Julkaistu: 5. marraskuuta 2018

Võta või jäta – rohkeaa realismia vanhemmuudesta

 

Minulla oli vahvoja mielikuvia Liina Triškina-Vanhatalon käsikirjoittamasta ja ohjaamasta elokuvasta Võta või jäta (Ota tai jätä) jo ennen kuin astuin elokuvateatteriin Tartossa. Mielessäni oli lehdistä lukemani elokuva-arviot. Monet kriitikot pitivät elokuvan aihetta tärkeänä, mutta ongelmaksi nähtiin liian pääosakeskeinen tarina ja kliseisyys. Kriittisin arvostelija luokitteli elokuvan stereotyyppiseksi sosiaalipornoksi, joka vähättelee naisia. Vai niin. Tällainenko on Viro 100 -rahoitusta saanut, arvostettuun Varsovan filmifestivaalin kilpailusarjaan ja Viron Oscar-ehdokkaaksi valittu elokuva?

”Sosiaalinen realismi on virolaisessa elokuvassa virkistävää ja tarpeellistakin”, näin yksi kriitikko sentään huomioi myönteisesti. Ja sitähän elokuvassa riittää. Võta või jäta alkaa kohtauksella, jossa virolaiset rakentajat valavat sateessa betonia suomalaisella työmaalla. Palkka saadaan virolaiselta työnantajalta seteleinä käteen. Ylityötunneista maksetaan ehkä seuraavalla kerralla. Ota tai jätä.

Alusta asti kamera seuraa tiiviisti salskeaa ja melko pelottavan näköistä miestä, joka ei paljon puhu ja pitää etäisyyttä muihin. Hän on elokuvan päähenkilö, kolmekymppinen Erik (Reimo Sagor). Elokuvassa näytetään virolaisten rakennusmiesten kimppakämppäelämää sekä korutonta lähiöbaarihuvittelua, jossa naisistaan mustasukkaiset suomalaismiehet haastavat kalevipoikien kanssa riitaa. Oho! Nythän Erik lyö yhtä ärsyttävää suomalaisäijää turpaan! Pian Erikillä on edessä heimoveljiään paljon isommat haasteet Virossa. Hänen entinen tyttöystävänsä Moonika (Liis Lass) on synnyttänyt lapsen. Erikin kivikasvoilta voi lukea shokin. Vielä suurempi shokki on se, että lapsen äiti ei halua pitää lasta eikä tuoreiden vanhempien yhteiselämäkään tule enää kysymykseen. Erikin täytyy tehdä nopea ratkaisu lapsensa kohtalosta. Ota tai jätä. Erik ottaa lapsensa huollettavakseen.

Macho ja vauva

Nuori näyttelijä Reimo Sagor (s. 1987) on näytellyt mm. Vanemuine-teatterissa, NO99-teatterissa sekä sivuosissa muutamissa elokuvissa, kuten Päevad mis ajasid segadusesse. Ota tai jätä on hänen ensimmäinen elokuvapääosansa. Ja napakymppi. Sagor tekee Erikin roolin niin karismaattisesti ja uskottavasti, että välillä minun täytyy nipistää itseäni ja muistuttaa, että kyseessä ei ole dokumentti Erikin elämästä. Yhtään huonompi näyttelijätyö olisi kaatanut koko elokuvan, joka käytännöllisesti katsoen lepää Erikin leveillä harteilla. Tämä ei tarkoita sitä, että elokuvan toiset näyttelijät olisivat huonompia – kaikki muutkin näyttelevät arkisen luonnollisesti.

Elokuva antaa ymmärtää, että Erikin selviytymiskeinot kiperissä tilanteissa ovat olleet lähinnä hyökkää tai häivy paikalta. Pienen Mai-tyttären kanssa sellaisilla macho-eleillä ei pitkälle pötkitä. Yksinhuoltajaisän alkutaival on karu ja enteilee Maille lastensuojelun asiakkuutta. Onneksi Erikin kiintymys lapseen saa hänet ylittämään itsensä. Erikin kasvu vastuulliseksi vanhemmaksi on universaali aihe, joka ei koske vain yhtä sukupuolta. Jokainen vanhempi tietää, miten turhauttavaa on, kun lapsi ei lopeta itkemistä, arki typistyy vauvan ruokinnan ja ulostuksen uuvuttavaksi rutiiniksi ja univelka repii hermoja. Nukkuva lapsi on suloisin lapsi, sen tietää jokainen vanhempi, ja huokaa onnesta pienokaisen unta katsoessaan. Tällaisia arkiangstin ylittäviä kohtauksia löytyy Võta või jäta -elokuvastakin. Katsoja voi ise valita, kummassa antaa silmänsä levätä – tyytyväisesti tuhisevassa käärössä vai Erikin huomiotaherättävän treenatussa ja tatuoidussa käsivarressa, joka pitelee hellästi kääröä. Kamera ottaa miehen ja vauvan kontrastista kaiken söpöys-estetiikan irti Hollywood-kuvaston tapaan.

Elokuvan toinen pääosan esittäjä on Mai-vauva (Nora Altrov). Lapsen, erityisesti imeväisen, kuvaaminen on haastavaa, mutta vauva on saatu ”näyttelemään” elokuvassa yhtä autenttisesti kuin hänen fiktiivinen isänsäkin. Triškina-Vanhatalo on kertonut, että elokuvatiimillä oli paljon onnea löytää oikeaan aikaan oikea (lue: rauhallinen) lapsi. Nora Altrov oli vain kahden päivän ikäinen, kun ohjaaja tapasi perheen ja sopi kuvauksista.

Puhumattomat miehet

Triškina-Vanhatalon mukaan on vaikeuksia ja iloja, jotka koskettavat isiä ja äitejä sukupuoleen katsomatta, mutta yksinhuoltajavanhemmalle raskainta on yksinäisyys. Erikin yksinäisyyttä lisää se, ettei hän osaa puhua, jakaa pelon ja ahdistuksen tunteitaan toisten ihmisen kanssa. Kaverin, veljen tai isän kanssa on totuttu siihen, että monimutkainen tunne tai vaikea keskustelunaihe vaimennetaan napsauttamalla televisio tai pullonkorkki auki. Miesten välisissä keskusteluissa ei päästä pintaa syvemmälle, ongelman ytimeen eikä siten lohdullisuuteen. Yllättävää kyllä Erikin isä (Egon Nuter) on poikansa vastakohta lauhkeudessaan ja sovittelevaisuudessaan, mutta hänenkin kommunikointitaidot jäävät lopuksi solidaarisuuden eleiden tasolle.

Kykenemättömyys verbalisoida tunteet ja luottaa läheisten ihmisten tukeen nousevat Erikin koetinkiviksi vielä elokuvan lopussa. Erikin kolmen vuoden isyyskoulu on tuottanut myönteisiä tuloksia; yrmeästä ja äkkipikaisesta duunarista on kasvanut tasapainoisen oloinen ja elegantti kauluspaitaisi – selvä klisee, sillä eihän paita vielä miestä tee. Sitten tulee uusi kriisitilanne, ja kiusaus sortua vanhaan toimintamalliin on suuri. Ja Erik sortuu. Enempää en voi paljastaa, paljastamatta juonta. Olin kuitenkin äärimmäisen huojentunut, ettei elokuva päättynyt lähes ällöttävän hellyyttäviin Main kolmevuotisjuhliin. Elokuva tosiaan osasi yllättää realismillaan loppuun asti.

Julmat ja nalkuttavat naiset

Elokuvaa on kritisoitu eniten Moonikan roolista. Miten äiti voi hylätä vastasyntyneen lapsensa? Miksi Moonikan ratkaisua ei taustoiteta paremmin? Miksi Moonika on esitetty niin kylmänä ja julmana? Mutta Moonikallahan on vaikea depressio, siinä pitäisi olla kylliksi taustaa. Ilmeisesti äitimyytti on meihin niin vahvasti iskostunut, että on vaikea hyväksyä sairauden estävän äidinvaistojen heräämisen. Sen sijaan on helpompi syyttää elokuvantekijää pintapuoliseksi naisten vähättelijäksi. Toiseksi elokuvan aiheena on Erik, isä, ja hänen selviytymisensä yksin pienen vauvan kanssa. Siksi on täysin loogista, että elokuva keskittyy hänen sielunelämäänsä. Elokuvantekijän ei tarvitse ympätä kaikkea ja kaikkien näkökulmia yhteen elokuvaan todistellakseen psykologista tarkkanäköisyyttään.

On totta, että Erikin äiti (Epp Eespäev) on yksi niistä stereotyyppisistä äitihahmoista, joista meidän tulisi tuntea närkästystä elokuvantekijää kohtaan. Erikin äiti paasaa, käskee, tuomitsee, nalkuttaa ja hössöttää. Se, että elokuvateatterin yleisö hymähtää hänelle hyväntahtoisesti, kertonee siitä, että tunnistamme vastaavanlaisen hahmon suvussamme tai ystävyysperheessä. Tietyssä mielessä kliseet ovatkin totta, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki äidit olisivat kliseitä. Niin kuin kaikki miehet eivät ole kykenemättömiä puhumaan vaikeista tunteista.

Sukupuoli korostuu Erikin alkaessa seurustella yksinhuoltajaäidin (Adeele Sepp) kanssa, jolla on samanikäinen lapsi. Erik katsoo ihmeissään ja avuttomana, kun nainen multitaskaa sujuvasti eli yhtäaikaa syö, jakaa remontointiohjeita ja imettää lastaan. Noinko helppoa se on toisille? Kohtauksessa on riskinsä: hoituuko vauvanhoito muka luontaisesti naiselta paremmin? Toisaalta vertailemme itseämme toisiimme sukupuoleen katsomatta.

Vaikka elokuvassa voi nähdä paljon vastakkainasettelua miehet – naiset, äidit – isät, kypsymättömyys – vastuu, puhumattomuus – nalkutus, ne eivät ole pääteemoja. Pikemminkin Võta või jäta näyttää, miten tietyt käyttäytymismallit estävät meitä löytämästä aitoa yhteyttä läheisiin ihmisiin ja siten myös kehittymään vanhempina, ylipäätään ihmisinä – sukupuolesta riippumatta.

Varmasti neuvostolapsen näkökulmasta kerrottu Seltsimees laps olisi ollut varmempi ja ylevämpi valinta Oscar-ehdokkaaksi. Võta või jäta on kuitenkin aikamme kuvaus, rohkea ja kaunistelematon elokuva vanhemmuudesta Nyky-Virosta.



Elo 5/2018