Saarenmaa ja sen sisarsaari Muhu merkitsevät mannervirolaisille samaan aikaan jonkinlaista periferiaa, mutta yhtäältä myös erikoisasemaa, jonkinlaista erikoista ylpeydenaihetta. Suomalaiset katselevat niitä lähinnä lomanviettopaikkana tai vanhan Viron aikaisena nostalgisena kuvaelmana kuursaaleineen, majakkoineen ja meriaiheineen.

Suomalainen kirjailija Paula Havaste tuo näiden mielikuvien rinnalle Talvikien perhesaagan, jossa eletään toveri Stalinin silmäin ja kantapäiden alta 1950-luvun vaihteesta brežneviläisen 1970-luvun lopulle. Kirjailija Villem Talvikin, tämän Vilja-vaimon ja heidän pienen maatilansa tarina on peräti neljän teoksen mittainen monipolvinen sukutarina kaikkine käänteineen.

Ensimmäisessä teoksessa Pronssitähti esitellään Talvikien muhulaistalon pihapiiri jopa graafisessa muodossa, jotta lukija saa mahdollisimman tarkan kuvan saarelaiselämästä. Virolaisten neuvostohistoria käydään läpi Talvikien perheen kautta kohta kohdalta: maatalouden kollektivisointi, kyyditykset, Stalinin katoaminen ja vapaampi 1960-luku.

Neuvostotarkastajat käyvät kiusaamassa nuorta paria ja anoppi Liiliaa ja viemässä kolhoosille turhat eläimet. Viiu-lehmän ja vanhan emakon saa pitää, joten pitää miettiä miten saisi ne kasvattamaan jälkipolvea. Kuten historiasta olemme oppineet, maatalous ei kuitenkaan tuota pakotettuna, ja nopeasti kollektivoitu maatalous romahti tuotantoluvuiltaan eikä edes paikallista tarvetta kyetty tyydyttämään.

Havaste keskittyy luomaan Saarenmaan arkea. Se on eletyn elämän oloista, yksityiskohtaisiin päivittäisiin toimintoihin keskittyvää proosallista kerrontaa; mehiläispesien laittoa, lakanoiden viikkaamista. Villemin ja Viljan rakkautta käydään läpi yhtä arkisena, mutta inhimillisen lämpimänä saunantuoksuiseen erotiikkaan saakka. Vilja uurastaa päivästä toiseen neuvostoarjessa, Villem haahuilee esteettisissä ja itsekkäissä mietteissään havaitsematta olevansa perheen ainoa hyväosainen. Hänestä nimittäin tulee juhlittu neuvostokirjailija, koska hän vahingossa kirjoittaa Stalinin ylistämiseksi tulkitun runon vaikka halusi kirjoittaa vain auringosta.

Tämä on kiinnostava historiallinen kuriositeetti, sillä ”isä aurinkoinen” -termi ei ollut käytössä kovinkaan tiuhaan neuvostoliittolaisessa fraseologiassa vaan esiintyy lähinnä Suomessa. Havaste antaa spekulatiivisen fiktion keinoin termille ikään kuin historiallisen näkemyksen.

Termistä käydään edelleen tiukkaa väittelyä historiantutkijoiden piirissä: yhtenä näkemyksenä esitetään Neuvostoliiton kansallishymnin runoilija Sergei Mihalkovia. Eräässä hänen lastenlaulussaan kuvataan Stalinin kaikkivoipaisuutta mainitulla planetaarisella epiteetillä. Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, Pronssitähdessä, vihjataan, itse Stalin riemastui heliosentrisestä vertauskuvasta. Olihan aurinko lämmin ja valaiseva, aivan kuten Stalin. Se riitti Villemin menestykseen kirjailijana.

Kirjasarjan maailman yleismotiivi on pako arkeen, hakeutuminen neuvostomiehityksestä mahdollisimman pieniin epäpoliittisiin kysymyksiin: oman lähiperheen asioihin, lapsiin, eläimiin, vanhusten auttamiseen, lakanoihin ja askarteluun. Piikatyttö lähtee toteuttamaan sosialismia, ja Vilja ja Villem saavat perustettua pienen majatalon, eräänlaisen taiteilijaresidenssin, eikä Viljan tarvitse enää työskennellä kalasovhoosin perkuupöydän äärellä.

Rakennusprikaati on rakentanut Villemin työhuoneen ja saapuu sarjan toisen osan alussa rakentamaan myös majatalon vuokrahuoneet. Tallinnan kulttuuritalon emäntä, Viljan oma Anna-täti, saapuu auttamaan kirjailijaresidenssin pyörittämisessä. Hän muistuttaa Havasteen jo aiemmista kirjoista tuttuja vahvoja naishahmoja, joiden kautta käydään läpi yhteiskunnallista arkea, taikauskoa, naiseutta ja äitiyttä.

Niin päähenkilö Vilja kuin tämän Anna-täti ovat moniulotteisia, hivenen salaperäisiäkin hahmoja, joiden ulkoinen ja sisäinen puhe ovat ajoittain ristiriidassa juuri siten kuin ihmisen presence yleensä on hänen sisimpänsä kanssa. ”Niin pehmeästi hän mainitsi Kaarinin nimen”, Viljakin huomaa, miten Anna-täti kutsuu työ- ja asuintoveriaan Kaarinia.

Renkimiehet Arvo ja Ants elävät yhtä lailla yhteisessä huoneessa, yhteisessä sängyssä. Se herättää Anna-tädissä pelkoa. ”Kaiken pitää näyttää soveliaalta”. Pelko ilmiantamisesta siirtyy myös Viljaan, joka seuraa talon tapahtumia ikkunoiden ja ovien läheisyydessä työskennellen.

Raiskauksen ja pahoinpitelyn kokenut Aive saapuu apuun. Hän on tullut raiskauksesta raskaaksi ja välttelee miehiä. Aive kuitenkin sopii renki-Antsin kanssa naimisiinmenosta ja siitä, että tästä tulee lapsen isä, jotta Ants ja Arvo saavat elää rauhassa keskenään. Viimeisessä osassa kuvataankin jo Aiven pojan Vilmarin elämää ja jopa ystävyysmatkaa Suomen Kommunistisen puolueen vieraaksi.

Virolaisille tyypillinen ironinen huumorintaju ei välity, mutta toisaalta sillä ei herkutella entisiä aikoja kuvaavissa virolaisromaaneissakaan. Yleinen käsitys tuntuu olevan se, että maalaisuus kulkee juurevan perivirolaisuuden kera käsi kädessä, kaupunkien syntisyys pitää sisällään kyynisyyttä. Dikotomia on vahva ja perin erilainen kuin suomalaisessa vastakkainasettelussa, jossa nykykirjallisuus on tottunut kuvaamaan maaseudun suljettuja ja sairaita yhteisöjä.

Saarenmaan entiset tilalliset kuvataan Havasteen kirjasarjassa vähän samoin. Ahtaalle ajettuja, työteliäitä ja terveisiin elämänarvoihin kasvaneita maalaisia, joiden rinnalle nousee pääkaupungin uuden eliitin juopottelu ja rietastelu.

Matti Mäkelä ehti tiivistämään Pronssitähden lähtöasetelman Helsingin Sanomissa syksyllä 2018: ”Hyviä asioita ovat mehiläiset puutarhan perällä, pääskyset ruokokaton räystään alla, katajaniityt, omenapuut ja perunat. Vastenmielisiä ovat paitsi miehittäjät, myös omien uusi kaarti. Nuoret kommunisti-idealistit, tavoitteiden valvojat, käyvät tarkastamassa jokaisen pihanperän ja määräävät uudistuksista.” Kirjasarjan viimeisessä osassa samaa idealismia alkaa näkyä Villemin ja Viljan tyttäressä Merlessä, jonka kiihkeä oikeassa olemisen tarve näkyy puolueuskollisuutena.

Hyvä havainto Havasteelta on maarahvaan taikakonstien rinnastaminen neuvostotieteeseen. Moderniteetti ei välttämättä tuo järkevämpää ajattelua kaikkialla. Sosialistiseen valistustieteeseen nojaaminen saattaa romahduttaa maatalouden, kuten muistamme Hruštšovin maissinviljelysprojektista halki Neuvostoliiton.

Kirjoihin on upotettu pieniä hauskoja viittauksia, kuten Villemin esikoisromaanin kaupunkilaisperhe, joka saapuu maalle aivan kuten Juhan Smuulin tunnetussa romaanissa Suvitajad, josta Sulev Nõmmik ohjasi elokuvan Siin me oleme. Myös Talvikien talolla kuvataan neuvostoelokuvia.

Havasteen aiempien, esimerkiksi Länsi-Lapin historiaan sijoittuvan Anna-sarjan, tapaan Saarenmaa-sarja ammentaa sovjettimaisemaan lisädekoraatiota kansanperinteestä, rekilauluista ja tasavaltalaismuistoista. Välillä neuvostotodellisuuden klassisten esimerkkien viljely teksashousuista seitsenkielisiin kitaroihin tuntuu liikaakin lukijaa huomioivalta.

Sattumalta myös 2021 julkaistu Sampo Terhon esikoisromaani Olev Roosin kyyneleet (WSOY) käsittelee saman historiantaitteen Saarenmaata. Neuvostojärjestelmän rajoitukset ja rajoittuneisuus ovat vahvasti esillä niin Havasteen kuin Terhonkin teoksissa. Se, mikä Terhon kirjassa näkyy hieman kankeina stereotypioina, syttyy Havasteen sarjassa enemmän uskottavammalla tavalla eloon.

On kiinnostavaa nähdä, koska suomalaisten Viro-kuva monipuolistuu tästä jaosta puhtaaseen maalaisidylliin ja syntisen Tallinnan dikotomiaan. Koska nähdään puoluepolitrukkeina työskennelleiden isänmaallisten virolaisten sosialistisen mielettömyyden jarruttamisen kronikka? Koska havaitaan pienten virolaisyhteisöjen sisäänpäinkääntyneisyyden ongelmat?

Joka tapauksessa Paula Havasteen neliosainen Saarenmaa-sarja on humanistinen ja etnografisesti tarkka tutkielma elämästä virolaisella saaristomaaseudulla. Villemin ja Viljan sympaattisessa ahdingossa viettää helposti neljän kirjan verran sosialistisessa Virossa.