Tunne on epärealistinen. Odottaminen oli tosi raskasta ja tylsää, mutta nyt kun taakka on pudonnut hartioilta, olo on pari päivää ollut täysin hervoton”, elokuvaohjaaja Veiko Õunpuu yrittää pukea tuntojaan sanoiksi kahvilan terassilla Kadriorgin puistossa.

On syyskuun viimeinen päivä. Veiko Õunpuun uusi elokuva Viimeiset on juuri tullut levitykseen Virossa. Kulttuurisivut kuhisevat aiemmilla elokuvillaan kulttimaineeseen nousseen ohjaajan haastatteluja.

Viimeisten tie valkokankaalle on ollut vaivalloinen. Virolais-suomalainen tuotanto kuvattiin Rautuvaaran hylätyn kaivoksen maisemissa lähellä Yllästunturia jo 2017. Vuosi sitten elokuva oli lopulta valmis, mutta taktisista syistä tuottajat jäivät odottamaan kevään suuria festivaaleja. Ja sitten kävi niin kuin kävi. Suomessa Viimeiset nähdään kinosaleissa vasta marraskuun lopulla.

Õunpuu väittää, ettei muista kolmen vuoden takaisista kuvauksista paljoakaan. Kesällä hän oli jo unohtaa koko elokuvan.

”Nyt olen ryhdistäytynyt ja kaivellut päästä muistitiedostoja”, Õunpuu naurahtaa ja taputtaa pöydän alla nakottavan saarenmaalaisen sekarotuisen koiran päätä.

Älykön maineessa olevan Õunpuun elokuviin sopii muun muassa kuvaus ei-kaupallinen. Katsoja ei pääse helpolla. Mutta jo miehen ensimmäinen, 40 minuutin mittainen kaveriporukalla ja pikkubudjetilla pusattu Tühirand valittiin Virossa vuoden elokuvaksi 2006. Kuten seuraavakin täyspitkä, Mati Untin romaaniin pohjaava Sügisball, joka voitti Venetsian elokuvajuhlilla Orizzonti-sarjan 2007.

Õunpuu on Viron Aki Kaurismäki, täysin oman linjansa ja lähestymistapansa valinnut ohjaaja. Kaurismäen hän on muuten maininnut Tarkovskin ja Fassbinderin lisäksi yhdeksi esikuvakseen. Yhteistä linjaa löytyy suhtautumisessa ongelmaisiin päähenkilöihin sekä salakavalassa ja usein mustassa huumorissa, joka iskee pienellä viiveellä piilukirveen lailla.

Viimeiset on 48-vuotiaan ohjaajan kuudes elokuva, jota mainostetaan eräänlaisena Lapin länkkärinä. Näyttelijäkaartin Tommi Korpela, Laura Birn ja Sulevi Peltola eivät esittelyjä kaipaa, ja Virossakin heidät tunnetaan varsin hyvin. Ainoastaan päähenkilöä Rupia esittävä Pääru Oja on suomalaisille vielä tuntematon.

Tunturiwestern

Poispääsystä unelmoiva Rupi kruisailee mopollaan pitkin rähjäisen kaivoskylän nyppylöitä ja iskee silmänsä paikalle ajelehtineeseen Riittaan. Tommi Korpelan esittämä kalasteleva kaivoksenjohtaja Kari on narsistinen mulkvisti, joka yrittää ”kaivetaan ihan pikkasen vielä” -jankutuksellaan saada miehet vaarallisiin tunneleihin. Ja vokottelee tietysti hänkin paikan ainoaa naista.

Tummasävyisessä elokuvassa huudetaan ja kirotaan, vaietaan ja annetaan katseiden puhua. Eeppisiin maisemiin keräytynyt luuserijoukko kiristää myötähäpeähanikan kaakkoon.

Viron medialle antamissaan haastatteluissa sekä Birn että Korpela ovat hehkuttaneet kuvausten hauskaa tunnelmaa ja kehuneet Õunpuun ohjaustyyliä, jossa näyttelijä saa paljon tilaa improvisointiin.

Yhteistyö suomalaisnäyttelijöiden kanssa sujui Õunpuun mukaan jopa helpommin kuin kotona Virossa. Lapissa hän koki saaneensa lämpimän vastaanoton.

”Kummallisesti tuntui kuin olisimme tunteneet jo kauan. Ylipäätään minulla on suomalaisten kanssa usein tunne, että yhteinen ymmärrys syntyy nopeasti.”

”Ainoastaan Laura Birnin kanssa väittelimme aluksi hirveästi Riitan roolihahmosta. Se oli alun perin kirjoitettu melko sovinistisesti eikä Laura feministinä halunnut esittää mitään bimbokliseetä.”

”Tai oikeastaan hän väitteli, ja minä olin hiljaa. Väsytin hänet sillä tavalla”, Õunpuu virnistää.

Rupin isää, poroisäntää esittävä niskalettinen Sulevi Peltola on kuin viisas intiaanipäällikkö, joka ei suostu myymään maitaan kaivokselle, ja jonka luokse heimo kokoontuu nuotion ympärille.

Niskaletin Õunpuu sanoo olleen Sulevin oma idea. Hän kertoo arvostavansa näyttelijöiden panosta ja näkemyksiä suuresti.

”Olen tajunnut, ettei elokuvassa ole kyse siitä, miten pystyn ohjaajana toteuttamaan itseäni, vaan siitä, että lopputulos on hyvä. Ja jos tulos on toisella tavalla parempi, niin silloin tulee suosia sitä. Olisi turhaa egotrippailua tappaa jonkun muun esittämä nerokas ehdotus.

Õunpuu katsoo, että elokuvissa yleensäkin roikutaan liikaa kiinni käsikirjoituksessa. Paperilla toimintaa on pakko selittää, mutta filmissä kuva puhuu puolestaan. Liika uskollisuus tekstille tekee kerronnalle hallaa.

Koiranretuuttaja

Vaikka esimerkiksi Viimeisissä on nähty puheenvuoro luonnon puolesta, mitään universaalia sanomaa Õunpuu ei elokuvissaan koe välittävänsä.

”Vältän sellaisten muotoilua. Teen omasta mielestäni taideteoksia, ja taiteen yksi ominaisuus on se, että teokset ovat tulkinnoille avoimia”, painottaa alun perin maalausta Viron Taideakatemiassa opiskellut ohjaaja.

Taide-sanalla on elokuva-alalla pelottava kaiku eikä sen sateenvarjon alla juuri haluta seistä. Õunpuu taas tunnustaa olevansa romantikko suhteessaan taiteeseen. Hänestä taideteoksella on oma sisäinen logiikkansa, jonka avulla se etsii totuutta. Filmipiireissä tällaista puhetta pidetään kuitenkin helposti snobistisena.

”En minäkään yleensä sano tekeväni taidetta, mutta Tuglas-seuran lehdellä on vähän lukijoita ja se ilmestyy Suomessa”, Õunpuu vitsailee.

Sitä paitsi taideleffaleima on jo isketty häneen. Viron television huumoriohjelma teki Õunpuun eräästä elokuvasta sketsin, jossa angstinen mies raahaa kuollutta lelukoiraa autiolla rannalla.

”Nyt minua kutsutaan koiranretuuttajaksi”, Õunpuu hymähtää sarkastisesti.

Veiko Õunpuun oma vastaisku on kysymys, miksi elokuvaohjaajat aina sanovat haluavansa kertoa tarinoita.

”Minusta se tuntuu kummalliselta, en ymmärrä sitä – miksi joku haluaa kertoa tarinoita ja haaskata muiden aikaa”, tuhahtaa Õunpuu mutta hekottaa päälle. ”Jos sitä tekee rahan takia, elokuva on tuote, ja olet kauppias. Voihan niin tehdä, mutta se on niin pikkuporvarillista.”

Õunpuuta kiinnostaa, miten elokuva toimii psykologisesti ja emotionaalisesti, mikä vaikuttaa ihmisiin ja miksi. Hän toivoisi katsojien rauhoittuvan tuoleihinsa vähän kuin meditaatiossa ja pyrkivän moralisointia välttäen hahmottamaan roolihenkilöiden tekemisistä ja käyttäytymisestä itseään koskettavia kuvioita.

”Toivon, että katsoja näkisi elokuvasta sen, mikä tapahtuu hänen sisällään ja saisi siihen selvyyttä. Sitä voi olla epämukava katsoa. Ja varsinkin jos tunnistaa itsensä, se voi olla todella tuskallista.”

Samalla Õunpuu kuitenkin lupaa, että ymmärtäessään katsoja kokee ihmeellisen puhdistuksen, joka on parempaa kuin mikään terapia – ja kestää vain kaksi tuntia.