Julkaistu: 3. toukokuuta 2006

Lennart!
Muistopuhe presidentti Lennart Meren siunaustilaisuudessa
Tallinnan Kaarlen kirkossa 26.3.2006

 

Synkän kohtalonsa käsiin unohdettu sodanjälkeinen Itä-Eurooppa aikoi pyyhkiä Sinut olemattomaksi jo ennen kuin pääsit lapsenkengistä.

Ensimmäisen osan aikuiselämästä sait elää vieraan valloittamassa kotimaassa, niskassa uhkaus: ole kiitollinen, että pääsit ylimalkaan takaisin.

Se ei ollut oikeaa elämää.

Se kipu, jonka ymmärtämättömyys, mahdollisen ruumiillisen kivun ohella, aiheutti, jatkui aivan loppuun asti.

Siitä huolimatta olit oman aikasi onnellisimpia ihmisiä. Sillä Sinä olit luonteeltasi — auringon lapsi. Olit näkijä, pelkällä kädenliikkeellä pystyit pyyhkimään toisarvoisina syrjään kaikki häiritsevät seikat ja ilmeisen jumalallisessa rauhassa syventymään pääasiaan. Tai siihen, minkä olit julistanut itsellesi pääasiaksi. Ja mikä usein sijaitsi itse asiassa tulevaisuudessa, jo monen askeleen päässä todellisesta hetkestä. Tai toisinaan myös menneisyydessä.

Sillä Sinä aloitit juuri menneestä: Kaalin meteoriitti, Pytheas Saarenmaalla, Sammon tulkinnat, Hopeanvalkea, suomalais-ugrilaisten, Vesilinnun kansojen, limittyvät tiet.

Tuolloisten henkisten olojemme taustaa vasten ne soivat Sinulle ainutlaatuisen vapauden rakentaa ajatusleikkejäsi. Sillä luomasi maailma oli jo syntyessään niin kiinnostava, niin kaikenkattava, niin värikäs, ettei sitä olisi voinut julistaa olemattomaksi ja ryhtyä kitkemään pois lukijan tai katsojan tietoisuudesta.

Kunnes äkkiä niin sanotun fosforiittisodan puhjettua Sinut vedettiin tai sysättiin politiikkaan Pytheaan ja Tacituksen ja Ibn Bathutan parista.

En tiedä, miten paljon kului aikaa ennen kuin käsitit, että se olikin juuri sillä hetkellä varsinainen kutsumuksesi ja että sen jälkeen oli aika omistautua juuri sille ja vain sille.

Tavallisesti teit sellaiset päätökset salamannopeasti. Usein ennen, kuin ne olivat lopullisesti kirkastuneet Sinulle itsellesikään.

Me tunsimme toisemme hyvin kauan. En silti päässyt oikeastaan selville, mistä Sinun elämänkatsomuksesi oli peräisin. Joka tapauksessa, kun ryhdyit astumaan Viron kohtalon kannalta ratkaisevia askeleita, vaikutti siltä, että olit käynyt mielessäsi läpi kaikki oleelliset siirrot, tärkeät väittämät pitkissä ajatusketjuissa; kaikki mahdolliset käänteet olivat selvillä. Ja mikä tärkeintä: myös improvisaatiolle jäi tilaa vielä yllin kyllin.

Lennart — muistatko — muistammeko me enää riittävän tarkasti tuota kaikkea?

Saavuit eräänä aamuna elokuussa 1991 Viron Tasavallan, vielä tunnustamattoman Viron Tasavallan ulkoministerinä Friedebert Tuglas -seuraan Helsingissä. Olit ollut paljastamassa niiden virolaisten vapaaehtoisten muistopatsasta, jotka olivat kaatuneet talvisodassa ja jatkosodassa. On syytä muistaa: Moskovassa oli juuri tapahtunut se, mitä oli jo ryhdytty kutsumaan vallankaappaukseksi.

Tuglas-seurassa sanoit: ”Tarvitsen virallista kirjepaperia. Tarvitsen limousinen. Jos mahdollista, mustan. Autonkuljettajan. Autossa on oltava lipputanko — ja siihen sini-musta-valkoinen lippu.”

Kun kaikki nuo tarvikkeet oli hankittu, limousinekin, jota Tuglas-seuralla ei toden totta ollut, istuuduit ja kirjoitit saman tien vetoomukset Yhdysvaltain, Ison-Britannian, Ranskan ja Saksan ja ehkä vielä joidenkin muiden maiden hallituksille ja pyysit niitä harkitsemaan, eikö olisi aika tunnustaa Viron Tasavalta. Ja veit pyynnöt saman tien noiden maiden suurlähettiläille, autonkuljettajan ajamana, lippu liehuen.

Myöhemmin olet kertonut, että tuo elokuun 22. päivä vuonna 1991 oli elämäsi onnellisin.

En halua väitellä suuren miehen kanssa. Mutta minusta on hieno, kipeä ja koskettava, myös eräs toinen päivä, huomattavasti varhaisempi päivä Sinun toden totta Virolle eletyn elämäsi varrelta:
Olette tulossa koulusta, Kirovin oblastissa. Sinä ja veljesi. Jaranskin koulusta. Metsään tultuanne huomaatte susilauman tarkkailevan teitä. Päätätte jatkaa matkaa, koska teillä on kiire; pojillahan on aina kiire. Te panette toivonne yhden asian varaan — teillä on puoli rasiaa tulitikkuja. Te revitte kouluvihkosta sivuja ja heitätte niitä palavina susien tielle.

Sudetkaan eivät liene kovin varmoja aikeistaan ja tuhlaavat aikaa jokaisen palavan paperin kohdalla. Kunnes lähestyvän kylän hajut pakottavat ne vetäytymään metsään.

Kuusikymmentä vuotta minulle on ollut tärkeä vertaus – vaikka ei olisi toivon pilkahdustakaan, on silti uskottava, että jumalallinen oikeudenmukaisuus on kerran palautuva.

Suomentanut Jouko Vanhanen
Tuglas-seuran jäsenlehti 3/2006