”Mitäs pidit? True adventure, vuoret ja…” Istun Kutaisi–Tallinna-lentokoneessa, odotan nousukiitoa ja kuuntelen pari riviä taaempana istuvien nuorten virolaismiesten yhteenvetoa päättymässä olevasta Georgian-matkasta. Viimeisten kahden vuoden aikana ammatillisen toimintani keskiössä on ollut Itä-Virumaan kulttuurimatkailun tutkiminen, ja sana ”seikkailu” vie minut suoraan sinne – maakuntaan, jonka matkailumarkkinoinnissakin tuota sanaa viljellään. ”Kävin Tbilisissä työmatkalla, ottamassa selvää sikäläisten venäläisten tilanteesta”, toinen nuorista miehistä jatkaa. Taas yksi rinnasteisuus. Harmillisen usein yhteiskunnallisten ja ympäristöasioiden murheenkryynin muottiin pakotettu Itä-Virumaa on Viron ikioma itäinen lähialue, jota mielellään kuvaillaan muusta Virosta sekä ulkoisesti (maisemat) että sisäisesti (ihmiset) poikkeavana alueena.
Vertailu Georgiaan saattaa olla vapaata assosiaatiota, mutta myös Georgiasta puhuessani olen usein joutunut kumoamaan samankaltaisia stereotypioita yksinkertaisesta ja venäjänkielisestä kansasta, jota luoja on siunannut kauniilla rantaviivalla ja villillä luonnolla, mutta kironnut antamalla liikemiesvaiston sijaan petkutustaitoa. Vapaata assosiaatiota saattaa entisestään syventää Mimino, georgialainen krouvi, jonka löytää Tallinna–Narva-maantien varressa olevan huoltoaseman naapurista, autokaupan kyljestä. Sijainti on kummallinen, mutta automatkailijan kannalta erittäin kätevä, ja paikan punainen lobio on tehnyt siitä suosikkiravintolani koko Itä-Virumaalla.
Tärkeä reunahuomautus: matkailu ei tietenkään ole täyteaine, jolla paikataan maailmanlaajuisen kapitalismin ja perustavanlaatuisesti ristiriitaisen vihreän siirtymän aiheuttaman rakennemuutoksen tuotantoteollisuuteen raivaamaa tyhjiötä. Fossiiliset polttoaineet ovat päivänpolttava aihe niin arvoon arvaamattomaan nousseen energiaomavaraisuuden kuin öljyliuskeen eli palavankiven monipuolisen käytön näkökulmasta. Siinä missä suomalaiset ovat ymmärtäneet nimetä palavankiven uudelleen öljyliuskeeksi, vironkielinen nimitys põlevkivi kantaa vanhentuneiden tietojen, tekniikoiden ja kulutuskäyttäytymisen taakkaa, viitaten siihen, että palavastakivestä ei ole muuhun kuin polttoaineeksi. Eikä öljyliuskeen perintö rajoitu runneltuihin ja arpeutuneisiin maisemiin tai luonnonvarojen ammennuttua autioituviin ja rappeutuviin kaupunkeihin, vaan siihen kuuluvat myös adrenaliinia ja historiaa yhdistelevät oppimateriaalit, joihin voi tutustua ja joita voi kokea niin Viron kaivosmuseon maanalaisissa käytävissä kuin Kohtla-Nõmmen öljyliuskemuseon taidenäyttelyissä.
Kun tähyää kylpylöitä ja Viron pisintä hiekkarantaa kauemmaksi, näkee ja kuulee, että Itä-Virumaa on täynnä muualla Virossa vähälle huomiolle jääneitä kuvia ja tarinoita. Riippumatta siitä, ovatko ne sinun mieleesi vai eivät, ne tuntuvat paikallisessa kontekstissa loogisilta. Suurten torien sijaan Narvassa on ostoskeskuksia muistomerkkinä ajasta, jolloin odotettiin viisumivapaussopimusta Venäjän kanssa; muissa alueen kaupungeissa harataan ostoskeskuksiin kokoontumista suosivaa trendiä vastaan siten, että asuintalojen kivijaloissa on yhä edelleen pieniä lumoavia kauppoja, joista voi omistajan näkemyksistä ja yhteyksistä riippuen löytää kaiken muun sekalaisen tavaran ohella huikean maukkaita puolalaisia tomaatteja, naapuripihan huomaamattomassa leipomossa leivottua vuokaleipää, pakastepelmenejä tai irtotavarana myytävää kuivattua kalaa, joka voi olla, mutta yhtä hyvin myös olla olematta, lähijoesta tai merestä nostettua.
Syyskuun lopussa otamme ystäväni kanssa Narvan taideresidenssistä kyytiin suomalaistaiteilija Kennethin ja ajamme yhdessä Narva-Jõesuuhun nahkiaisfestivaaleille. Kun minun on parin tunnin päästä lähdettävä Itä-Virumaalta, en enää löydä Kennethiä. Lähetän hänelle viestin ja kysyn, onko kaikki kunnossa – pääseekö hän omin neuvoin takaisin Narvaan? Kahden kaupungin väliä liikennöi ilmainen maakuntabussi. ”Tulin juuri saunasta, nyt vietän huoltiksella aikaa narvalaisten prätkämiesten kanssa. Kyllä varmaan voi sanoa, että kaikki on hyvin”, hän vastaa ja ryydittää viestiään nauruemojilla. Narvajoen nahkiaiset ovat Peipsin kuoreen ja sipulien ohella yksi harvoista paikallisista herkuista. Niitä tarjoillaan esimerkiksi Narvan linnan Rondeel-ravintolassa ja Narva-Jõesuun eriskummallisessa Franziassa. Jälkimmäisen keittiömestarilta ilmestyi tänä vuonna viron-, suomen- ja ranskankielinen keittokirja Minun nahkiaiseni – kaksi tusinaa nahkiaisruokaa, joka sisältää reseptejä ja tarinoita kaikilla kolmella kielellä, joiden puhujat pitävät näitä kiemurtelevia ympyräsuisia herkkuina.
Itä-Virumaan kulttuurimatkailu perustuu ennen kaikkea paikkojen ja tapahtumien, monitahoisen perinnön ja nykyaikaisen kulttuurin, viihteen ja sivistyksen, luonnon ja teknologian ainutlaatuisiin yhdistelmiin – mutta seikkailumaalle tunnusomaisella tavalla paljolti myös sattumanvaraisuuteen. Tämä sattumanvaraisuus on luonteeltaan sellaista, että se tarjoaa varsin turvallisen ja riskittömän tavan toteuttaa omituisimmatkin tummasävyiset tai neuvostonostalgiasta kumpuavat fantasiat Euroopan unionin suojaavien siipien alla. Niin sanottu ”sosiaalinen laboratorio” on matkailijan kannalta itse asiassa vain jännittävä simulaatio villistä idästä. Huonot julkisen liikenteen yhteydet sekä venäjän kielen pelko saattavat johtaa siihen, että turisti jättää tulematta; niin myös majoitus- ja ravintolapalvelut, jotka eivät välttämättä täytä seikkailujen jälkeistä hyvää ruokaa ja laadukasta unta arvostavan nykymatkailijan laatuvaatimuksia. Mutta kun on päässyt paikan päälle, vaara joutua myönteisesti yllätetyksi on todellinen: väki on kirjavaa. Nahkiaisfestivaalien aattona kohdalle sattui kuluvan syksyn suosikkiyllätykseni: syyspääkaupungin avajaiset Narvan Rudogiv-kulttuuritalossa. Tunnin kestäneiden seremonioiden jälkeen lavalle asteli Narvan viron kielen talon tandemkuoro (jossa on sekä viroa opiskelevia että äidinkielenään puhuvia laulajia) ja esitti alkajaisiksi Curly Stringsin kappaleen Kauges külas. Repertuaariin kuului myös alun perinkin kaksikielisiä hittejä, kuten Anne Veskin Krutoi povorot eli Eilne päev ja Narvan epävirallisen tunnuslaulun asemaan kohonnut naivistis-huikentelevainen Vihma sajab, kak s vedra. Ilta jatkui Viron ja Yhdysvaltain diplomaattisuhteiden sadatta vuosipäivää juhlistaneella lauluyhtye The House Jacksin konsertilla.
Lopuksi vielä pari varoituksen sanaa. Vierailijan ei kannata antaa Itä-Virumaata paikoin hallitsevan venäjänkielisyyden, jota pidetään joko (negatiivisesti) pysähtyneisyyden symbolina tai (positiivisesti) kirsikkana eksotiikan kakun päällä, huijata itseään. Kieliperusteinen kahtiajako virolaisiin ja venäläisiin tukahduttaa monta olennaista kulttuurinyanssia – ei kannata eikä pidä unohtaa sen enempää neuvostoajan kansallisuuspolitiikkaa, joka toi alueelle esimerkiksi ukrainalaisia ja valkovenäläisiä, kuin myöskään Narvajoen ympäristön perinteisiä suomalais-ugrilaisia kansoja: vatjalaisia, suomalaisia ja inkerikkoja. Ja vaikka Itä-Virumaasta puhutaan paljon käyttäen joko jo menneen tai vasta tulevan ajan aikamuotoja, ovat tälläkin hetkellä toimivat projektit kuten Adrenaatorin louhossafarit ja kanoottimatkat sekä Narvan taideresidenssi oivallinen johdanto Aidun vesimaailman tai Kreenholmin kulttuurikorttelin kaltaisiin suuriin unelmiin.
Yhteiskunnallisten ja ympäristöasioiden murheenkryyniksi leimautuneella Itä-Virumaalla on provokatiivinen historia. Se jatkuu uusilla monimutkaisilla murroksilla, joita ei voi ymmärtää pääkaupungista tai norsunluutornista tähystämällä. Menneisyys on vierasta maata – neuvostovallan nahoissaan tunteneen sukupolven tilalle tulee vähin erin uusi ja nuorempi, jolle tarinat ovat tuttuja perhepiiristä ja tiedotusvälineistä. He eivät odota toisen kielen avaavan itänaapurin ovia, vaan katseet suuntautuvat länteen. Matkailu tuottaa kulttuurivaihtona toisenlaista arvonlisää: ei niinkään taloudellista kuin intellektuaalista. Se kääntää kivettyneet käsitykset unohduksiin jääneistä paikoista päälaelleen ja vahvistaa vilpittömän uteliaisuuden loisteeseen sattuvia identiteettejä.