Ülo Sooster (1924–1970) on 1900-luvun jälkipuoliskon virolaisen taiteen keskeisimpiä taiteilijoita. Hänellä on ollut ratkaiseva merkitys sekä sodanjälkeisen modernismimme uudistamisessa että legendaarisen Tallinnan ja Moskovan välisen kulttuurisillan rakentamisessa. Sooster on väsymättömänä etsijänä ja kokeilijana jättänyt jälkeensä poikkeuksellisen rikkaan ja monipuolisen perinnön, joka käsittää sekä maalauksia ja grafiikkaa että kirjankuvitusta ja animaatioita.
Astu Soosterin maalausten maailmaan
Mikkelin museo on profiloitunut yksityisten kokoelmien tutkimiseen ja esittelyyn ilmiönä, ja sen mukaisesti Soosterin näyttely keskittyy aineistoon yksityisistä kokoelmista. Mukana on myös muutamia teoksia museoiden kokoelmista. Yhteensä esillä on noin 160 teosta 17 yksityiskokoelmasta. Jotta ne on saatu mahtumaan näyttelytilaan, näyttelyn suunnittelija Mari Kurismaa on luonut labyrinttimäisen tilan, jossa Soosterin taiteen samanaikaiset kehityssuunnat pääsevät esille. Seinien väriratkaisut on lainattu Soosterin maisemakuvista, joille on ominaista matala horisontti ja avara taivas, jolloin katsojalla on ikään kuin mahdollisuus astua taiteilijan maalausten maailmaan. Näyttelyn keskiössä on Soosterin vapaa taide eli maalaukset ja piirustukset – se perinnön osa, joka jäi Soosterin elinaikana pois virallisista näyttelyistä. Poikkeuksena tästä oli surullisenkuuluisa Moskovan Maneesin näyttely vuonna 1962, jossa syntyi yhteenotto Nikita Hruštšovin ja uudistusmielisten taiteilijoiden välillä (esillä oli Soosterin töiden lisäksi myös Juri Sobolevin ja Ernst Neizvestnyin töitä). Konflikti merkitsi loppua suojasään aikaisen suuremman luomisvapauden herättämille toiveille. Vaihtoehtoista taidekäsitystä edustavan Soosterin ei onnistunut päästä Viron sen paremmin kuin Moskovankaan taiteilijaliiton jäseneksi. Hän ansaitsi elantonsa kuvittajana, mutta ei menettänyt tarmokkuuttaan, vaan jatkoi sisukkaasti kokeilujaan vapaassa taiteessa.
Opinnot ja vankeusaika
1940-luvulla Tarton valtiollisessa taideinstituutissa opiskelleeseen Soosteriin tarttui oppilaitoksen edeltäjästä, taidekorkeakoulu Pallaksesta, innostus modernismiin, ja sitä ei neuvostovallan taidedoktriinina tuputtama sosialistinen realismi pystynyt tukahduttamaan. Siihen aikaan Tarton kirjastoista saattoi vielä löytää modernin länsimaisen taiteen avainteoksia, joiden läpikäymisessä Soosteria auttoivat lyhyet kieliopinnot Tallinnan ranskalaisessa lyseossa. Myöskään entisen Pallaksen opettajat, mm. modernistisen maalauksen klassikot Ado Vabbe ja Elmar Kits, eivät hekään ilmeisesti pystyneet yhdessä yössä muuttuman sosialistisen realismin airuiksi. Jos Soosterin lopputyö Tartu tänava asfalteerimine (Kadun asfaltointi Tartossa, 1949) muotouskollisuudessaan ja toisaalta sen venyttämisessä herättää ristiriitaisia tunteita, niin hänen opiskeluaikaiset itsenäiset työnsä – maisemat Hiidenmaalta, ilmeikkäät muotokuvat ja kohtaukset arkielämästä – kertovat tyystin toisenlaista tarinaa kotiseuturakkaudesta, opiskelijatovereiden ystävyydestä ja heidän taiteellisesta etsinnästään. Maalaustaide ei näissä töissä ole ideologisen propagandan väline, vaan elävää ja värähtelevää luonnonvoimaa, nuoruuden odotuksia ja toiveita, tulvillaan runollista puhetta.
Valitettavasti nämä seesteiset toiveet särkyivät varsin pian. Valmistuttuaan taideinstituutista 1949 Sooster muutti Tallinnaan, etsi töitä ja pyrki taiteilijaliiton jäseneksi. Mutta meni vain muutama kuukausi, kun Sooster ja useat hänen ystävistään (mm. Valdur Ohakas ja Heldur Viires) pidätettiin ja tuomittiin 1950 pitkäaikaiseen vankeuteen valtionvastaisesta toiminnasta. Sooster päätyi Kazakstaniin Karagandan oblastissa sijaitsevalle Karlagin työleirille. Tilanteen traagisuudesta huolimatta vankeusajasta tuli merkittävä vaihe Soosterin elämässä – poliittisten vankien joukossa oli paljon neuvostointellektuelleja, tutkijoita ja taiteilijoita, ja ajatustenvaihto heidän kanssaan kehitti nuorta taiteilijaa ja täydensi omalla tavallaan hänen opintojaan. Soosterin onnistui myös jatkaa taiteellista etsintäänsä, alussa hiilellä, lyijykynällä tai tussilla tielle osuneille paperinpalasille, mutta vuodesta 1954 lähtien, jolloin hänestä tuli vankileirin taiteilija, jo ammattilaisen välinein. Vankeusajan painostavan ilmapiirin leimaamien vankitovereiden muotokuvien ja arkielämän kuvausten rinnalle tulivat ensimmäiset surrealistiset ja abstraktit kokeilut sekä psykologisesti äärimmäisen latautunut omakuvien sarja. 1954 Sooster tapasi tulevan puolisonsa, moskovalaisen Lidia Serhin. Se vaikutti häneen voimakkaasti ja herätti hänen taiteessaan vahvan romanttis-symbolistisen vireen.
Aina tunnistettavissa
Kun Hruštšov teki päätöksen rehabilitoida poliittisia vankeja, Ülo ja Lidia vapautuivat ennenaikaisesti. Nuoripari tuli 1956 Jõhviin Soosterin sisaren Meedi Kallen luo. Mutta he eivät onnistuneet saamaan jalansijaa Virossa – entisen vangin leima esti saamasta töitä Virosta ja liittymästä Viron taiteilijaliittoon. Niinpä pariskunta muutti pian Moskovaan, jossa Sooster alkoi saada tilauksia kuvittajana. Hengenheimolaisensa Juri Sobolevin kanssa hän vuokrasi ateljeen jatkaakseen modernin taiteen tutkimusprojektia, etsi kirjastoista tietoa erilaisista taiteen menetelmistä ja kokeili niitä ateljeessaan. Näin syntyi teoksia mm. Pablo Picasson, René Magritten ja Max Ernstin hengessä, mutta länsimaisen taiteen oppipoikavaihe ei Soosterilla kestänyt kauan. Hänen onnistui luoda omaleimainen taidesysteeminsä, jossa hän teki lapsuudenmuistoistaan, Hiidenmaan elämästä ja luonnon arkkityyppisistä kuvioista – munasta, kalasta ja katajasta – miltei kosmologisia symboleja, joiden avulla saattoi kertoa monenlaisia tarinoita. Saarimytologian rinnalla Sooster on käyttänyt myös muita, hyvin erilaisia kuviokieliä – hänet voi yhdistää surrealistiseen, abstraktiin, konseptualistiseen, jopa postmodernistiseen ajattelutapaan niin maalauksessa kuin grafiikassa, mutta ennen kaikkea piirustuksessa. Ja kuitenkin Soosterin teokset ovat erilaisuudessaan aina tunnistettavia.
Erityisen maininnan ansaitsevat ehdottomasti Soosterin populaaritieteellisen ja tieteiskirjallisuuden kuvitukset, vaikka niitä on näyttelyssä esillä niukasti. Niissä on kiehtovaa dynamiikkaa – taiteen sisäinen ja taiteen ulkopuolinen kuviomaailma rikastuttavat toisiaan. Sooster on kuvittanut myös virolaisten ja laajemminkin Baltian alueen kaunokirjailijoiden venäjäksi julkaistuja teoksia ja esittänyt omaperäisiä tulkintoja mm. Friedebert Tuglaksen Pikku Illimar -teoksen lapsen maailmasta täynnä seikkailuja ja oivalluksia. Kuvitustilauksia Sooster sai Juri Sobolevin ansiosta, joka tarjosi Znanije (Tieto) -kustantamon ja myöhemmin Znanije – Sila (Tieto on voima) -aikakauslehden päätaiteilijana monille epäsuosiossa oleville taiteilijoille mahdollisuuden ansaita elantonsa oman alan töillä. Tämän ansioista monet nuoret taiteilijat, jotka nyt tunnemme mm. Moskovan konseptualisteina, pysyivät hengissä ja saattoivat jatkaa vapaan taiteen parissa. Heistä kuuluisin, Ilja Kabakov, on jopa kutsunut Soosteria oppi-isäkseen.
Aikalaisten mukaan Sooster oli äärimmäisen karismaattinen persoona ja kiehtova puhuja. Hänen asunnostaan ja myöhemmin ateljeestaan tuli Moskovan epävirallisen taide-elämän keskeisiä paikkoja. Siellä kokoontui taiteilijoiden lisäksi myös tutkijoita sekä ulkomaisten lähetystöjen työntekijöitä. Sooster ei myöskään menettänyt siteitään Viroon. Hän piti yhteyttä sekä kouluaikaisiin ystäviinsä Tartossa että muihin eri sukupolvia edustaviin taiteenuudistajiin Tallinnassa, esim. Olav Maraniin, Henn Roodeen ja nuorten taiteilijoiden ANK’64 -ryhmään. Virossa saatu koulutus ja ajattelutapa sekä jatkuva vuoropuhelu hengenheimolaisten kanssa oli suurena tukena Soosterille myös Moskovan kaudella. Hän kuuluu ehdottomasti Viron taidehistoriaan, ja Venäjän taiteen kehitykseen hän on antanut panoksensa ennen kaikkea virolaisena.