Viron ja Suomen kirjallisia suhteita voi nykyään luonnehtia erittäin vilkkaiksi ja kiinnostaviksi. Aina nämä suhteet eivät luonnollisestikaan ole olleet yhtä lämpimät ja tiiviit. Niihin ovat vaikuttaneet niin poliittinen tilanne ja ideologiset asenteet kuin myös edellä mainituista riippunut keskinäisen kanssakäymisen tola ylipäätään. 1970-luvulta lähtien kirjallisuussuhteet ovat vahvistuneet ja kirjallisuuden välittäminen naapureille vilkastunut. Molemmin puolin käännetään sekä enemmän että vähemmän tunnettujen kirjailijoiden teoksia ja järjestetään runsaasti erilaisia kirjallisuustapahtumia.

Suomessa asuessani minulla on ollut mahdollisuus osallistua erityisesti Helsingissä järjestettäviin tapahtumiin. Virolaisen kirjallisuuden viikosta on tullut jokavuotinen tapahtuma, joka tuo virolaisia kirjailijoita vierailulle useille paikkakunnille ympäri Suomea, tavallisimmin kirjastoihin. Elokuussa vuorossa ovat Runokuu ja Helsingin juhlaviikot, joilla esiintyy vuosittain useita virolaisia runoilijoita. Myös Helsingin ja Turun kirjamessuilla käydään joka vuosi vilkasta keskustelua Viron ja Suomen kirjallisuusihmisiä puhuttelevista aiheista, löydetään kirjallisuuden kenttien yhtymäkohtia ja luodaan yhteyksiä kustantajiin.

Yliopistossa opiskellessani olin innokas kirjallisuustapahtumien koluaja. Tapahtumia järjestetään Helsingissä lähes viikoittain, ellei peräti päivittäin. Tapaaminen ihka elävän virolaisen kirjailijan kanssa jaksaa aina lämmittää kaltaiseni virolaisen kirjallisuudenystävän sydäntä. Viime talvena minulle tarjoutui tilaisuus kuulla Kauksi Ülleä lukemassa ja laulamassa runojaan sekä keskustelemassa Hannu Oittisen kanssa. Liekö olemassakaan miellyttävämpää kokemusta kuin kirjailijan ajatusmaailmaan tutustuminen hänen teostensa kautta – mutta jos sen lisäksi on mahdollisuus tavata itse kirjailija, lukukokemukseen saa useimmiten aivan uutta syvyyttä. Toisinaan on mukava käydä kuuntelemassa jotakuta kuuluisaa ja palkittua kirjailijaa, joka vetää salin viimeistä paikkaa myöten täyteen, mutta omaa sydäntäni lähinnä ovat silti tapaamiset kotikulmilta kotoisin olevien kirjailijoiden kanssa jossain hiljaisemmissa ja viihtyisämmissä puitteissa.

Erityisen selvästi ovat mieleeni painuneet opiskeluvuosien kirjallisuusillat Villa Kiven tunnelmallisessa ilmapiirissä, jossa minulla oli tapana käydä pohdiskelemassa ihmiselämän ihmeellisyyttä ja muita kiinnostavia aiheita suosikkieni Tõnu Õnnepalun, Maarja Kangron, Kätlin Kaldmaan, Jan Kausin, Doris Karevan, Aapo Ilveksen, Andra Teeden, Carolina Pihelgasin ja monien muiden rakastettujen prosaistien ja runoilijoiden seurassa. Välillä katse harhaili yli Töölönlahden, ihastelin lehtipuiden syksyistä väriloistoa, kuuntelin tuulen huminaa ja syysmyräkän ravisuttamien oksien kolkutusta ikkunoissa – kaikesta tästä syntyi omalaatuisen mainiota dialogia, vaihtelevaa rytmiä tunnelmalliseen puheensorinaan. Aivan oma lukunsa ovat olleet suomalaisten ja virolaisten kirjailijoiden, kääntäjien ja kirjallisuuskriitikkojen keskustelut, joihin kuulijatkin ovat voineet osallistua. Mieleenpainuvan tunnelmallisia ovat olleet myös illat Poetry Jam -lavarunousklubeilla Café Mascotissa, Kansallisteatterin Lava-klubilla ja Villissä Wäinössä. Samaten oli ilahduttavaa nähdä keväällä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalille ensimmäisenä virolaisena kutsutun Ilmar Taskan keskustelu Sofi Oksasen kanssa.

Olen kiitollinen siitä, että virolaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille esitellään Suomessa myös uudempia ja hieman tuntemattomampia kirjailijoita ja heidän tuotantoaan. Hienoja esikoisteoksiahan ilmestyy tuon tuosta, mutta ne ovat vaarassa jäädä jo läpimurtonsa tehneiden kirjailijoiden tuotannon varjoon. Tässä yhteydessä ei parane sivuuttaa suomenkielistä virolaisen kirjallisuuden antologiaa Nippernaatia, joka esittelee nimenomaan vähemmän tunnettua kirjallisuutta.

Kiinnostavia tapahtumia on paljon ja tällöin on tietenkin tehtävä valintoja. On hienoa, että kirjallisuusiltoja voi toisinaan katsoa suorana lähetyksenä tai tallenteena, vaikkei pääsisikään paikan päälle. Viimeksi kuuntelin Tampereen pääkirjastossa Metsossa vierailleen Valdur Mikitan mainiota keskustelua häntä haastatelleen Riho Laurisaarin kanssa samalla, kun paistoin sienipiirasta vierailleni. Välimatkalla ei nykytekniikan aikakaudella ole enää väliä. Virolaiset ja virolaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneet voivat jakaa lukuelämyksiään myös Helsingin kaupunginkirjaston Töölön sivukirjastossa kerran kuussa kokoontuvassa vironkielisessä Raamatuklubi-lukupiirissä. HelMet- ja Helka-kirjastot – aivan erityisesti Baltia-kirjasto – huolehtivat siitä, että vironkielisen kirjallisuuden valikoima säilyy monipuolisena ja uudistuu jatkuvasti.

Rohkenen väittää, että virolaisesta kirjallisuudesta varsin hyvin perillä olevien suomalaisten joukko on melkoisen suuri. Joukkoon mahtuu niitäkin, jotka tuntevat virolaista kirjallisuutta kaiketi paremmin kuin keskivertovirolainen. Virolaiselle kirjallisuudelle on Viron juhlavuoden kunniaksi omistettu myös Juhlin Viroa lukemalla -niminen Facebook-ryhmä. Lukusuositusten ja keskustelujen jakaminen ja lukeminen on todella antoisaa. Koska olen itse pikemmin asianharrastaja kuin kirjallisuusihminen, on erittäin kiehtovaa lukea kääntäjien, kirjailijoiden ja kirjallisuudentutkijoiden suosituksia, kommentteja ja tulkintoja.

Äidinkieli on tunteiden kieli ja erityisesti proosakirjallisuus ja runous pitävät sisällään tunne- ja henkisen tason arvoja. Asun monikielisessä ympäristössä ja käytän työkielenäni vierasta kieltä, mutta äidinkieli on silti minulle kielistä rakkain. Erityisesti kaunokirjallisen tekstin äidinkielen sävyt, kielikuvat ja poetiikka löytävät tiensä sieluun ja tarjoavat tunnistamisen riemua. Monikielisyys ja -kulttuurisuus ovat rikkautta, mutta tunnen, että on olennaista säilyttää välitön yhteys äidinkieleen. Yksi tapa tämän yhteyden ylläpitämiseen on uskoakseni se, että lukee yhä enemmän ja ilmaisee itseään myös rakkaalla äidinkielellään.