Julkaistu: 15. marraskuuta 2022

Miten Pätsin aika sai taas värit

 

Tarmo Vahter kertoo, miten hän päätti kirjoittaa kirjan Konstantin Pätsin ajan onnellisimmasta vuodesta, ja millainen siitä tuli.

Se tapahtui 1980-luvun alussa. Vietin koulupoikana kesälomaa isovanhempieni luona Tallinnan Meriväljan kaupunginosassa. Eräänä päivänä isä tai isoisä tuli kertomaan, että Piritan rannalla ottaa aurinkoa Kristjan Palusalu. Nappasimme mukaamme kirjan kuuluisista virolaisurheilijoista ja kiiruhdimme rantaan.

Suuren männyn lähistöllä istui vanhempi mies. Hän katsoi delegaatiotamme hieman yllättyneenä, mutta otti sitten kuulakärkikynän ja raapusti kirjaan huteralla käsialalla nimikirjoituksensa.

Vuonna 2016 olin keski-ikäinen toimittaja. Olin ajautunut omalaatuisen harrastuksen pariin: kirjoitin työn ohessa Viron lähihistoriaa käsitteleviä kirjoja. Uusi teos odotti luomistaan, mutta en saanut kaikkia tarvittavia aineistoja haltuuni. Mitä tehdä? Entäpä, jos kirjoittaisin kirjan Pätsin ajan eli Viron ensimmäisen itsenäisyyden kauden onnellisimmasta vuodesta?

Laitoin vuosiluvut ja tapahtumat jonoon ja ryhdyin karsimaan niistä tarkoitusperääni sopimattomia. Lopulta päädyin vuoteen 1936, jolloin Viro sai uuden kansallissankarin – Kristjan Palusalun.

Palusalu oli ammatiltaan vanginvartija, hän työskenteli Tallinnan keskusvankilassa eli Patareissa. Minun tiedossani ei ole, että jollakin toisella kansalla olisi vanginvartija kansallissankarina.

Eipä tosin tuolloin 28-vuotias Palusalukaan tullut kuuluisaksi leipätyönsä ansiosta. Palusalu käytti kaiken vapaa-aikansa painimiseen – niin vakuuttavin tuloksin, että kesällä 1936 hänet lähetettiin Berliinin olympialaisiin.

Virolaiselle urheiluyleisölle paini oli marginaalinen laji, ja peukaloita pidettiin ennen kaikkea yleisurheilijoille. Heiltä kisat menivät valitettavasti täysin penkin alle.

Kristjan Palusalu

UUSI KANSALLISSANKARI: Vanginvartija Kristjan Palusalu oli Berliinin olympiapainien kaksinkertainen yllätysvoittaja vuonna 1936.

Palusalu sen sijaan eteni yllättäen vapaapainin raskaansarjan finaaliin, jossa kukisti Suomen Hjalmar Nyströmin. Kisat jatkuivat kreikkalais-roomalaisella painilla, niin myös Palusalun voittosarja. Viimeisessä ottelussa hän sai vastaansa kuuluisan saksalaisen Kurt Hornfischerin.

Valtavaan Deutschlandhalleen kokoontuneet virolaiskatsojat karjuivat äänensä käheäksi: ”Palusalu, anna valu, ur-r-ra, ur-r-ra, Kristjan murra!” Eikä saksalainen mahtanut paremmalleen mitään.

Näin Palusalusta tuli ensimmäinen virolainen, joka voitti olympiakisoissa kaksi kultamitalia. Kun hän palasi Berliinistä junalla kotiin, Viron jokaisella rautatieasemalla oli vastassa suunnaton väkimäärä. Kaikki halusivat nähdä sankarin, huutaa hänelle hurraata ja puristaa voittajan kättä, jos suinkin mahdollista.

Olin löytänyt teokselleni oikean hetken ja sankarin. En kuitenkaan halunnut tehdä urheilukirjaa. Tarkoituksenani oli kertoa kiinnostavia ja unohduksiin painuneita tarinoita mitä erilaisimmilta elämänaloilta.

Yritin ensin sulkea mielestäni kaikki ne ristiriitaiset arviot, joita olin aiemmin lukenut tai kuullut Konstantin Pätsistä ja hänen kaudestaan – ja jotka yhä edelleen jakavat virolaisia tiukasti kahteen leiriin.

Kirjan kirjoitettuani voin todeta, että Pätsin kaudella kansa ja kulttuuri kehittyivät edelleen nopeasti, mutta toisaalta demokratialle jätettiin hyvästit. Vuodesta 1934 lähtien Pätsin hallitus teki, mitä tahtoi.

vaalijuliste

VIRALLISTA PROPAGANDAA: Sinimustavalkeaa lippua kantava nuorukainen kehotti vuoden 1936 kansanäänestysjulisteessa antamaan äänen Konstantin Pätsin hallituksen politiikalle.

Riigikogun toiminta oli keskeytetty ja lehdistön suut pidettiin soukalla sakkojen uhalla. Hallitus kaappasi Jaan Tõnissonin oppositiomielisen Postimees-sanomalehden haltuunsa ja joitakin lehtiä yksinkertaisesti lakkautettiin.

Poliisi valvoi jopa rivikansalaisten sanankäyttöä julkisilla paikoilla. Kun Päts maaliskuussa 1936 puhui radiossa, muuan võrumaalainen talonpoika tokaisi kaupassa: ”Anna mustalaiseukolle viisi senttiä, se puhuu paremmin.” Joku ilmoitti asiasta poliisille ja talonpoika sai valtionpäämiehen herjaamisesta 30 päivän arestirangaistuksen. Eikä kyse ollut yksittäisestä kuriositeetista.

Piirroskuva koulupuvusta

ASIALLISUUS ENNEN KAIKKEA: Tämä tyttö on pukeutunut Tallinnan II tyttökoulun koulupukuun.

Piirroskuva koulupuvusta

KUIN ENGLANNISSA KONSANAAN: Pojalla on yllään Anna Tõrvand-Tellmannin perustaman Englantilaisen koulun alaluokkien koulupuku. Inglise Kolledž oli 1930-luvulla yksi Tallinnan tunnetuimmista yksityiskouluista ja siellä opiskeltiin painotetusti englantia ensimmäiseltä luokalta alkaen.

Koska minua kiinnostavista tapauksista oli kulunut yli kahdeksan vuosikymmentä, en voinut haastatella asianosaisia. Keskustelin kyllä muutamien Pätsin ajan lasten kanssa, joilta sain kuulla mielenkiintoisia yksityiskohtia ja muistikuvia lapsuusvuosilta. Esimerkiksi suuryrittäjä Joakim Puhkin tytär Mirjam Kaber muisteli sitä, kuinka hän kävi salaa kasvihuoneessa syömässä viinirypäleitä. Kirjaa varten tarvitsin kuitenkin paljon enemmän puhdasta tietoa, mikä käytännössä tarkoitti työtä vanhojen papereiden parissa. Yritin tukeutua ennen kaikkea alkuperäisaineistoon: sanomalehtiin, asiakirjoihin, päiväkirjoihin, ja vasta sen jälkeen muistelmiin. Tein löytöjä enemmän kuin osasin odottaakaan.

Esimerkiksi virolaisen koululaitoksen historiaa on tutkittu läpikotaisin joka näkökulmasta. Kansallisarkistossa tilasin kuitenkin kaiken varalta nähtäväkseni Pätsin ajan opetusministeriön asiakirja-aineistoa. Yhdestä kansiosta löysin aivan yllättäen paksun pinon värikkäitä vesivärimaalauksia. Ne esittivät koululaisia, joilla oli yllään erilaisia koulupukuja ja -lakkeja.

Koulut olivat lähettäneet kuvat ministeriöön saadakseen pukuehdotuksilleen virkamiesten hyväksynnän. Erilaisia pukuja ja hattuja oli niin paljon, että kirjan ulkoasun suunnitelleen Tarmo Rajametsin kanssa annoimme niille tilaa neljän sivun verran.

Pahimmin jäin jumiin yrittäessäni kuvata naisten elämää. Teosteni toimittaja Tiit Hennoste suositteli, että kirjoittaisin koko luvun alusta pitäen uudelleen. Teksti oli liian kuivaa.

Luin lisää vanhoja asiakirjoja ja etsin kiinnostavia yksityiskohtia. Käsiini sattui vuonna 1935 ilmestynyt kodinhoito-opas nimeltään Kodu korrashoid. Satasivuisessa teoksessa esitetään sanoin ja kuvin käytännöllisiä ohjeita niin lattioiden pesuun, vuoteen sijaamiseen kuin kärpästen pitämiseen loitolla käymälästä.

Oppaan oli kirjoittanut 25-vuotias kotitalousopettaja Salme Masso. Toisen maailmansodan aikana Virosta pakeni paljon väkeä länteen, mutta Masso jäi kotimaahansa. Kun olot Stalinin kuoleman jälkeen alkoivat muuttua inhimillisemmiksi, Masso jatkoi Pätsin aikana aloittamaansa kansanvalistustyötä. Puolen vuosisadan aikana hän kirjoitti melkoisen määrän kirjoja kodista ja keittiöstä. Painokset olivat suuria ja Masson vaikutus virolaisten kotielämään on liioittelematta ollut valtava.

Minunkin keittiöni varustukseen kuuluu Masson vuonna 1984 ilmestynyt 500-sivuinen keittokirja – nimeltään yksinkertaisesti Kokaraamat – teipillä parsittuna ja usean sukupolven muistiinmerkinnöillä täydennettynä.

Massot moottoripyörän selässä

AJANMUKAINEN AVIOPARI: Nuori kotitalousopettaja Salme Masso ja hänen aviomiehensä, agronomi Nikolai Masso vuonna 1936 Kehtnassa moottoripyörän selässä. Salme Masso muokkasi lukuisilla opaskirjoillaan virolaista kodinhoitokulttuuria yli puolen vuosisadan ajan.

Kirjan kirjoittamisen aikaan maailmalla puhuttiin paljon me too -liikkeestä. Asia ei ole uusi, sillä naisten asemasta käytiin kiivasta väittelyä jo Pätsin aikana. Esimerkiksi tieministeri Otto Sternbeck jätti eräässä hallituksen työryhmässä esityksen: ”Koulutuksen antamista naisille tulisi rajoittaa.” 24-vuotias filosofian opiskelija Aira Kaal puolestaan julkaisi pamfletin Miehen ja naisen psykologiasta eli naiskysymys ja mieskysymys. Kaal kirjoitti, että Virossa on töitä, ”joihin pääsyä yksikään nainen meillä ei uskalla tavoitella, kuten esimerkiksi tuomarin tai pastorin ammattiin”. Erikseen hän nosti vielä esiin presidentin viran. Tällä hetkellä valtaosa virolaisten tuomioistuinten tuomareista on naisia. Yhtä lailla naisia työskentelee myös pappeina, ja Viron edellinen presidenttikin oli nainen, Kersti Kaljulaid.

Etsinnöistä huolimatta en onnistunut löytämään arkistoista luetteloa Pätsin ajan suurimmista veronmaksajista. Aikakauden tuloveroilmoitukset ovat kuitenkin tallella, ja niiden perusteella laadin luettelon itse. Se vei aikaa, mutta lopputulos osoittautui erittäin kiinnostavaksi.

Riigivanem Konstantin Pätsillä ei ollut muita tuloja kuin virasta maksettu palkkio. Sen sijaan hänen vanhemman poikansa, asianajaja Viktor Pätsin tulot kasvoivat vuosi vuodelta. Yhtäkkiä Viktor kuului useiden suuryritysten hallintoneuvostoihin, mikä teki hänestä erittäin varakkaan miehen. Hänen vuositulonsa olivat yli 30 000 kruunua. Kahdelle palvelijalleen Viktor maksoi palkkaa yhteensä 60 kruunua kuukaudessa.

Kotimaisten arkistojen ohella etsin aineistoa Helsingin, Berliinin ja Lontoon arkistoista. Esimerkiksi Suomen Tallinnan-lähettiläiden salaiset raportit Suomen ulkoministeriölle sisälsivät erittäin mielenkiintoista tietoa vallan käytäviltä. Löysin niistä muun muassa yksityiskohtaisen ja aiemmin julkaisemattoman kuvauksen Postimees-lehden haltuunotosta.

Yllättävien tarinoiden määrä lisääntyi sitä mukaa kuin rutiiniluontoinen arkistotyö eteni. Oman lukunsa kirjaan sai Viljandimaan asukkaita pelon vallassa pitänyt ”noita” Juuli Lemming, joka huijasi ihmisiltä rahaa kiroamalla nämä seitsemän Mooseksen kirjan avulla. Samoin amerikkalainen Rudolph Whitfield, joka kohahdutti koko Tarttoa saapuessaan kaupunkiin lääketieteen opiskelijaksi. Hänestä tuli Tarton yliopiston ensimmäinen musta opiskelija ja alumni.

Vuosi 1936 ei tietenkään ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Vuoteen mahtui myös ikäviä tapahtumia ja suuronnettomuuksia, kuten 60 uhria vaatinut räjähdys Männikun ammusvarastolla. Samaan aikaan käytiin oikeutta vallankaappaushankkeesta syytettyjä vapaussotureita eli vapseja vastaan. Heidän johtajallaan Artur Sirkillä oli läheiset suhteen Isänmaalliseen kansanliikkeeseen Suomessa. IKL:n aktivistit toimittivat salaa aseita Viroon ja suunnittelivat itsekin lähtevänsä lahden yli Pätsin hallitusta kaatamaan.

Alkujaan minulla ei ollut tarkoitusta kiinnittää kovin suurta huomiota vapseihin. Sitten sain kansallisarkistossa eteeni poliittisen poliisin salaisia raportteja vapsien toiminnasta. En tiedä syytä, mutta suurinta osaa näistä raporteista ei ole aiemmin lainkaan käytetty historiakirjallisuuden lähteenä.

Minä innostuin niistä. Kirjoitin paperien perusteella vapseista kaikkiaan sata sivua. Kirjan rakenteen kannalta tästä muodostui melkoinen ongelma. Pöydällä oli kauniita kertomuksia onnellisesta kesästä, lomailusta Pärnun aurinkoisella rannalla – ja niiden rinnalla sata sivua vapsien ja Pätsin poliittista taistelua. Miten näin erilaiset aiheet saataisiin sovitettua yhteen? Tiit Hennoste ehdotti, että ehkä voisin kirjoittaa vapseista aivan oman teoksensa. Vastasin kieltävästi. Viiden vuoden urakka Pätsin ajan parissa riitti, nyt halusin saada sen niskoiltani. Yhtä lailla olin kuitenkin ymmärtänyt, ettei aikakautta voi ymmärtää lainkaan, ellei samalla kerro myös vapseista.

Lopulta päätimme sijoittaa vapsit yhtenä kokonaisuutena kirjan keskelle. Tämän kuultuaan Tarmo Rajamets ehdotti, että näiden sivujen tekstin voisi painaa toisen väriselle, harmaalle paperille. Näin myös tehtiin. Kun kirjan ottaa käteensä, näkee jo päältä katsoen, mistä ja kenestä on missäkin osassa puhetta.

Kirja oli jo ilmestynyt, kun ymmärsin, mitä olimme tehneet. Me koetimme antaa värit takaisin Pätsin ajalle.

Tarmo Vahterin Võitlus tuleviku pärast. 1933–1936: Pätsi aja rääkimata lood sai parhaalle Viron historiaa käsittelevälle teokselle myönnettävän Virumaan kirjallisuuspalkinnon vuonna 2022.

Suomennos Petteri Aarnos
Elo 5/2022