Suomen silta on tunnettu suomensukuisten kansojen keskinäisen yhteyden poeettinen tunnuskuva. Se esiintyy toistuvasti motiivina jo kansanrunoudessamme ja -tarinoissamme. Kalevipoeg-eepoksessakin kerrotaan: ”Mitä tehtiin tammipuusta? / Tyvestä tukeva silta, / lautta kaunis valmihiksi / meren poikki kaksin haaroin. / Virun rantaan toinen johti, / Suomen rantaan haara toinen. / Se on kuulu Suomen silta” (Kuudes luku). Viron kansallisen heräämisen aika synnytti tarpeen voida tuntea Suomenlahden pohjoisrannan sukukansan henkinen tuki. Tuossa tilanteessa Suomen sillan kielikuvan toi aktiivisen käyttöön Lydia Koidula. Hän käytti sitä motiivina useissa runoissaan: ”Sillan yhdistetyt päät / liittävät yhteen isänmaat / Totuuden temppeliksi pyhitetyt / Näky, milloin muutut todeksi?”
Samassa hengessä, mutta aiempaa laajemmassa merkityksessä Suomen sillan vertauskuvaa on käytetty aina 1920-luvulta lähtien. Siitä on tullut henkisen infrastruktuurin rakenne, joka yhdistää kaikki suomalais-ugrilaiset maat, toisin sanoen Suomen ja Viron ohella myös Unkarin, ja viittaa samalla yhteisiin ponnistuksiimme muiden heimokansojemme parissa.
Seppo Zetterberg on todennut, että Suomen silta kasvoi runollisesta metaforasta poliittiseksi Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen, kun merkittävä joukko yhteiskunnallisesti aktiivisia virolaisia pakeni kotimaastaan yli Suomenlahden. Tässä yhteydessä on ehdottomasti huomautettava, että sen enempää tuolloin kuin koskaan myöhemminkään Suomen sillasta ei ollut vastusta valtioiden väliselle viralliselle poliittiselle agendalle: silta on aina palvellut ennemminkin ruohonjuuri- kuin korkean tason diplomatiaa. Suomen ja Viron kohtaloista päättäneet poliitikot ovat hekin turvanneet Suomen siltaan, mutta ainoastaan rauhallisina aikoina pitämissään juhlapuheissa. Vaikeampina kausina yhteistyö Suomen sillalla on unohtunut, silloin huomio on kiinnitetty aivan toisiin geopoliittisiin suuntiin. Aina on nimittäin tuntunut siltä, että jossain toisaalla on olemassa tärkeämpiä siteitä, tärkeämpiä hankkeita ja sopimuksia, joista on oman tulevaisuuden turvaamisen nimissä viisainta päättää suoraan suurvaltojen kanssa. Ja niin me olemme tanssineet toinen toisessa päässä siltaa omia tanssejamme, toista kuulematta. Tämä oli tilanne Viron tehdessä tukikohtasopimuksen Neuvostoliiton kanssa syksyllä 1939, mutta myös esimerkiksi ETY-kokouksen aikaan vuonna 1975 – vai muistiko joku silloin, mikä maa sijaitsee vain 80 kilometrin päässä? Suomen silta oli poikki. Konstantin Päts ehdotti kyllä valtioliittoa, mutta liian myöhään, vasta siinä vaiheessa, kun Viro oli jo ”myyty”. Sillan toisessa päässä häntä ei kuullut kukaan, eikä tilanne ollut muuksi muuttunut edes vuonna 1991. Jälleen on huomautettava, että edellä mainittu koskee virallisia poliittisia suhteita, sillä ruohonjuuritasolla virolaiset Suomen-pojat samosivat Suomen-siltaa vielä hyvän aikaa vuoden 1939 jälkeen. Vaikeimpina aikoina silta on toki ollut täysin murskana, kuten niiden liki puolen vuosisadan ajan, jolloin rautaesirippu jakoi maailmaa. Suomen sillan sijoilla ammotti tyhjyys, Suomenlahden pimeyttä halkoivat vain Neuvostoliiton rajavartioston valokiilat. Hruštšovin suojasää ja Kekkosen toiminta johtivat lopulta siihen, että Suomen sillan raunioilla alkoi kulkea matkustajalaiva. Tätä pientä siltatyömaan edistysaskelta vahvisti myöhempinä vuosina Suomen televisio, joka toimi eetterissä omanlaisenaan sillan korvikkeena.
Suomen siltaan tukeutumalla on kautta aikojen korostettu kansojemme samankaltaista kohtaloa, joka ilmenee muun muassa yhteisinä uhkina. Ei liene tarpeen erikseen selittää, mitä nämä uhat ovat, sillä asia on kaikille selvä. Varsinkin tämän päivän maailmassa.
Meillä on aikojen saatossa ollut pitkälti yhtenevät tavoitteet – itsemääräämisoikeus, päätösvalta, vapaus, lopulta riippumattomuus ja itsenäisyys – mutta historian käänteissä naapuri on useampaan otteeseen kadonnut näköpiiristämme, kun olemme liikkuneet eri teitä. Näin on käynyt erityisesti ankarina aikoina, jolloin Suomen silta ei ole ollut käytössä tai se on suorastaan romahtanut. Maailmanpolitiikan varjossa pienten kansojen itsemääräämisoikeus tuntuu riippuvan lähinnä suurvaltojen suopeudesta (vaikka välillä voidaankin muodon vuoksi viitata kansainväliseen oikeuteen) eikä pienellä paikallisella sillalla näytä olevan mitään todellista merkitystä. Mitä vaikeampi on kansainvälinen tilanne, sitä merkityksettömämmäksi, pelkäksi sanahelinäksi, joutuu reaalipolitiikan paineessa taipumaan myös Suomen silta – siitä kun ei ole meidän puolustajaksemme!
Sellaisina aikoina on tuntunut, että kummankin on kamppailtava omassa päässään siltaa eikä meren yli tähystämiseen, yhteistyöstä puhumattakaan, ole juuri aikaa. Juuri ulkopoliittisesti vaikeina aikoina Suomen sillan kunnossapitotarpeella on tapana unohtua ja silta alkaa osoittaa rapistumisen merkkejä. Ja tähän saakka rapistuminen on kolhinut pahimmin juuri meitä, lahden etelärannan asukkaita; suomalaiset ovat kautta historian luovineet ja manipuloineet suurten uhkien varjossa paljon meitä osaavammin.
Valitettavasti myös nykyisten kriisien puristuksessa voi havaita merkkejä siitä, että silta on unohtumassa. Ja taas kerran Suomenlahden kummallakin rannalla ollaan vakuuttuneita siitä, että juuri meidän valintamme ovat oikeita, vastarannalla kuljetaan harhaan. Suomen sillan jakolinjan osapuolia erottaa käsitys siitä, takaavatko pienen kansan tulevaisuuden ns. amerikkalaiset tankit vai pehmeä politiikka.
Viro pitää kovaa linjaa oikeana ja on Euroopan unionissa pakotepolitiikan puolustajien etujoukoissa. Suomi suosii pehmeämpää ja neutraalimpaa suhtautumista, se ei ole ollut nopeiden ratkaisujen kannalla. Viron näkökulmasta tämä lähestymistapa ei voi enää tuottaa tulosta, ja Viron ulkoministeri on suorin sanoin suositellut Suomelle strategian muuttamista. Virolaiset poliitikot ovat toivoneet Naton tukikohtia Viron maaperälle. Suomen ulkoministerin mukaan tämä olisi valitettavaa, sillä se lisäisi sotilaallista vastakkainasettelua koko alueella eikä siten olisi kenenkään etujen mukaista. Suomi ei ole suoranaisesti vastustanut Euroopan unionin Venäjä-pakotteita, mutta esimerkiksi Unkari on suhtautunut niihin avoimen skeptisesti. Lehtitietojen mukaan Viro on osoittanut erityistä innostusta keskusteltaessa mahdollisista pakotteita tukevista toimenpiteistä, kuten jalkapallon MM-kisojen siirtämisestä pois Venäjältä. Suomi on tältäkin osin ilmoittanut ulkoministerin suulla, että ”me emme halua, että meidän maatamme käytetään tukikohtana toimille, jotka Venäjä voisi kokea vihamielisiksi”.
Suomen presidentti matkustaa Sotšiin ja tapaa Putinin. Viron ulkoministeri ei tätä hyväksy: Euroopan unionin on vaikea harjoittaa yhteistä ulkopolitiikkaa, jos jäsenvaltiot Suomen tavoin käyvät kahdenvälisiä keskusteluja Venäjän kanssa.
Virossa puolestaan vierailee Obama. Muista Baltian maista on kutsuttu paikalle valtionpäämiehet, Natoon kuulumattomasta Suomesta ei ketään. Obama lupaa puolustaa liittolaisiaan Baltiassa, Suomea ei mainita.
Viro ja muut Baltian maat eivät puolla italialaisen sosialistin valintaa EU:n ulkoasioiden korkeaksi edustajaksi. Suomen ulkoministeri taas ehtii ensimmäisenä onnittelemaan Federica Mogherinia valinnan johdosta. Viro on perustamassa yhteisiä nopean toiminnan joukkoja useiden muiden Pohjois-Euroopan maiden kanssa, ei kuitenkaan Natoon kuulumattoman Suomen, jolla on allianssin rinnalla samankaltainen rooli kuin Jordanialla tai Australialla.
Joukon jatkoksi sopivat Unkarin päätös lakkauttaa Tallinnan-suurlähetystönsä ja Viron vastavuoroinen päätös sulkea lähetystön ovet Budapestissä. Veljeskansamme Unkarissa katosi ulkopolitiikkamme kuvasta jo aikoja sitten, nyt ruohottuminen uhkaa myös Suomen sillalla kulkevaa valtaväylää.
Selvää on, että Suomen sillan eri päissä tulevaisuus nähdään eri tavoilla. Kannattaa kuitenkin muistaa, että vaikka ensiviulua kansojemme elämän ja kuoleman kysymyksissä eivät (historiallisesta aseveljeydestä, kulttuurisuhteista ja tuhansista perhe-, työ- ja kiinteistöomistussuhteista huolimatta) suinkaan soita maidemme keskinäiset suhteet – sillä paikalla ovat aina olleet venäjät ja saksat ja euroopat ja amerikat – niin sitä suurempi on Suomen sillan merkitys indikaattorina.
Niinpä kansojemme kohtaloita mietiskellessä kannattaa kiinnittää huomiota myös Suomen sillan kuntoon ja olla erityisen tarkkaavainen, jos siltä suunnalta kuuluu huolestuttavia hälyääniä.
Vaaran merkkejä voi löytää jo Jakob Hurtin toissa vuosisadalla keräämästä kansanrunouskokoelmasta. Kuusalussa laulettiin: ”Suomen silta notkahteli, / aluspalkki paukahteli, / Kuurinmaan mäki kumisi”. Nykykielellä voisi siis sanoa, että sillan rapistuminen herätti kansainvälistä huomiota. Nykytilannetta ei tarvitse lähteä toteamaan Kuurinmaalle asti, riittää, kun kumpikin ymmärrämme sen oman maamme kamaralla. Ja hyvä olisi, jos osaisimme myös tehdä oikeita johtopäätöksiä.