”Jokaiselta oppineelta virolaiselta pitäisi vaatia parempaa tutustumista suomen kieleen, mikä ei olekaan vaikeaa, koska se on paljolti samanlainen kuin viro. Suomen kielestä ja suomalaisten kirjoista tulee meille kerran arvokas lähde, josta löydämme usein hyvää oppia ja uusia ajatuksia ja täydennystä kielestämme puuttuviin sanoihin.” Näin kirjoitti lehtimies ja kirjailija Carl Robert Jakobson Eesti Postimees -lehdessä vuonna 1866.
Muutamaa vuotta myöhemmin korosti puolestaan Jakob Hurt lehtikirjoituksessaan suomen oppimisen merkitystä virolaisille kynänkäyttäjille: ”Suomen kieltä on alettu kehittää hyvän aikaa varhemmin, ja se on monessa suhteessa meidän kieltämme rikkaampi.” Siten siitä voisi saada viron kirjakielen kehittämiseen runsaasti apua, sillä ”suomen sanat muistuttavat meidän sanojamme siinä määrin, että meidän tarvitsee muokata niitä vähän, joskus ei ollenkaan”.
1800-luvun jälkipuoliskon lehtikirjoituksissa tähdennettiin tuon tuostakin suomen kirjakieltä viron kehittämisen esikuvana. Suomen asemaa vankisti se, että sillä oli jo julkaistu kirjallisuutta ja sillä oli Helsingin yliopistossa oma oppituolinsa vuodesta 1850 sekä käyttöä korkeimman opetuksen kielenä. Myös sen virallinen asema ruotsin rinnalla oli alkanut vankistua.
Ensimmäisiä, joka käytännössä pyrki järjestelmällisesti kehittämään viron sanastoa suomen kielen avulla, oli lehtimies ja opettaja Ado Grenzstein. Hän kirjoitti Eesti Postimees -lehdessä 1881 suomen tarjoamasta esikuvasta muodostaa uusia sanoja oman kielen pohjalta. Hän oli kiinnittänyt huomiota maassamme aikaisemmin 1800-luvulla harjoitettuun sanansepitystyöhön. Vastaavaan olisi viron kielessäkin pyrittävä, mutta tarvittaessa oli turvauduttava suomeen ja vasta viimeisenä keinona vieraisiin kieliin. Vuonna 1884 Grenzstein julkaisi Eesti Sõnaraamatun, jossa esitettiin noin 1 600:aa uutta sanaa kirjaviroon. Niihin kuului runsaasti suomalaisia lainoja tai suomen mallin mukaan muodostettuja sanoja, joista osa oli ollut käytössä jo aikaisemmin ja osa oli uusia.
Suomen ja suomen kielen vaikutus alkoi vuosisadan lopulla lisääntyä Virossa muullakin tavoin kuin kieli- ja lehtimiesten välityksellä. Esimerkiksi virolaisille ylioppilaille avautui 1880-luvulla mahdollisuus opiskella Suomessa. Kielemme taitajien määrä karttui, ja kirjallisuutemme sai useita ahkeria virontajia. Vironnoksiin alkoi ilmaantua yhä enemmän suomalaisia lainasanoja, joista tosin monen elinkaari jäi lyhyeksi. 1900-luvun alkukymmeninä erityisesti Johannes Aavikin toiminta, kielenuudistus, merkitsi lainaehdotusten huomattavaa lisääntymistä. Vaikka läheskään kaikki Aavikin tarjoamat lainasanat eivät tulleet käyttöön, saattoi professori Huno Rätsep esittää muutamia vuosikymmeniä sitten laskelman, jonka mukaan viron kirjakieleen kotiutuneista noin 800 suomalaislainasta oli Aavikin osuus 40 prosenttia.
Suomen kieli kelpasi läheisen viron uudissanojen lähteeksi ennen kaikkea siksi, että siinä olivat vastaavia käsitteitä varten sanat jo olemassa. Huomiota herättää, että monet kielestämme viroon lainatut sanat olivat meilläkin suhteellisen nuoria sepitteitä, tuotu kirjasuomeen vasta 1800-luvun alkukymmeniltä lähtien. Osassa tapauksia viron murteet tarjosivat tukea suomen sanan tuomiseen kirjaviroon. Toisinaan suomi on voinut olla mallina virolaisen johdoksen muodostamiseen, kuten esimerkiksi sanassa laiva/sto > laeva/stik, jossa johdin on vaihdettu viron järjestelmään sopivampaan. Rätsep on kutsunut tällaisia sanoja sekalainoiksi.
Usein tiedetään, kenen teksteistä suomen sanan ensiesiintymä löytyy. Voimme kokeeksi tarkastella, millaisia suomen kielen merkittävän kehittäjän ja varhaisten suomalais-virolaisten suhteiden solmijan Elias Lönnrotin (1802–1884) kirjakieleemme tuomia sanoja tiedetään lainatun viroon. Ajallisesti ensiesiintymän ja lainaamisen väli on usein ollut varsin pitkä: esimerkiksi Lönnrotin paristakymmenestä viroon omaksutusta sanasta vanhinta, verbiä ihailla, joka on vuodelta 1831, esitti Johannes Aavik lainattavaksi 1912. Sanojen vakiintuneisuus kirjakielessämme tarjosi hyvän pohjan lainaamiseen. On kuitenkin huomattava, ettei aina voi olla varma sanojen lainasuhteesta. Viroon on saatettu muodostaa suoraan oman kielen pohjalta suomen sanaa muistuttava sepite. Emme tiedä varmasti, ovatko vaikkapa Lönnrotin käyttöön ottamia kielioppitermejä nimisana ’substantiivi’ ja sidesana ’konjunktio’ vastaavat viron nimisõna (ensin nimesõna) ja sidesõna lainattuja, mikä ajallisesti kyllä sopisi, vai omia muodosteita latinan ja saksan pohjalta. Sen sijaan Lönnrotin keskeinen nykymerkitykseen vakiinnuttama termi lause (aikaisemmin mm. ’lausuma’ ja ’lausunto’) on mitä todennäköisimmin lainattu viroon.
Monien Lönnrotin kirjakieleemme tuomien sanojen ensiesiintymät ovat jo 1830-luvulta, jolloin hän muun muassa julkaisi aikakauslehteä Mehiläinen. Tällaisia on myös valtaosa niistä viroon omaksutuista suomalaislainoista, joiden taustalla on Lönnrotin uudissana, esimerkiksi nominit alkuperä > algupära, alkuperäinen > algupärane (oli lainattu jo ennen Aavikin esittämää lainaa algupära), hyve > hüve ja pahe > pahe, loitsu > loits, luettelo > loetelu ja siirtolainen > siirdlane. Lönnrotin johdos sanasto lienee ollut esikuvana viron sanalle sõnastik, joka siten olisi sekalaina.
Elias Lönnrotin aikoinaan kirjasuomeen tuomien teonsanojen pohjalta on niin ikään saatu viroon joukko lainaverbejä, muun muassa muodostaa > moodustada ja muodostua > moodustuda, myöntää > möönda : möönan sekä puoltaa > pooldada. Verbi puoltaa oli suomessa jo aiemmin esiintynyt merkityksessä ’säestää’, mutta Lönnrot vakiinnutti nykyiselleen sen merkityksen, mikä myös viroon lainatulla sanalla on. Lönnrotin verbin onnistua esikuvaan saattaa perustua viron samaa merkitsevä õnnestuda (i:llisenä johdos olisi yhdistynyt häiritsevästi sanoihin õnnis ’autuas’ ja õnnistada ’siunata’).
Kiinnostava tausta on lainasuhteella ihailla > ihaleda. Johannes Aavik tarjosi vuonna 1912 ilmestyneessä artikkelissaan Soome sõnad Eesti kirjakeeles verbiä lainattavaksi suomen mukaisemmassa äänneasussa ihaileda ja perusteli kantaansa nykylukijaa huvittavalla tavalla: ”Vaikka diftongi ai toisessa tavussa on viron fonetiikan vastainen, niin sitä ei voi muuttaa rikkomatta sanan kauneutta ja vaikutusta, ja olen liian kateellinen jättääkseni suomen kielelle yksinoikeuden tähän kauniiseen sanaan.” Aavik joutui kuitenkin jättämään yksinoikeuden suomelle.
Jonkin verran viroon on lainattu sellaisia suomen sanoja, joiden kirjakielinen ensiesiintymä on Lönnrotin toimittamissa sanakirjoissa, Ruotsin, Suomen ja Saksan Tulkissa (1847) ja suuressa Suomalais-Ruotsalaisessa Sanakirjassa (1866–1880), joissa hänen osuuttaan nimenomaan sanan sepittäjänä ei aina tiedetä. Tähän ryhmään kuuluvia tapauksia ovat esimerkiksi alistua > alistuda, sisältää > sisaldada sekä yllätys > üllatus. Johdoksen yllätys merkitys oli vielä Lönnrotin sanakirjassa vuonna 1880 ’saavutus, valtaus’; nykymerkityksen, joka myös viron sanalla on, sille antoi hieman myöhemmin Arvid Genetz.
Elias Lönnrot, jonka syntymästä tuli viime huhtikuussa kuluneeksi 220 vuotta, tunnetaan Virossa ennen kaikkea kansanrunouden kerääjänä ja Kalevalan luojana sekä sinne 1844 tekemästään puolivuotisesta tutkimusmatkasta, jolla hän solmi arvokkaita yhteyksiä maan sivistyneistöön. Lönnrot ei näytä itse tarjonneen suomen sanoja viron kirjakielen rikastamiseen, sillä hänen matkansa aikoihin keskusteltiin lähinnä viron oikeinkirjoituksen kysymyksistä, joihin myös suomalaisvieras otti aktiivisesti kantaa. Mutta Lönnrotin osuus monien muiden 1800-luvulla vaikuttaneiden suomen sanaston kehittäjien ohella on syytä huomata tarkasteltaessa viron kielen suomalaisperäisten lainasanojen taustaa.