Suhteeni Tallinnan kanssa alkaa kahvilasta. Oli alkuvuosi 2008, minä ensiraskauteni viime metreillä ja juuri tajunnut, että Kadriorgin puiston laidalla olevassa keltaisessa rakennuksessa oli kahvila. Se näytti hienolta, eurooppalaiselta ja monin tavoin erilaiselta kuin kahvilat Suomessa.
Minulla oli vatsani kanssa aikaa tunnustella ja hengittää kaupunkia, josta tulisi kotini. Ennen kahvilaan tuloa saatoin ihmetellä Kadriorgin puiston valtavaa kokoa ja palella poikittaisessa jääsateessa rannalla, jossa nyt kulkee Reidi-tie.
Istuskelin tammikuun pysähtyneessä hiljaisuudessa keltaisessa kohvikissa ja ymmärsin, että edessäni odotti elämänvaihe, jossa kaikki oli uutta. En tuntenut ympärilläni ketään, sisuksissani potki uusi elämä ja kahvi posliinikupissa maistui erilaiselta kuin mihin olin kotimaassa tottunut. Se kaikki tuntui jännittävältä, kivalta ja omalta.
Kahvila oli paikka, jossa sain hiipiä vieraan ympäristön sisälle tarkastelemaan sitä. Maistelin uusia makuja ja opin, että on aivan luontevaa tilata sekä suolaista että makeaa: lautasen reunalle asettui kulhollinen perunasalaattia, suolainen piiras ja lopuksi makea leivonnainen.
Tallinnaan muuttamisen myötä kahviloista alkoi tulla myös arjen tärkeä pakopaikka. Kun seinät alkoivat kaatua kotiäidin päälle, pakkasin lapset vaunuihin ja kärryttelin lähimpään kahvilaan. Rukoilin, että lapset nukkuisivat edes hetken, jotta minä saisin syödä leivospalani rauhassa. Joskus se onnistui, joskus ei, mutta joka tapauksessa kahvila soi meille kaikille tarvittavan vaihtelun ja pienen retken.
Kahvilakaipuu on kolottanut myös korona-aikana. Voi, miten pandemian lukituimpina viikkoina halusinkaan istumaan kahvikupillisen äärelle pois kotoa! Ja miten juhlalliselta ja jännittävältä tuntui, kun lopulta ensimmäistä kertaa pitkän tauon jälkeen sain kahvilassa eteeni kaalipiiraan ja lämpimän juoman.
Tallinnan kahviloiden joukossa muutamat klassikot ovat pitäneet pintansa myös koronan myrskyissä: Narva Kohvikia, Energia Kohvikia, Vesivärava Kohvikia tai Maiasmokkia ei taida horjuttaa mikään. Silti kahvilat peilaavat ajan muutosta. Monissa kahviloissa kysytään jo sujuvasti, haluaako kahviinsa soija-, kaura- vai mantelimaidon ja vitriinissä on rosollikulhon vierellä poke bowl. Vanhoihin tehdasrakennuksiin syntyy moderneja kahviloita ja ravintoloita, joissa istuu uuden ajan kaupunkilaisia. Entisessä tehdassalissa kauramaitolatteaan siemaileva tietotyöläinen hohtava läppäri edessään on näkyvä ilmentymä siitä, miten monin tavoin yhteiskunta voi parissa vuosikymmenessä muuttua. Betoninpyörittäjät ovat vaihtuneet baristoiksi.
Muistelen kahta hattupäistä rouvaa pari vuotta sitten naistenpäivänä eräässä tallinnalaiskahvilassa. He istahtivat pöytään, ojensivat toisilleen päivän kunniaksi suklaarasiat, ihailivat kumpikin rasioitaan, siirsivät ne sivuun ja aloittivat keskustelun. Miten viehättävää! Siinä huomioitiin toinen ja pysähdyttiin pienen muistamisen äärelle. Toivottavasti tällainen pysähtyminen ei katoa virolaisesta kaupunkikulttuurista, jossa yhä enemmän näkee kaduilla kiirehtiviä kaupunkilaisia kädessään pahvimukissa oleva noutokahvi.
Vatsassani aikanaan potkinut elämä pyytää minulta nykyisin jo omaa kahvikupillistaan. Virolaisen kahvin maku tuntuu suussa tutulta ja tiedän, millaisen napoleoninleivoksen palan haluan. Tallinnan kahvilat ovat pysyneet mukana monenlaisissa elämänvaiheissa, ja kahviloissa jatkan maailman tarkkailua vastaisuudessakin.