Helsingin Taidehallissa on vuodenvaihteessa kolmen virolaistaiteilijan näyttely. Kävin Tallinnassa tapaamassa heitä ja katsomassa heidän teoksiaan etukäteen.

Alice Kaskin (s. 1976) jokaisessa maalauksessa on ihminen, joka miettii mitä tekisi käsillään, jaloillaan ja elämällään. Maalauksen ihminen on yksilö, mutta ei kukaan tietty tai tunnistettava, joku vain, yksi meistä. Hahmo näyttää pysähtyneen ja joutuneen jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin, jonka vuoksi hän hämillään ja haparoiden katselee kämmeniään tai koittaa vähän venytellä jalkojaan tai heiluttaa arasti kättään maalauksen katsojaa kohti.

Eksistentialistinen filosofia keskittyy kahteen asiaan: olemassaoloon ja vastuuseen. Se tarkentaa huomionsa olemiseen sinänsä, läsnäoloon tässä ja nyt, siihen miltä tuntuu olla kehollinen, ajatteleva ja kuolevainen olento ja mitä itse kukin meistä haluaa ja päättää kehollaan ja ajallaan tehdä. Eksistentialismin mukaan jokainen ihmisyksilö on radikaalisti vapaa, tavallaan heitteillä, ilman opasta ja ohjenuoraa. Siksi jokaisen on itse otettava vastuu elämästään, luotava itselleen arvot ja päämäärät ja uskallettava seistä valintojensa takana.

Tämä ei suinkaan tarkoita kapitalistista eetosta, jossa jokainen on muka oman onnensa seppä ja vapailla markkinoilla jokainen muka saa ansionsa mukaan. Sen sijaan eksistentialismi vaatii jokaista ihmistä tulemaan tietoiseksi vapaudestaan ja ottamaan vastuun omasta moraalistaan.

Kaskin maalausten ihmishahmo näyttää minusta ottaneen tuon haasteen vastaan. Hahmo on havahtunut huomaamaan, että on kovin epäselvää miksi hän elää niin kuin elää, mitä varten hän elää ja mikä on hänen suhteensa muihin olentoihin ja jopa hänen omaan kehoonsa. Maalauksen hahmo on siis tavallaan arkkityyppinen ”moderni ihminen”, jonka jumalat ovat kuolleet, ja joka on menettänyt sinisilmäisen uskonsa sivilisaation kykyyn tuottaa vuosi vuodelta hauskempaa ja oikeudenmukaisempaa elämää.

Yksi Kaskin maalauksista on kokokuva seisovasta henkilöstä, joka surumielisin kasvoin tuijottaa oikean kätensä avokämmentä. Kämmen on värikäs poikkeus muuten lähinnä hiilellä piirretyssä värittömässä hahmossa. Kask maalaa niin hyvin, että näin yksinkertaiseen kuvaideaan tulee pakahduttava paine ja tuntu yllä kuvailemastani eksistentiaalisesta kriisistä.

Eräässä toisessa maalauksessa on kaksi paria paljaita jalkoja. Muu keho on maalattu peittoon valkoisella tai siniharmaalla. Jäljellä on vain herkästi maalatut ja paljaat jalkaterät. Minusta teos muistuttaa meitä omasta kuolevaisuudestamme ja hauraudestamme, ja tekee sen sekä suoraan töksäyttäen että hienovireisen runollisesti.

Jass Kaselaan (s. 1981) on ennen kaikkea humoristi. Hän tuo Taidehalliin kaksi teosta. Yksi on kuorma-auton kokoinen konstruktio, joka näyttää voimalaitokselta, vanhalta sotalaivalta, tutka-asemalta ja megafonijonolta. Teos on kyhätty karkeasti ja halvoista materiaaleista. Teokseen kuuluu myös ääni, joka muistuttaa koneen suhinaa tai sähköhäiriön särinää. Lisäksi hän laittaa ehkä mukaan valokuvia lampaista. Minusta teos lempeä parodia ihmisen luottamuksesta teknologiaan.

Konstruktion materiaalit ja rakenne ovat nykyaikaiset, mutta silti häkkyrä näyttää siltä kuin se olisi löytynyt arkeologisissa kaivauksissa. Voin kuvitella, että tuhannen tai kymmenen tuhannen vuoden kuluttua joku kaivelee meidän sivilisaatiomme raunioita esiin ja ihmettelee apparaattejamme ja suhdettamme niihin: ”Ilmeisesti ne luupäät palvoivat tuommoisia alkeellisia koneita. Emme tiedä mikä tarkkaan ottaen esimerkiksi tämän koneen käyttötarkoitus oli, mutta raaka-aineena se käytti rakentajiaan, teki heistä ehkä villapaitoja, polttoainetta tai jauhelihaa.”

Neeme Külm (s. 1974) on tehnyt näyttelyä varten kaksi teosta, joiden lähtökohtana on arkkitehtuuri. Yksi teoksista on laudoista koottu rekonstruktio tukirakenteesta, jollainen aikoinaan tarvittiin Taidehallin kattoon tehdyn erikoisen ikkunan ja ikkunasyvennyksen tekemiseen. Se on vähän hyrrännäköinen kartio, jonka Külm aikoo laittaa lattialle kumoon sen kattoikkunan alle, jonka syvennystä teos ”kuvaa”.

Teoksen katsominen ja kokeminen tuottaa samanlaista lapsellista perusmielihyvää kuin minkä tahansa kahden fyysisesti yhteensopivan muodon huomaaminen tuottaa. Onko tällaisella teoksella mitään muuta viestiä, sisältöä ja tarkoitusta? On. Tämäntyyppiset taideteokset kannustavat meitä herkkyyteen, siihen että ottaisimme muodot ja tilat entistä vakavammin, että jaksaisimme pysähtyä kokemaan ja tutkimaan niitä sen sijaan että vain käyttäisimme niitä välineinä ja pitäisimme niitä itsestäänselvyyksinä. Kattoikkuna on ihme. Ikkunasyvennys on ihme. Se, että hajanaisessa ja entropian hallitsemassa maailmassa jotkut asiat sopivat yhteen kuin palapelin palaset on sekin ihme.

Külmin teos ei kuitenkaan ole palapeli tai Rubikin kuutio, jossa kaikki sopii täydellisesti yhteen ja kaikella on varma tarkoitus ja ainoa oikea paikkansa. Teos ei myöskään ole abstraktia leikkiä muodoilla, sillä kaikilla muodoilla on myös symbolimerkitys tai tulkinnanvarainen vertauskuvallinen merkitys.

Kun minä seisoin karheasta laudasta rakennetun, itseäni suuremman kartion vieressä Külmin työhuoneessa, ajattelin että jos tuon tönäisee kumoon, niin sehän esittää ihmistä, ihmisyksilöä. Jos kartion nostaisi Taidehallin kattoon, se sopisi täydellisesti yhteen kattoikkunan syvennyksen kanssa. Se on kiva ajatus, mutta samalla kauhea, koska silloin ikkuna pimenisi ja kartio katoaisi, se sulautuisi saumattomasti katon rakenteisiin kuin pisara mereen. Parempi on olla kumollaan lattialla ja tuijotella reikää katossa. Silloin on ehkä vähän yksinäinen ja turvaton, mutta samalla on myös itsenäinen ja erillinen, jopa melko itsenäinen. Sitten kun kuolema koittaa itse kukin meistä nousee ylös tai vajoaa alas ja täyttää täsmälleen itsensä kokoisen reiän tai kuopan — ja sulautuu suureen ykseyteen. Sen voi hyväksyä, mutta ei sinne kiiruhtaa pidä.

Külmin toisesta näyttelyyn tulevasta teoksesta en halua kertoa kovin paljon, jotta yllätysmomentti säilyy. Kerron kuitenkin, että teos liittyy Eliel Saarisen suunnitteleman Helsingin rautatieaseman erääseen yksityiskohtaan. Aseman julkisivuun kuuluu kivestä veistettyjä mieshahmoja, jotka kannattelevat käsissään pallon muotoisia lamppuja kuin hybriksen valtaan joutunut ihminen maapalloa tai tähteä. Külm on kiinnostunut näistä lampuista. Hän on tehnyt niistä suurennetut versiot ja muuttanut Taidehallin takasalin arkkitehtuuria niin, että tila tuntuu vieraalta ja oudolta sellaisellekin, jolle talo on läpikotaisin tuttu.

Kun juttelin Külmin kanssa teoksen sisällöstä, mahdollisesta viestistä ja taiteilijan kiinnostuksen kohteista, oli hauskaa kuulla miten vilpittömästi hän on kiinnostunut tilasta sinänsä, yleisön tilakokemuksen muuttamisesta, yllätyksestä ja raiteiltaan suistumisesta. Se on yksi taiteen perustehtävistä: havahduttaa meidät huomaamaan asioita, joita emme aiemmin huomanneet, patistaa meitä tuntemaan ja aistimaan aiempaa voimakkaammin tai hienosyisemmin, muistuttaa meitä siitä, että kaikki voisi olla toisin — ja meidän vastuullamme on millainen maailma on ja millainen siitä tulee.

Uskon että Kaskin, Kaselaanin ja Külmin näyttelystä tulee mainio. Heidän teoksensa antavat paljon ajattelemisen aihetta sekä voimakkaita ja yllättäviä kehollisia kokemuksia.

Ovatko heidän teoksensa jotenkin selvästi virolaisia, jos ovat, niin miten heidän taiteensa eroaa suomalaisesta nykytaiteesta? Ei. Jokainen heistä puhuu teoksillaan kansainvälistä nykytaiteen yleiskieltä. Silti suomalaiseen kontekstiin tuotuna raikasta ja yllättävää on esimerkiksi se, että vaikka heidän teoksensa ovat älykkäitä, niin niiden ymmärtämiseen ja niistä nauttimiseen ei tarvita mitään suurta teoreettista oppineisuutta tai käsiohjelman selittelyjä. Tervemenoa katsomaan, kuulemaan ja kokemaan.