Virolainen ja suomalainen kulttuuri vaikuttavat tavallaan pitkälti toistensa kaltaisilta, mutta siitä huolimatta muodostamme kaksi monipuolisen itsenäistä kulttuurialuetta. Olen asunut Suomessa kohta puolet nuoresta iästäni ja sopeutunut täkäläiseen kulttuurialueeseen. Tunnen kiitollisuutta sitä, että identiteettini muotoutumista ovat rikastuttaneet niin synnyinmaani kuin nykyisen kotimaani kulttuurit.

Kulttuurin ilmiöt ovat usein sidoksissa aikaan ja paikkaan ja luomme niihin omaan kokemusmaailmaamme perustuvia yhteyksiä. Minä olen neuvostoaikaisten animaatioiden kasvatti, kun taas suomalaislapset katsoivat samaan aikaan Pikku Kakkosta sekä muita koti- ja länsimaisia piirrettyjä ohjelmia ja animaatioita. Pohjois-Virossa varttuneilla lapsilla oli mahdollisuus päästä osalliseksi myös Suomen television lastenohjelmista, mutta etelävirolaisena minä jäin vaille tätä avartavaa kokemusta. Olen näyttänyt useampiakin oman lapsuuteni animaatioita myös täkäläisille ystävilleni. Erityisen lämpimän vastaanoton on saanut yksi minun ja monien tuttavieni suosikeista, surumielisen kaunis Siili sumussa (Siil udus). Meillä esitettiin kuitenkin myös lapsen näkökulmasta pelottavia piirrettyjä ja näyteltyjä elokuvia, esimerkiksi Suur Tõll, jossa päät lentelivät, sekä muutoin sympaattinen ja rakastettava Pieni sarvipää (Nukitsamees), joka karvaisine ja hampaattomine noitineen oli paikoin synkkä ja suorastaan kammottava. Televisio-ohjelmista kummastusta ovat herättäneet Nallen aapisen (Mõmmi aabits) hahmojen vaahtokumipäät, mutta neuvostoaikaiset ohjelmat ovat toki myös oman aikakautensa ja sen suomien rajallisten mahdollisuuksien kuvastimia. Sisällöltään ohjelmat olivat pääasiassa yleviä ja opettavaisia. Outoudessaan omaa luokkaansa olivat animaatioelokuvat Sirpaleleikki (Klaasikillumäng) ja Noiduttu saari (Nõiutud saar), joka sopisivat pikemminkin progebändin musiikkivideoiksi ja yksinkertaisesti ikävystyttäisivät nykylapset kuoliaiksi. On kuitenkin myös paljon ikivihreitä klassikoita, joista tämän päivän lapsetkin pitävät: esimerkiksi vastikään edesmenneen Eduard Uspenskin kirjoihin Fedja-setä, kissa ja koira sekä Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä perustuvat animaatiot.

Jokaisessa kulttuurissa on kirjallisuudesta, elokuvista, televisio-ohjelmista ja muista esityksistä peräisin olevia lentäviä lauseita ja ilmaisuja, jotka jäävät toisessa kulttuurissa kasvaneen korvissa pelkäksi sanahelinäksi. Meidän perheemme suosikkeja ovat olleet esimerkiksi Nalle Puhin neuvostoliittolaisesta elokuvaversiosta lainattu ”Ken aamuvarhain kyläilee, ei turhan päiten talsi”, jota olemme käyttäneet lähtiessämme jonnekin heti aamutuimaan, ja elokuvasta Taistojen mies (Viimne reliikvia) tutuksi tullut ”Sen näkee heti, että vanhoja ystäviä!”, jolla kommentoidaan kaverusten nahistelua. Samasta elokuvasta on jäänyt elämään myös tiuskaisu ”Ei meillä tyhjän puhumisesta palkkaa makseta!”, jolla koetetaan patistaa suulaat laiskiaiset liikkeelle. Perheemme rakasti myös Tallinnan kaupunginteatterin näytelmää Rakkaus kolmeen appelsiiniin, josta peräisin oleva sitaatti ”Yöt ovat täällä mustia!” toimii niin hämärässä metsässä kuin pimeässä huoneessa. Äidilläni oli usein tapana siteerata jo mainitun Fedja-sedän hahmoja, esimerkiksi kun oveen koputettiin ja kysyimme: ”Kuka siellä?” äiti vastasi: ”Postiljooni Petshkin”.

Toisinaan huomaan syventyneeni miettimään kulttuurien välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä. Eräänä kesäaamuna kävelimme Suomesta kotoisin olevan tuttavani kanssa pienessä Võrun kaupungissa ja kuulin, kuinka paikallinen asukas tervehti työtä paiskovia nuoria miehiä lauseella ”Doktorid ja kandidaadid, saadikud ja diplomaadid” (”Tohtorit ja kandidaatit, lähettiläät ja diplomaatit”). Minulta kesti hetken tajuta, mistä lainaus on peräisin, kunnes mieleeni pälkähti ysärirenkutuksen Kes ei tööta, see ei söö jumputus. Suomalaista tuttavaani lause ei valitettavasti puhutellut millään tavalla. Tutulla kulttuurialueella mielleyhtymät sen sijaan syntyvät omia aikojaan emmekä usein edes ajattele sitä, mistä jokin ilmiö tai lausahdus on alkujaan peräisin – niin luonnostaan ne ovat ympärillämme ja kielenkäytössämme. Omalle kulttuurille tunnusomaiset ilmaukset ovat juurtuneet syvälle niin ihmisten kuin myös kansan kollektiiviseen muistiin.

Jokainen virolainen tuntee sanonnan ”Tee työtä ja näe vaivaa, sitten tulee rakkaus”, ja uskon, että suurin osa tietää lauseen olevan peräisin A. H. Tammsaaren romaanista Totuus ja oikeus (Tõde ja õigus). Oskar Lutsin Arnon ja kumppanien (Kevade) sitaatit alkoivat kiertää kansan suussa, kun teoksen pohjalta tehtiin elokuva. Värikkäimmät lentävät lauseet onkin alkujaan lausuttu juuri rakastetuimmissa elokuvissa, kuten Täällä ollaan (Siin me oleme!), Taistojen mies, Nuori eläkeläinen (Noor pensionär), Nippernaati (Nipernaadi) ja Varo kurveja (Vallatud kurvid).

Uuden kulttuurin arkkiteksteihin tutustuminen auttaa varmasti ymmärtämään kyseistä kulttuuria paremmin ja suunnistamaan siinä onnistuneemmin – tämä pätee yhtä lailla kaunokirjallisuuden, elokuvien, teatteritaiteen kuin myös musiikin ja kuvataiteen tärkeimpiin teoksiin. Kaikkien nyanssien ymmärtäminen ei todennäköisesti ole helppoa. Mutta yksikään kulttuuri ei olekaan yksinkertainen. Vain se, joka ymmärtää tai ainakin yrittää ymmärtää nyanssit, voi päästä käsitykseen myös kyseisen maan ihmisistä ja kansan kulttuurista.