Viron tasavallan presidentiksi valittiin monivaiheisen valintaprosessin tuloksena 3. lokakuuta 2016 biologi Kersti Kaljulaid. Viron valtionpäänä on toiminut pääministereitä, riigivanemia, valtionhoitaja ja presidenttejä. Vaalien jälkitunnelmissa on sopiva hetki tarkastella hieman presidentti-instituution historiaa Virossa.

Toomas Hendrik Ilves luovutti presidentin valtuudet Kersti Kaljulaidille Riigikogussa 10.10.2016.
Kuva: PM/Scanpix Baltics/Tairo Lutter

Viron maapäivien asettama pelastuskomitea julisti Viron itsenäiseksi 24. helmikuuta vuonna 1918. Pelastuskomitea muodosti myös väliaikaisen hallituksen, jonka pääministeriksi tuli asianajaja Konstantin Päts. Koska Virolla ei vielä tuolloin ollut perustuslakia, niin pääministeriä voidaan pitää myös valtionpäänä. Saksan keisarillinen armeija kuitenkin miehitti Tallinnan jo seuraavana päivänä, eikä Saksa tunnustanut Viron itsenäisyyttä tai pääministeri Pätsin hallitusta. Väliaikainen hallitus pääsi aloittamaan varsinaisen toimintansa vasta marraskuussa 1918, kun Saksa vetäytyi Virosta.

Keväällä 1919 valittiin Viron perustuslakia säätävä kansalliskokous, joka sai työnsä valmiiksi kesällä 1920. Hyväksytyn perustuslain mukaan Viron tasavallan hallitusta johti riigivanem, joka toimi pääministerinä ja samalla valtionpäänä. Perustuslaki oli hyvin demokraattinen, kaikki valta jäi sen mukaisesti kansan valitseman parlamentin käsiin. Ratkaisun huonona puolena oli poliittinen epävakaus ja jatkuvuuden puute. Kun puolueita oli paljon, oli enemmistöhallituksen muodostaminen vaikeaa. Hallitusten toimikaudet jäivät useimmiten lyhyiksi ja hallituksen mukana vaihtui aina myös valtionpäämies.

Poliittisen päätöksenteon vaikeus korostui maailmanlaajuisen talouslaman iskettyä Viroonkin 1930-luvun vaihteessa. Vaatimukset perustuslain uudistamisesta ja presidentti-instituution perustamisesta lisääntyivät. Vuosina 1932–1933 uudesta perustuslaista jouduttiin järjestämään kolme kansanäänestystä ennen kuin löytyi kansan hyväksymä versio. Tämän sisälsi laajoin valtaoikeuksin varustetun, hallituksesta erillisen, valtionpäämiehen viran.

Keväällä 1934 Virossa valmistauduttiin uuden perustain mukaisiin vaaleihin, joissa valittiin sekä kansanedustajat että uusi valtionpäämies. Vaalit jäivät kuitenkin pitämättä, sillä riigivanem Konstantin Päts julisti maahan puolen vuoden poikkeustilan. Syyksi hän ilmoitti Viron sillä hetkellä suosituimman poliittisen liikkeen Vapaussoturien liiton vallankaappaushankkeet. Vapaussoturien liitto lakkautettiin ja vaalit siirrettiin poikkeustilan jälkeiseen aikaan. Poikkeustilaa kuitenkin jatkettiin syksyllä 1934 ja Konstantin Päts johti Viroa itsevaltaisesti sotaväen ylipäällikön kenraali Johan Laidonerin tuella aina vuoteen 1938 asti.

Riigivanem Päts järjesti vuoden 1936 lopulla uutta perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalit, jotka eivät täyttäneet vapaiden vaalien tunnusmerkkejä. Kansalliskokouksen työn tuloksena kesällä 1937 valmistui uusi perustuslaki, joka sisälsi vahvoin valtaoikeuksin varustetun presidentin. Syyskuusta uuden presidentin valintaan asti Konstantin Päts johti Viroa valtionhoitajan ominaisuudessa. Parlamenttivaalit pidettiin helmikuussa 1938 ja niissä Pätsin oma organisaatio sai yli puolet edustajapaikoista. Näitäkään vaaleja ei voi pitää täysin vapaina. Parlamentti valitsi huhtikuussa 1938 uudeksi presidentiksi valtionhoitaja Konstantin Pätsin. Tässä tehtävässä hän toimi aina kesään 1940 asti.

Neuvostoliitto miehitti Viron 17.6.1940. Tämän jälkeen tosiasiallista valtaa maassa käyttivät Neuvostoliiton edustajat, vaikka presidentti Päts jätti muodollisen eroanomuksensa vasta 21. 7. Hänet vangittiin 30. heinäkuuta ja kyyditettiin Venäjälle. Jos presidentti ei kyennyt hoitamaan tehtäviään, niin perustuslain mukaan pääministerin piti toimia virkaatekevänä presidenttinä. Virossa onkin tulkittu, että neuvostomiehityksen alettua ei presidentti enää ollut kykenevä hoitamaan tehtäviään. Näin ollen ne siirtyivät viimeiselle miehitystä edeltäneelle pääministerille Jüri Ulotsille.

Pääministeri Uluots onnistui välttämään vangitsemisen ja pysytteli maan alla aina kesään 1941 asti, jolloin Saksa valloitti Viron. Saksa ei tunnustanut Viroa itsenäiseksi, mutta antoi viimeisenä miehitysvuonnaan 1944 Uluotsille rajoitetun toimintavapauden. Saksa vetäytyi Virosta syksyllä 1944 ja puna-armeijan jo lähestyessä Tallinnaa Uluots nimitti pääministeri Otto Tiefin hallituksen. Sekä hallitus että virkaatekevä presidentti Uluots joutuivat pian pakenemaan Tallinnasta ja pyrkivät siirtymään Ruotsiin. Perille kuitenkin pääsi Uluotsin lisäksi vain osa Tiefin hallituksen jäsenistä.

Virkaatekevä presidentti Uluots kuoli Tukholmassa tammikuussa 1945. Koska pääministeri Otto Tief ei ollut päässyt Ruotsiin, virkaatekeväksi presidentiksi nousi perustuslain mukaan hallituksen vanhin jäsen, eli ulkoministeri August Rei. Hän nimitti Virolle pakolaishallituksen ja hänen kuoltuaan vuonna 1963 tämän hallituksen pääministeristä Aleksander Warmasta tuli virkaatekevä presidentti. Näin jatkettiin aina Viron uudelleen itsenäistymiseen asti. Viron pakolaishallituksella ei ollut kovin paljon käytännön tehtäviä, mutta pelkällä olemassaolollaan se muistutti Viron valtiollisesta jatkuvuudesta ja neuvostomiehityksen laittomuudesta.

Vain muutamia viikkoja Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeen aloitti työnsä 60-henkinen perustuslakia säätävä kokous. Uusi perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä kesäkuussa 1992. Sen mukaan presidentin valtaoikeudet olivat huomattavan suppeat, ainakin jos niitä verrataan vuoden 1938 perustuslakiin. Valintaprosessi sen sijaan on melko monimutkainen.

Presidentin valitsee parlamentti asettamistaan ehdokkaista, mutta valituksi tullakseen ehdokkaan täytyy saada 2/3 äänistä. Jos ensimmäisellä kierroksella kukaan ei saa vaadittua äänimäärää, järjestetään uusi äänestyskierros. Toisella kierroksella ehdokkaiden ei täydy olla samoja kuin ensimmäisellä kierroksella. Jos toinenkaan äänestys ei tuota tulosta, niin kaksi eniten ääniä saanutta ehdokasta pääsee kolmanteen äänestykseen. Jos siinä kumpikaan ei saa 2/3 äänistä niin valinta siirtyy valitsijakokoukselle.

Valitsijakokous muodostuu parlamentin jäsenistä ja paikallisten itsehallintoelinten edustajista. Siellä ehdokkaina ovat kaksi eniten parlamentin äänestyksissä ääniä saanutta ehdokasta. Lisäksi valitsijakokous voi asettaa uusiakin ehdokkaita, jos ehdotuksen tekee vähintään 21 valitsijakokouksen jäsentä. Presidentiksi valittavan täytyy saada yli puolet annetuista äänistä. Jos ensimmäisellä kierroksella kukaan ei kerää tarvittavaa äänimäärää, järjestetään toinen äänestys kahden eniten ääniä saaneen kesken. Jos tässäkään äänestyksessä kumpikaan ei saa yli puolia annetuista äänistä, presidentin valinta siirtyy takaisin parlamentille ja koko prosessi alkaa alusta.

Ensimmäiset uuden itsenäisyyden aikaiset presidentinvaalit pidettiin syksyllä 1992. Vaalit järjestettiin kuitenkin perustuslakiin kirjatusta prosessista poikkeavalla tavalla. Presidentti valittiin neljäksi vuodeksi, ei viideksi, kuten perustuslaissa todetaan. Presidenttiehdokkaaksi pääsi, jos sai kerätyksi yli 10 000 kansalaisen nimen kannatuslistaansa. Sitten seurasi suora kansanvaali, jossa presidentiksi valittava olisi tarvinnut yli puolet annetuista äänistä. Koska kukaan ei saanut tarvittavaa äänimäärää, valinta siirtyi parlamentille.

Ehdokkaina parlamentissa olivat Arnold Rüütel ja Lennart Meri, jotka saivat eniten ääniä kansanvaalissa. Valituksi tulemiseen tarvittiin yksinkertainen äänten enemmistä ja sen saavutti Lennart Meri. Virkaatekevä pakolaispresidentti Heinrich Mark luovutti presidentin valtuutensa Lennart Merelle 6. lokakuuta 1992. Lennart Meri valittiin toiselle kaudelle vuonna 1996, sillä kertaa perustuslain mukaisessa järjestyksessä ja pitkän kaavan mukaan. Meri tuli valituksi vasta valitsijakokouksen toisessa äänestyksessä. Tälläkin kertaa hänen kilpakumppaninaan oli loppuun asti Arnold Rüütel.

Vuoden 2001 vaaleissa ei Lennart Meri enää ollut mukana, sillä perustuslain mukaan presidentti saa istua maksimissaan kaksi kautta. Tälläkin kertaa valinta siirtyi parlamentilta valitsijakokoukselle. Mielenkiintoista oli, että ensimmäisellä kierroksella eniten ääniä saivat Arnold Rüütel ja Toomas Savi, joista kumpikaan ei ollut ehdokkaina parlamentin kolmella äänestyskierroksella. Arnold Rüütelin kohdalla kolmas kerta toden sanoi ja hänet valittiin valitsijakokouksen toisella äänestyskierroksella Viron tasavallan presidentiksi.

Seuraavakin presidentti valittiin vasta valitsijakokouksessa, mutta sillä kertaa jo ensimmäisessä äänestyksessä. Toomas Hendrik Ilves sai 174 ääntä ja Arnold Rüütel 162. Valituksi tulemiseen vaadittiin 173 ääntä, joten Ilveksestä tuli Viron seuraava presidentti. Viisi vuotta myöhemmin Ilveksen uudelleenvalinta oli lähes läpihuutojuttu. Nyt presidentti löytyi jo parlamentin ensimmäisessä äänestyksessä: Ilves sai 73 ääntä ja Indrek Tarand 26.

Syksyllä 2016 tehtiin uusi pituusennätys presidentin valintaprosessissa: parlamentin kolmessa äänestyksessä ei presidenttiä saatu valituksi, eikä myöskään valitsijakokouksen kahdessa äänestyksessä. Presidentin valinta siirtyi takaisin parlamentille. Jotta prosessista ei olisi muodostunut ikiliikkujaa, useat puolueet onnistuivat pääsemään ennen parlamentin äänestystä sopuun kompromissiehdokkaasta. Näin presidentiksi valittiin suurelle yleisölle lähes tuntematon Kersti Kaljulaid, joka ei ollut mukana aiemmissa äänestyksissä. Lopetukseksi sopiikin virolainen sanaparsi: Aega võttis, aga asja sai!