Tallinnan satamasta kotiin ajellessa Bolt-kuljettaja kummasteli lapsiani, jotka puhuivat keskenään suomea. Kerroin viroksi, että suomalaisia tässä ollaan kaikki tyynni. ”Ai, mutta te puhutte hyvää viroa. Ajattelin, että olette ehkä virolainen, joka on asunut pitkään Suomessa.” Kiittelin kauniisti ja totesin, että jos rupattelisimme vähänkään pidempään, niin aksenttini ja selkeät kielivirheet paljastaisivat nopeasti, että äidinkieleni ei ole viro.

Paljon on vettä virrannut Emajoessa, että olen päässyt tilanteeseen, jossa joku edes silmänräpäyksen arvelee minun olevan äidinkieleltäni virolainen. Se tuntuu uskomattomalta. Kielitaitoni on kehittynyt tavallaan nopeasti, mutta silti pikkuhiljaa.

Muuttaessani Viroon vuonna 2008 osasin kieltä vain tervehdyksen verran. Olin opiskellut vuosia aiemmin yliopistossa perus- ja jatkokurssin viroa, mutta niistä opeista ei ollut jäänyt mieleen muuta kuin jonkinlainen tietoisuus kielen rakenteesta. Avuksi toki sekin, mutta käytännössä lähdin kielen opiskelussa nollasta. 

Alkuaikojen parhaita kielenoppimiskeinoja olivat Postimees-lehden sarjakuvien tavailu ja naapurin lasten kanssa leikkiminen. Pienet ihmiset selittivät minulle kärsivällisesti sanoja eikä minua hävettänyt kysyä heiltä, mikä on liukumäki, voikukka tai ämpäri viroksi.

Lehden lukemiseen liittyy muistikuva siitä, kuinka koetin viikkoja tajuta, mistä ihmeen sambasta uutisissa jatkuvasti kirjoitettiin. Viron eläkejärjestelmän toinen ja kolmas pylväs, sammas, taipuu niin hämmentävästi, että ajatukset menivät koko ajan tanssin suuntaan.

Jännittävä vaihe kielenoppimisessa oli raskausaika. Muistan, kuinka ennen ensimmäistä neuvolakäyntiä tein itselleni sanakirjan avulla muistilistan tärkeistä sanoista: emakas – kohtu, rasedus – raskaus, iiveldus – pahoinvointi. Noh, ei niitä sanoja kylmäävän tehokkailla neuvolakäynneillä tarvittu. ”Miltä tuntuu” -juttelut eivät ainakaan reilu kymmenen vuotta sitten kuuluneet Pelgulinnan naistenlääkäreiden suoraviivaiseen työskentelyrepertuaariin.

Synkimmät kielenoppimisen hetket ovat liittyneet perunkirjoitukseen. Siinä vaiheessa ei olisi ollut voimia selata sanakirjaa, mutta pakko oli, jotta tietäisi, mitä ovat pärimistunnistus tai eestkostja.

Olen käynyt läpi monenlaiset elokierron vaiheet viroksi ja käyttänyt viroa työkielenäni vuosikausia. Silti olen aina ajatellut, että englanti on vahvin vieras kieleni. Vasta aivan hiljattain ymmärsin, että niin ei ole.

Tajusin tämän, kun käsittelin eräässä työasiassa rinnatusten suomen-, viron- ja englanninkielisiä tekstejä. Havahduin siihen, että vironkielistä tekstiä lukiessani jotenkin tunsin kropassani, miltä jokin sana tuntuu tai mitä jokin vironkielinen kielikuva täsmälleen tarkoittaa. Englanniksi en ole saanut sitä kokemusta koskaan. Se oli hieno tunne. Viron kieli oli vuosien mittaan hiipinyt ihon alle.

En tietenkään voi koskaan puhua viroa kuin äidinkielinen – eikä tarvitsekaan. Tipahdan kärryiltä paksua murretta kuullessani tai jos joku puhuu liian nopeasti. Ei se minun maailmaani kaada.

Mutta voin silti tuntea kielen kaikkine sen sävyineen ja siten toivottavasti ymmärtää paremmin ympärilläni olevia ihmisiä. Se tuntuu arvokkaalta ja saa haluamaan oppimaan kieltä lisää.