”Taivaan portaat on tavallista lapsuusnostalgiaa. En pidä neukkunostalgia-sanasta lainkaan”, toteaa Taivaan portaat -kirjan ja elokuvan tekijä Mart Kivastik.
Kun romaani joitain vuosia sitten valmistui, kirjailijalla oli jo tiedossa, että siitä tulee myös elokuva. Itse asiassa hän alkoi alun perin kirjoittaa elokuvakäsikirjoitusta, mutta kävikin niin, että lapsuudenmuistot päätyivät ensin kansien väliin. En tiedä, missä määrin romaanin luonnehdinnassa on käytetty sanaa nostalgia, mutta elokuvan suhteen sitä ainakin on viljelty runsaasti.
Lukijat ja katsojat eivät tietenkään nostalgisoi saati ikävöi Neuvosto-Viroa. Enimmäkseen. Neuvostonostalgikot taas eivät Kivastikin teoksia lue eivätkä katso. ”Se oli niin paska maa, etten halua edes kuvitella, miltä elämä näyttäisi, jos meidän pitäisi edelleen elää saman vallan alla. Hampaat risana ja vinettopullo povitaskussa, luultavasti. Se, että me siltä pelastuimme, on parasta, mitä ylipäätään saattoi tapahtua”, kirjailija pohtii.
Kansa joutui selviytymään miehitysvallan alla vuosikymmenet, heidän joukossaan Kivastikin vanhemmat, jotka olivat syntyneet Viron tasavallan aikana. ”Kun nyt ajattelemme, millaiseksi Viro muuttui sinä aikana ja miten meille syötettiin venäläistä elämänmallia, se vetää mielen matalaksi. Varastaminen oli maan tapa ja itse asiassa me olemme edelleen vilungintekijöiden valtakunta. Kun vertaa vaikkapa Suomeen, täytyy sanoa, että ajatusmaailmat ovat todella kaukana toisistaan. Me olemme kaukana siitä pohjoismaasta, joka haluaisimme olla, emmekä aivan pian taida sellaiseksi myöskään tulla. Kun kansanedustajat varastavat bensaa eivätkä osaa edes hävetä sitä, jokin on todella pahasti pielessä. Ja niin kauan kuin emme ala hävetä, ei Virostakaan tule mitään. Virolaiset ovat pohjoisnaapureihin verrattuna paljon vähemmän yhteiskunnallisia, huolehdimme vain siitä, että meillä itsellä olisi hyvä olla, niin sanotusti oma tankki täynnä”, Kivastik latelee.
Neuvostoaika tarjosi tietysti paljonkin aineksia Taivaan portaisiin, mutta Tarton Päeva-kadulle vieraan vallan käsi ei kunnolla yltänyt. ”Venäläiset ja muu riesa” olivat vain kivenheiton päässä pienen Martin kotikulmilta, mutta tämä lyhyt kadunpätkä Karlovan kaupunginosassa tuntui sijaitsevan aivan toisessa valtakunnassa. ”Eräänä päivänä silmieni eteen palautui kuva, jossa pitkätukkainen Jaan Riikoja otti tyttöystävänsä kanssa aurinkoa ikkunamme alla. He olivat silloin 17-vuotiaita, mutta minun mielestäni jo todella isoja ja aikuisia. Ja aina soi joku ulkomainen rock, sillä he saivat levyjä jostain. Siitä koko tarina lähtikin kehittymään, ja tietysti myös James Webbin teleskoopista”, Kivastik selvittää.
Omaa lapsuuttaan hän pitää parempana kuin se oli monilla hänen ikätovereillaan, ja asuinpaikalla oli tähän suuri merkitys. Esimerkiksi nykyisen Vaksalin kaupunginosan seutu kuului olleen huomattavasti synkempää seutua. Siellä vanha rakennuskanta oli tuhoutunut sodassa ja tilalle rakennetut hruštšovkat kuhisivat venäläisiä hulttioita… Talojen ympäristö oli karmeassa kunnossa, ovet roikkuivat saranoillaan ja ikkunat olivat tuusan nuuskana. Elämänmeno oli kuin getossa, pimeän aikaan oli suuri mahdollisuus päästä eroon rahoistaan tai tulla muuten vain hakatuksi. Rautatieläisten kerhon vieressä asuneiden taidekoulun oppilaiden asunnon ikkunan läpi oli eräänä päivänä heitetty tiiliskivi, ja vastaavia tarinoita on vaikka kuinka. Nykypäivänä tätä on suorastaan vaikea uskoa, kun katselee kunnostettua Marian kirkkoa, uudistettuja kerrostaloja ja tyylikkäitä opiskelijajärjestöjen rakennuksia. ”En ole itse asiassa koskaan ollut mikään Karlovan tai Supilinnan fani enkä ole halunnut asua niissä, sillä pidän enemmän kivitaloista”, Kivastik myöntää. ”Mutta Karlova ja Supilinn ovat romanttisia, elokuvallisia.”
Kirjailijan isovanhemmat olivat onnistuneet pakenemaan neuvostovaltaa ja asettuneet Kanadaan ja Ruotsiin. Koska äiti ei antanut pojan ruinata tavaraa, eivät isovanhemmat koskaan lähettäneet lapsenlapselleen länsivaatteita tai vinyylilevyjä – heillä tuskin kävi mielessäkään, miten tärkeitä ne neuvostonuorisolle olivat. Ruotsissa asunut isänäiti vieläpä palasi kotimaahansa leskeksi jäätyään. Tätä ihmettelivät kaikki, mukaan lukien turvallisuuspalvelu, joka alkajaisiksi kuulusteli paluumuuttajaa monta päivää. Kyse oli kuitenkin yksinkertaisesti siitä, että Martin isoäiti tunsi jääneensä yksin vieraaseen maahan ja halusi asua lähellä poikiaan. Hän kuoli jo muutamaa vuotta myöhemmin, eikä lapsenlapsi koskaan ehtinyt selvittää muuttopäätöksen taustoja sen perusteellisemmin.
Kanadassa asunut äidinäiti sen sijaan ehti kuolla ennen kuin mahdollisuus tyttären tapaamiseen olisi järjestynyt. Martin äiti päästettiin kuitenkin rapakon taakse tapaamaan veljeään. Matkalta hän toi pojalle hienot farkut ja kasettimankan, jolla kuunneltiin pääasiassa Nana Mouskourin kasetteja. Tekniikan ihme oli muistikuvien mukaan maksanut 300 dollaria eli melkein puolet 500 ruplalla vaihdetusta 700 dollarin matkakassasta. 1980-luvun alussa 500 ruplaa oli tavalliselle ihmiselle melkoinen omaisuus, jonka kokooon raapimisessa oli valtava työ.
Kun neuvostojärjestelmän ulkopuolella kasvanut ihminen katsoo tai lukee Taivaan portaita, voiko hän mitenkään täysin ymmärtää tuolloisen järjestelmän absurdiutta? Miksi esimerkiksi ulkomaisten vaatteiden ja rocklevyjen omistaminen oli epäilyttävä, suorastaan rangaistava teko? Mart Kivastikin mukaan ajatus kyllä välittyy joka tapauksessa – kaikilla on varmasti mielessä asioita, joita emme lapsuudessa voineet tai saaneet tehdä. Kivastikin suomalaiset tuttavat ovatkin pitäneet kovasti sekä elokuvasta että kirjasta. Eikä lukijalta tai katsojalta edellytetä läheisiä suhteita Tarttoon, vaan esimerkiksi Kivastikin slovenialainen ystävä Andrej Koshak, elokuvantekijä itsekin, kirjoitti: ”Very good film!”
”Olen ajatellut Faulkneria, joka asui syrjäseudulla ja niin kaukana meistä kuin vain kuvitella saattaa – ja kun hänen kertomuksiaan lukee, ne kaikki tuntuvat aivan omilta jutuilta. Ei ole lainkaan olennaista, onko kaupungin nimi Tartto vai joku muu. Ei minulle ainakaan. Jossakinhan asioiden on tapahduttava.” Kuka tietää, montako elokuvaa ohjaaja onnistuu yhdestä kaupungista vielä puristamaan. Taivaan portaisiin oli jo vaikea löytää kuvauspaikkoja, jotka näyttäisivät samalta kuin 1970-luvulla. Menneisyys katoaa kaupunkikuvastamme nopeasti. Jopa talo, johon suuri osa menneisyyden tapahtumista elokuvassa sijoittuu, näyttää nykyään jo aivan toisenlaiselta. Riianmäen talot ”kunnostettiin” vastikään… Kivastikin mielestä me emme enää näe tuon ajan Tartolle tunnusomaista kaupunkinäkymää.
Kivastik itse muuten liikkuu kaupungilla enimmäkseen polkupyörällä, ainakin sulan maan aikana. Ja uimassa hän käy altaissa: Emajokeen voi kyllä kastautua, mutta kuntouimarin tarpeisiin se ei sovellu. Jokivesi on kaiken kukkuraksi aina kylmää – kun on lapsesta asti tottunut lämpimiin altaisiin, ei alle 20-asteinen vesi houkuttele. Lisäksi Kivastik juoksee säännöllisesti tennispallon perässä, joten häntä voi kaiken kaikkiaan pitää varsin urheilullisena tyyppinä. Tenniskentällä vastassa on joko suunnilleen samalla tasolla oleva ystävä tai isäänsä etevämpi tytär. Tämä onkin järkevää, sillä taidot eivät pääse kehittymään, jos pelaa vain itseään kehnompien vastustajien kanssa. ”Kirjailijapiireissä on melko kovia tenniksenpelaajia. Tämän opin viime keväänä, kun Urmas Vadi järjesti Prima Vista -kirjallisuusfestivaalin yhteydessä pienen turnauksen. Olin ajatellut, että sinne tulee pelkästään tunareita, jotka eivät edes osu palloon, mutta siitä tulikin tiukka mittelö, jossa ei armoa annettu eikä sitä pyydetty.”
Tällä hetkellä Kivastik toimii myös Tarton kaupunginkirjailijana. Tehtävään kuuluu niin paljon kaikenlaisia esiintymisiä ja yleisötapaamisia, että varsinainen kirjoitustyö alkaa kärsiä. Vuoden mittaista stipendiä hakiessaan useimmat kuitenkin varmasti ajattelevat, että kaupunginkirjailijana he voisivat keskittyä nimenomaan kirjoitustyöhön kaikessa rauhassa.
Kivastik ei vielä tässä vaiheessa halua paljastaa, millainen romaani hänellä on tällä hetkellä työn alla. Tekeillä on myös käsikirjoitus presidentti Lennart Meren opiskeluvuosista kertovaan elokuvaan (jota Kivastik itse ei ohjaa). Kivastikin mukaan kyseessä on kiehtova työ, vaikkei hän vielä osaakaan sanoa, mitä siitä lopulta syntyy. ”Olen ymmärtänyt niin, että vaikka tuolloin elettiin vaikeita ja raskaita aikoja, opiskeluvuodet olivat silti hauskoja – nuoret ovat nuoria kaikesta huolimatta. Ja minä pidin Merestä, sillä hän ei muuttunut, hänestä ei tullut poliitikkoa, hän pysyi aina omana jääräpäisenä itsenään, ja sen takia hänestä niin paljon hyötyä olikin.”
”Yksi oma elokuvakin Johannes Vares-Barbaruksesta on työn alla, mutta en halua vielä puhua siitä liikoja. Romaanini Barbarus ilmestyy aivan pian suomeksi. Sen on suomentanut Anna Kyrö, joka käänsi myös Taivaan portaat – suuret kiitokset hänelle! Tietyssä mielessä Barbarus ja Meri eivät poikenneet ihmisinä toisistaan niin paljon kuin voisi ajatella – he molemmat nimittäin halusivat erottua. Mutta silloin saattaa käydä kuten Ikarokselle, siivet voivat sulaa. Barbarukselle kävikin todella huonosti. Merelle kävi hyvin, ja hänen myötään meille kaikille.”