”Noissa Baltian provinsseissa eletään yhä vielä syvintä keskiaikaa. Etuoikeutettujen säätyjen jäsenet on vapautettu veronmaksusta ja asepalveluksesta. Kukoistaapa siellä suuressa määrin jopa ikiaikainen läänitysjärjestelmäkin. Litteraatit ja aateliset ovat vastatusten aivan kuten Lutherin päivinä, eikä maailmassa ole toista saksankielistä seutua, joka olojensa puolesta näyttäisi yhtä keskiaikaiselta kuin nämä kolme Itämeren rannikon herttuakuntaa”, kuvaili bremeniläinen matkakirjailija Johann Georg Kohl näkemäänsä vuonna 1841.
Euroopasta olisi toden totta ollut 1800-luvun keskivaiheilla vaikea löytää toista aluetta, jossa aateliston vaikutusvalta olisi säilynyt yhtä vahvana ja vankkumattomana kuin tuolloisen Venäjän imperiumin Itämeren provinsseissa eli nykyisissä Virossa ja Latviassa. Muualla aatelisto oli menettänyt suurimman osan vanhoista valtaoikeuksistaan ja muuttunut joko virka-aateliksi, kuten esimerkiksi Preussissa, tai pelkäksi säätyläisklubiksi, kuten Ruotsissa ja Itävallassa. Baltiassa aatelisto sen sijaan pysytteli tiukasti sekä poliittisena että taloudellisena yläluokkana. Muutama sata Viron, Liivin-, Kuurin- ja Saarenmaan ritarikuntiin kuulunutta perhettä - hädin tuskin puoli prosenttia väestöstä - hallitsi käytännöllisesti katsoen koko aluetta. Paitsi että aatelisperheet omistivat suurimman osan maatalousmaasta, he olivat kyenneet säilyttämään yksinoikeuden muun muassa viinanpolttoon, oluenpanoon, markkinoiden järjestämiseen ja kauppaloiden perustamiseen. Lain kirjaimen mukaan metsän eläimet, meren kalat ja jopa taivaan linnut olivat kartanonherran omaisuutta. Vaikka maaorjuus oli Baltiassa lakkautettu vuosien 1816 ja 1819 talonpoikaislaeilla, uudistukset oli tehty pitkälti aatelin lähtökohdista. Jopa sellainen feodaaliajan jäänne kuin kartanonherran oikeus rangaista talonpoikiaan ruumiillisesti, ns. kotikurioikeus, poistettiin Baltian kuvernementeista lopullisesti vasta vuonna 1865.
Erotuksena Venäjän aatelisista, joista pääosa oli saanut arvonimensä vasta 1700-luvulla ja silloinkin yleensä virka-asemansa perusteella, baltiansaksalaiset pitivät itseään todellisina aatelisina, joiden asema perustui syntyperään ja joita yhdistävien korporatiivisten järjestöjen eli ritarikuntien historia ylsi kauas keskiaikaan. Monien aatelissukujen yhteydet Baltiaan juontuivat 1200-luvulta eli ajalta, jolloin pohjoissaksalaiset ja skandinaaviset ristisoturit saapuivat valloittamaan virolaisten, latvialaisten ja liiviläisten pakanoiden asuttamia alueita. He pitivät itseään ristiretkeläisten perillisinä suoraan alenevassa polvessa: etuoikeutettu asema perustui esi-isien ankarasti taistellen hankkimiin valloituksiin.
Vasallien eli tulevan baltiansaksalaisen aateliston taistelu luokkansa etuoikeuksista ja nousu alueen johtavaksi poliittiseksi voimaksi ovat Baltian keskiajan historian tunnusomaisimpia prosesseja. Vanhan-Liivinmaan alue jakautui valloitusten jälkeen useammalle isännälle. Nykyinen Pohjois-Viro jäi aluksi Tanskan kuninkaalle, joka myi alueen Saksalaiselle ritarikunnalle vuonna 1346. Muu nyky-Viro jakautui suunnilleen tasan ritarikunnan sekä Saarenmaan-Läänemaan ja Tarton piispojen kesken. Nykyisen Latvian alueella valtaa pitivät Saksalaisen ritarikunnan ohella Riian ja Kuurinmaan piispat. Vaikka vallanpitäjät olivat yhdistäneet alueet konfederaatioksi, valtiojärjestelmä oli käytännössä hajanainen. Piispat ja ritarikunta olivat vähän väliä sotajalalla toisiaan vastaan, riitoja aiheuttivat sekä alueiden rajat että hallinnon järjestäminen. Vallanpitäjien haaskatessa voimiaan loputtomaan nahisteluun heidän vasallistonsa kykeni sopimaan omat asiansa neuvotteluteitse jo 1300-luvulta lähtien. Suunnilleen yhtä kauas yltää myös ritarikuntien historia. 1500-luvun alussa niitä oli jo neljä: Kuurinmaan, Liivinmaan, Viron ja Saarenmaan ritarikunnat. Kartanon omistaminen oli yksi ritarikunnan jäseneksi kelpuuttamisen tärkeimmistä edellytyksistä. Ritarikuntien ja niiden jäsenten valtapiiri laajeni vähitellen kartanoista kaikkiin maa-alueisiin ja niiden hallintopolitiikkaan. Samalla kehittyi Baltian vasalliston keskinäinen tasaveroisuus, joka sitoi sekä sukuja että sukupolvia toisiinsa.
Keskiaikaisten kartanoiden arkkitehtonisesta ilmeestä on säilynyt varsin vähän tietoja; hieman enemmän tiedetään kartanoista, joiden yhteydessä oli linnoitus. Vielä jokin aika sitten uskottiin, että Viron alueella oli keskiajalla vain parikymmentä ns. läänilinnaa eli festes Haus´ia, mutta viime vuosien tutkimuksissa on osoitettu niitä olleen monin verroin enemmän. Eräät suvut omistivat useampia linnoja: esimerkiksi Uexküllit hallitsivat samanaikaisesti Vigalan, Virtsun, Kastin, Mõnisten ja Antslan linnoja, Tiesenhauseneille taas kuuluivat Konguta, Kavilda ja Vaabina.
Kartanorakentaminen vilkastui huomattavasti vuoden 1500 jälkeen. Rakentamista vauhditti muun muassa maataloustuotteiden hintojen nopea nousu Länsi-Euroopassa (erityisesti Alankomaissa, Espanjassa ja Portugalissa) 1400-luvun lopulta alkaen. Tärkein vientiartikkeli oli vilja. Liivinmaan vilja tunnettiin laajalti, koska sitä ei kuivattu taivasalla kuten Länsi-Euroopassa, vaan riihissä, mikä paransi merkittävästi säilyvyyttä. Suuriin mittasuhteisiin kasvanut viljakauppa olikin työorjuuteen perustuneen kartanotalousjärjestelmän kehittymisen tärkein edellytys. Vuoden 1550 tienoilla nykyisen Viron alueella oli jo lähes 500 kartanoa.
Keskiaikainen Liivinmaan valtioliitto mureni vuonna 1558 syttyneissä Liivinmaan sodissa, joiden seurauksena nykyinen Pohjois-Viro siirtyi Ruotsin ja Saarenmaa Tanskan alaisuuteen. Suurin osa Vanhasta-Liivinmasta, koko Etelä-Viro mukaan lukien, liitettiin kuitenkin Puola-Liettuaan. Myöhemmin, vuoden 1620 tienoilla, ruotsalaiset onnistuivat karkottamaan puolalaiset Etelä-Virosta ja vuoden 1645 Brömsebron rauhassa he saivat haltuunsa myös Saarenmaan. Vaikka alueen kehitys näin kulki maakunnittain eri ratoja, ritarikunnat kykenivät suurimmalta osin säilyttämään jäsenistönsä etuoikeudet ja aatelin itsehallintojärjestelmän. Vasta 1680-luvulla Ruotsin kuningas Kaarle XI ryhtyi rajoittamaan aateliston valtaa palauttamalla läänitettyjä kartanoita kruunulle ja valmistelemalla talonpoikien maaorjuuden lakkauttamista. Kuninkaan suunnitelmat jäivät valitettavasti toteuttamatta vuonna 1700 puhjenneen suuren Pohjan sodan vuoksi.
Sodan voittanut Venäjän tsaari Pietari Suuri halusi turvata baltiansaksalaisen aatelin uskollisuuden. Siksi hän ei tyytynyt vuosina 1710–1712 ritarikuntien kanssa solmituissa antautumissopimuksissa ainoastaan tunnustamaan valtaosaa aateliston vaatimista etuoikeuksista, vaan mitätöi läänitysten palauttamisen ja antoi Ruotsin vallan kertaalleen viemät kartanot takaisin vanhoille omistajilleen. Pietari myös takasi uusille provinsseilleen lähes täydellisen kulttuuriautonomian (saksa virallisena kielenä, evankelis-luterilainen kirkko, oma poliisi, oikeus- ja koulujärjestelmä, lainsäädäntö jne.). Venäläiset siis tyytyivät Baltiassa ikään kuin roomalaisten vallanpitäjien rooliin uskoen paikallisen asiainhoidon maaseudulla ritarikunnille ja kaupungeissa maistraateille. Järjestelmä takasi Baltian kuvernementtien kulttuurisen ja taloudellisen omaleimaisuuden säilymisen Venäjän keisarikunnassa.
Liittyminen Venäjän valtakuntaan ei merkinnyt baltiansaksalaisen aatelin näkökulmasta pelkästään kahden vuosisadan rauhanaikaa ja Baltian erityisaseman säilymistä, vaan myös täysin uusia mahdollisuuksia rikastua ja luoda uraa. Varsinkin Pietarin kaupunki houkutteli yläluokkaa. Venäjän hallitsijat taas arvostivat Baltian aatelin velvollisuudentuntoisuutta ja täsmällisyyttä. Niinpä baltiansaksalaisten virkamiesten osuus tsaarin Venäjän hallintorakenteissa kasvoi ajan mittaan suorastaan suhteettoman suureksi. Joinakin aikoina valtaosaa sekä hoviväen, armeijan että ulkomaanedustustojen tärkeimmistä virkatehtävistä hoitivat baltit. Rikastuminen taas alkoi toden teolla vuonna 1766, jolloin Viron ja Liivinmaan kuvernementeista ryhdyttiin viemään Venäjälle suuria määriä pirtua - viljasta sai huomattavasti paremman hinnan viinana kuin sellaisenaan. Viinanpoltosta jääneellä mäskillä pystyttiin lihottamaan entistä suurempi määrä karjaa, lehmänlanta taas paransi peltojen viljavuutta. Talous kukoisti ja muutamassa kymmenessä vuodessa baltiansaksalaiset kartanonherrat kohosivat Euroopan vauraimpien tilallisten joukkoon.
1700-luvun loppua voikin hyvällä syyllä nimittää Baltian kartanokulttuurin kulta-ajaksi. Aateliston tuntui tuolloin valtaavan suoranainen rakentamishulluus, toinen toistaan komeampia asumuksia nousi alinomaa kaikkialle. ”Kun isiemme täytyi vielä tämän vuosisadan alussa käydyn sodan jälkeen asua viheliäisissä olkikattoisissa puutaloissa, joissa oli vain pienet ikkunat eikä aina edes savupiippua laisinkaan, niin nyt joka puolella voi nähdä kivestä rakennettuja, vieläpä kauniita ja hyvällä maulla suunniteltuja kartanokeskuksia, joiden asuinrakennukset kohoavat kuin hôtel´it ja niiden ympärillä levittäytyvät säännönmukaisesti sijoitetut sivurakennukset”, kirjoitti Põltsamaalla pastorina työskennellyt August Wilhelm Hupel vuonna 1787. Hän kiinnitti huomiota myös kartanoita ympäröineiden puutarhojen kehittymiseen.
Ei ole mitään syytä olettaa, että Baltian tuolloinen kartanoarkkitehtuuri olisi laahannut juuri jäljessä länsieurooppalaisesta. Tiiviit kansainväliset yhteydet, matkat ja arkkitehtuuria käsittelevän kirjallisuuden leviäminen mahdollistivat ajan hermolla pysymisen. Viiveeksi voi kenties tulkita sen, että monet läntisen arkkitehtuurin ilmiöt tuotiin Baltiaan valmiiksi hioutuneessa muodossa.Heinrich Johann von Jannau huomautti sarkastiseen sävyyn jo vuonna 1781: ”Liivinmaalla on kyllä kauniita rakennuksia, mutta rakennustaiteemme ei valitettavasti ole suurimmaksi osaksi mitään muuta kuin kopio. Kaikkea, mitä on jo Roomassa, Napolissa, Dresdenissä tai Berliinissä, täytyy ehdottomasti olla myös meillä.”
1800-luvun alusta muotoutui paitsi klassisistisen tyylisuunnan, myös kartanorakentamisen kulminaatiopiste. Valkoportiikkisten palatsien julkisivut huokuivat harkitun rauhallisten muotojen tuomaa viileää arvokkuutta. Vaikutelmaa vahvistivat pihoihin johtavat viivasuorat tiet sekä avarat nurmikentät. Myös suurin osa sivurakennuksista koristettiin kaarin, pylväiköin ja komein päätykolmioin. Päärakennuksiin kuului mitä erilaisimpia huoneita taidesalongeista talvipuutarhoihin, ja esimerkiksi juhlasalit olivat usein ovaalin- tai ympyränmuotoisia ja kupolikattoisia. Edustuskartanoihin haettiin rakennustaiteellisia vaikutteita lähinnä Pietarista ja Berliinistä, mutta pienet provinssikartanot säilyttivät sitkeästi arkaaiset piirteensä.
1800-luvun puolivälin arkkitehtuurissa yhdistyivät mitä erilaisimpien tyylisuuntien ja aikakausien vaikutteet. Kaksi kehitystä ohjannutta peruslinjaa voi kuitenkin erottaa: yhtäältä klassinen antiikin ajan arkkitehtuuri, toisaalta ei-klassisiin kulttuureihin pohjautuvien suuntien laaja kirjo Euroopan keskiajasta moniin eksoottisiin ja ikivanhoihin kulttuureihin. Vaikuttaa siltä, että nostamalla päivänvaloon menneiden aikojen muotokieli pyrittiin herättämään henkiin myös aikojen saatossa kadonneet ihanteet. ”Ymmärrättehän - siellä kaikki, todellakin kaikki on goottilaistyylistä vihoviimeistä puistonpenkkiä myöten, ja jokainen nojatuolikin on kuin Milanon katedraalin pienoismallista”, kuvaili ruhtinas Sergei Volkonski Keila-Joan vuonna 1832 valmistunutta kartanoa, yhtä Viron ensimmäisistä uusgoottilaisista rakennuksista. ”Uskokaa pois, täydellisestä vaikutelmasta ei puuttunut mitään muuta kuin raskaaseen haarniskaan sonnustautunut ritari ovensuusta”, hän vakuutti.
Kartanoiden aikakausi kesti Virossa ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Saksankielisen aateliston asema heikkeni jossain määrin heti sodan alettua, mutta varsinaisia takaiskuja olivat tsaarin imperiumin luhistuminen ja itsenäisen Viron valtion syntyminen. Yksi ensimmäisistä Viron tasavallan perustuslakia säätävän kokouksen hyväksymistä säädöksistä oli lokakuussa 1919 hyväksytty maalaki, joka merkitsi loppua aateliston suurmaanomistukselle. Maauudistus oli erittäin radikaali: vielä vuonna 1905 kartanoille kuului Liivinmaan kuvernementissa 54,3 \% ja Viron kuvernementissa peräti 73,9 \% maasta, mutta uudistuksessa maat pakkolunastettiin melkein kokonaisuudessaan.
Kartanoiden ylläpito olemattomien tulonlähteiden avulla kävi mahdottomaksi. Jo 1920-luvulta on runsaasti tietoja hylätyistä herraskartanoista, ränsistyvistä piharakennuksista ja vesoittuvista puistoista. Moniin kartanoihin perustettiin kouluja, parantoloita ja vanhainkoteja, mutta kaikille ei valitettavasti löydetty mielekästä käyttöä. Varsinaiseksi hukkuneeksi Atlantikseksi kartanot ja kartanokulttuuri vajosivat toisen maailmansodan syttyessä. Baltiansaksalaiset poistuivat sekä Virosta että Latviasta jo syksyllä 1939 neuvostomiehityksen uhatessa. Kaiken edellä kuvailemani edustajina kartanot ovat Virossa säilyneetkin: toisaalta kangastuksina kadonneesta, menneen maailman muistomerkkeinä, toisaalta ilmiönä, jonka lävitse tarkasteltuna koko maan perintö näyttäytyy monipuolisempana ja -kielisempänä kuin useimmiten tullaan ajatelleeksi.