierailulla. Tavoite tuli selväksi hänen tapaamisessaan puoluetyöntekijöiden kanssa,jolloin hän sanoi: ”Te voitte kyllä saavuttaa itsenäisyyden, mutta menettää kaiken kaiken muun.” Uhkaus ei jäänyt pelkiksi sanoiksi. Jo kymmenen päivää myöhemmin julisti SNTL:n korkeimman neuvoston puhemiehistö Viron suvereenisuusjulistuksen pätemättömäksi. Siitä alkoi noitavaino,joka kulminoitui rajusti toimitettuun televisiolähetykseen. Arnold Rüütelille suunnattujen uhkauksien piti olla varoittava esimerkki muille neuvostotasavalloille. Kysymystä käsiteltiin myös politbyroossa, puolueen arvostelun sai osakseen myös EKP:n johto, mutta ilman televisiokameroiden läsnäoloa.
Tilanteen teki erityisen vaikeaksi se, ettei Baltian maiden suvereenisuusjulistusten yhtaikainen hyväksyminen yhteisrintamassa toteutunut huolimatta etukäteen tehdystä sopimuksesta. Kuitenkaan Viro ei astunut askeltakaan taaksepäin, suvereenisuusjulistusta ei peruttu. Asioidentila muuttui yhä kriittisemmäksi, suoraan vastahyökkäykseen ryhtyi Moskovan ohjeita noudattava interrintama. Tilanne yritetttiin saada pois hallinnasta vuoden 1989 kesän poliittisella lakolla, jonka oli ennen kaikkea määrä lamaannuttaa tietoliikenne ja liikenne. Taloudelliset pakotteet, erityisesti kaasutoimitusten sekä elintarvikkeiden ja rehuviljan tuonnin rajoitukset oli tarkoitettu nostattamaan yleistä tyytymättömyyttä väestön keskuudessa. 29. elokuuta 1989 antoi NKP:n keskuskomitea julkilausuman ”Tilanteesta Neuvostoliiton Baltian tasavalloissa”, jossa sanottiin: ”Asiat ovat menneet niin pitkälle, että Baltian kansojen kohtalo on vakavasti uhattuna. Ihmisten on tiedettävä, millaiseen kuiluun nationalistiset johtajat heitä syöksevät. Jos heidän onnistuu saavuttaa tavoitteensa, voisivat seuraamukset olla kansoille katastrofaaliset. Jopa niiden elinmahdollisuus voisi joutua kyseenalaiseksi.” Johtopäätökset, myös EKP:n johdon osalta, oli tehty ja niitä ryhdyttiin realisoimaan käytännössä. Ensimmäinen askel oli puolueen omaisuuksien takavarikointi. Latviassa ja Liettuassa siirrettiin nämä rakenteet, mm. tietoyhteydet, puoluekustantamot, kirjapainot ja talot NKP:n ohjelmaa kannattaville Rubiksin ja Burokeviucisin yöpuolueille, joita seurasivat ”pelastuskomiteat” ja tammikuun 1991 veriset tapahtumat Vilnassa ja Riiassa. Virossa vastaava onnistuttiin välttämään. Kuva oli todella kummallinen, itsenäistä EKP:ta edusti politbyroossa Enn-Arno Sillari, NKP:n ohjelmalle uskollista toista puolta Lembit Annus. Jälkeenpäin voi kysyä, oliko siis tarpeen säilyttää itsenäistä EKP:ta ja sen edustusta politbyroossa? Sitäkin enemmän, kun kaikki edelläsanottu johti joukkoeroamisiin puolueesta, sisäpolitiikkaa tekivät muut.
Toisaalta ajatelkaamme sitä, ettei meillä olisi ollut suoraa informaatiota siitä, mitä Moskovan puoluejohdossa joka tapauksessa tapahtui ja millainen merkitys sillä oli Virolle; kyllä silloin olisivat monet vastatoimet jääneet tekemättä. Neljä kertaa Enn-Amo Sillari haluttiin heittää ulos politbyroosta. Kiitos Gorbatšovin, Jakovlevin ja Ševardnadzen tuelle se jäi kuitenkin tapahtumatta.
Vielä yksi esimerkki. Itsenäinen EKP oli ensimmäinen, joka 20. elokuuta 1991 illalla lähetti politbyroolle sähkeen, jossa se tuomitsi tiukasti vallankaappauksen, päivää myöhemmin sen teki Kazakstanin kommunistipuolue. Koko NKP:n systeemistä vain ne kaksi rohkenivat tehdä tämän. Mainitut sähkeet olivat esillä myös kaappaajien oikeudenkäynnissä.
20. elokuuta 1991 Viron Tasavallan Korkein Neuvosto hyväksyi päätöksen Viron valtiollisesta itsenäisyydestä. 25. elokuuta iltamyöhällä tapasimme Enn-Arno Sillarin kanssa Moskovaan takaisinpäässeen Mihail Gorbatšovin ja luovutimme hänelle pyynnön Viron itsenäisyyden tunnustamisesta. Totta kyllä, se oli henkilökohtainen tapaaminen, me emme kumpikaan edustaneet valtiovaltaa. Mies, joka olisi virkansa puolesta voinut sitä tehdä, luopui viime hetkellä mukaantulosta. Tietysti sellaisella eleellä olisi ollut enemmänkin symbolinen merkitys. Mihail Gorbatšovin rooli sisäpoliittisessa vaikuttamisessa oli lähellä nollaa, samalla hän oli sittenkin muodollisesti valtionpäämies. Kuten tunnetaan pani sensisältöiseen päätökseen myöhemmin allekirjoituksen silloinen ulkoministeri Aleksandr Bessmertnyh.
Tähän voisikin lopettaa – laulavan vallankumouksen loppuakordi oli soinut – Viron itsenäisyys oli palautettu ja ilman uhreja, seurasi diplomaattinen tunnustaminen. Tärkein varmistus sille oli kansan yksimielisyys, maltti ja järkevyys myös kaikkein kriittisimmillä hetkillä. Osansa siinä oli kaikilla poliittisilla liikkeillä, joita sen nimissä syntyi ja toimi. Määräävä merkitys oli lisäksi sillä, että huolimatta eriävistä maailmannäkemyksistä ja myös vastakohtaisuuksista löydettiin yhteiskunnallinen sovinto pääasiasta, Viron itsenäisyydestä.
Vastasinko seminaarin ohjelmassa asetettuihin kysymyksiin? Vain pinnallisesti ja vain pääpiirteittäin. Edellä jo mainitsin, että valtava enemmistö vironmielisen EKP:n jäsenistä jakaantui laulavaa vallankumousta johtaneisiin poliittisiin liikkeisiin. Niitä, jotka kuuluivat tähän puolueeseen, voi löytää nykyisestä Viron riigikogusta niin puheenjohtajiston pöydän takaa kuin kaikista ryhmistä, kuuluivatpa ne sitten hallituskoalitioon tai oppositioon, ja onhan heitä myös hallituksessa. Ehkä se onkin osa vastauksesta.
Latinalaisen Amerikan vapaustaistelun johtaja kenraali Simon Bolivar sanoi Espanjan siirtomaaherroja vastaan käydyn menestyksekkään Carabobon taistelun jälkeen: ”Voitolla on aina paljon isiä, tappio on aina orpolapsi.” Ehkäpä siinä toteamuksessa on jyvänen myös niille, jotka panevat vaakakuppiin kymmenen vuoden takaisia tapahtumia.
Sallikaa minun lopuksi pysähtyä lyhyesti kysymykseen, kuinka Suomessa suhtauduttiin tuonaikaisiin tapahtumiin. Mielenkiintoisella tavalla parhaan vastauksen antaa tämänpäiväinen seminaari. Olette sillä antaneet meille virolaisille muistutuksen siitä, että tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta laulavan vallankumouksen alusta. Toisin kuin teillä suomalaisilla, se näyttää häipyneen mielestä meillä kotona – samoin olette opettaneet meitä diskreetillä tavalla. Te julkaisitte ensimmäisenä Viron Tasavallan presidentin Lennart Meren puheet, ja kiitos sille saimme myös me lukea ne vähän myöhemmin yksien kansien välissä viron kielellä. Suomen Viron-instituutti on järjestänyt sivistäviä tilaisuuksia, joista omasta mielestäni pitäisin erityisen mieleenjäävänä presidentti Mauno Koiviston kirjan Historian tekijät esittelyä sekä konferenssia, jossa erittäin hyvällä tieteellisellä ja metodologisella tasolla avattiin suomettumiskäsitteen sisältöä.
Suoraan sanoen vallitsevaksi pyrkii yksinkertaistettu käsitys – Suomen kansa tuki virolaisia, hallitsevat poliittiset piirit olivat varovaisia. Esittäisin vain muutaman konkreettisen esimerkin monista niistä seikoista, joiden vuoksi en voi yhtyä tähän kaavamaiseen näkemykseen.
Vuoden 1989 lokakuun 25.–27. päivinä teki Mihail Gorbatšov valtiovierailun Suomeen, valtuuskunnassa olin myös minä. Silloin tapasin myös ensimmäinen kerran presidentti Mauno Koiviston ja keskustelin hänen kanssaan kahden kesken yli tunnin ajan. Myönnettäköön, että diplomaattisen protokollan kannalta se oli perin epätavallinen askel. Presidentti on kommentoinut tätä tapaamista kirjassaan. Minä voin vain lisätä, että keskustelu oli luottamuksellinen, meidän pyrkimyksiämme kaikin puolin ymmärtävä, valtiomiesmäisesti tukeva, yhteydessä senaikaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Samalla vierailulla minulla oli paljon henkilökohtaisia tapaamisia hallituksen jäsenten ja puolueiden edustajien kanssa, jotka vahvistivat edelläsanottua.
Vähän myöhemmin, 15.1.1990 sain kunnioittavan kutsun esiintyä Paasikivi-seurassa puhumassa tilanteesta Virossa. Siellä oli erityisesti tunnettavissa, millaisella myötäelämisellä ja tuella meihin suhtauduttiin.
Samana päivänä tapasin presidentti Mauno Koiviston, ja silloin oli yhtenä tärkeänä teemana Viron kansainvälinen tukeminen. Toukokuussa olivat Paasikivi-seuran edustajat todellisena hyväntahdon lähetystönä Virossa. Erikseen on tarpeen puhua Suomen lehdistöstä, radiosta ja TV:stä Viron tapahtumien selostajana. Olihan se suora kanava kansainväliselle tasolle, johon meidän omat voimamme olivat äärimmäisen rajalliset. Muistan tapaamisia Suomen lehtimiesten kanssa lämpimin sydämin ja jatkuvasti kiitollisena. Hyvät kollegat ja ystävät Suomen diplomaattien joukossa lähettivät monestakin pääkaupungista eri puolilta maailmaa siellä julkaistua materiaalia Viron tapahtumista.
Edellä esiintuodut muutamat huomiot kuvastavat minun henkilökohtaisia näkemyksiäni. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä ovat Simeonin sanat: ”Mitä sanoikaan entinen karjatoverini Tervakosken Tuomas: Jos sinulla on uskon kilpi ja hengen miekka, niin mene vaikka perkeletten kanssa polskaa tanssimaan.” Sitä kilpeä ja miekkaa kantamaan te suomalaiset autoitte meitä.