Tõnu Õnnepalu varttui ja sai keskiasteen koulutuksen Tallinnassa. Hän suoritti vuonna 1985 kasvitieteen ja ekologian loppututkinnon Tarton yliopistossa ja joutui sen jälkeen opettajaksi hiidenmaalaiseen kouluun. ”Oikeastaan minä en toki ʼjoutunutʼ Hiidenmaalle, vaan hyvin tietoisesti annoin sijoittaa itseni sinne. Valittavana oli joko Lauka tai Kärdla, mutta minä halusin mahdollisimman maaseutumaisiin oloihin. Paikkana Laukassa oli mielestäni ainoa vika se, että se oli liian vähän maaseutua, se oli ʼkeskusʼ. Mitä se olikin, siellä sijaitsi Kõrgessaaren kolhoosin konttori, traktorit pörräsivät ja kolhoosin ruokala toimi, vilskettä riitti.”

Koulussa nuori opettaja otettiin ystävällisesti vastaan. ”Sopeutuminen oli helppoa. Biologian-, kemian-, maantieteen- ja välistä historianopettajan ammatin lisäksi toimin myös lämmittäjän ammatissa. Neljäsosavirassa. Tiettyinä iltoina lämmitin koulutalon uuneja. Puut olivat aivan tuoreita ja märkiä, niitä piti sytytellä dieselillä. Sen haju tuntui käytävällä myös päivisin. Mutta lämmitetyiksi mustat peltikuoriset uunit tulivat ja ne tulivatkin kuumiksi, ainoastaan luokkahuoneet olivat aina kylmiä, etenkin nurkassa sijaitseva biologianluokkani. Siihen aikaan talvet Hiidenmaalla olivat hyvin kylmiä ja lumisia. Kävin hiihtämässä, löysin Reigin kirkon ja pappilan.”

Vuoden 1985 loppu- ja seuraavan vuoden alkupuolen Õnnepalu asui Laukan koulun opettajien talossa. Se oli sotaväelle rakennettu kaksikerroksinen puutalo, johon oli myöhemmin lisätty silikaattivuoraus. ”Asuntoni oli toisessa kerroksessa. Yhdestä suunnasta ikkunasta näkyi suuria koivuja, sauna, vanha koulutalo, jossa oli ruokala ja kirjasto, sekä tekolampi. Toiselta puolelta myös koivuja, koulu. Lattia oli ohut, silloin tällöin alta kuului kuinka nuori työnopettaja moitiskeli vaimoaan.”

Kovinkaan kauan Õnnepalu ei viipynyt opettajien talossa. ”Jo keväällä 1986 otin ja muutin Reigin pappilan vintille, tyhjänä olevaan asuntoon (kysyin kyläneuvostosta ja luvattiin!), asuin siellä aina vuoden 1987 kesäkuuhun.”

Myöhemmin ilmestyneessä päiväkirjamuotoisessa teoksessaan Harjutused (Harjoituksia) Õnnepalu on kertonut noista vuosista laajemmin. Myös Reigin kirkon pappilan löytymisestä: ”Löysin pappilan eräällä kevättalven hiihtoretkellä. Oikeastaan minun olisi pitänyt huomata se aikaisemminkin, se näkyy maantien reunaan, ja olin myös hiihtänyt siitä ohi. Mutta olin aina pitänyt sitä vain jonakin vanhana hylättynä ja kaiken lisäksi rumana talona. Sellainen pitkä jykevä navetta. En ollut koskaan ajatellut mikä talo se oli. Tuona kevättalven päivänä satuin lähestymään pappilaa puutarhan puolelta. Yhtäkkiä olinkin rakastunut tuohon yksinäiseen hiljaiseen taloon. Samalla pidin sitä kauniina, arvokkaana, sopusuhtaisena. Tunsin, että minun on päästävä asumaan sinne. Jostain syystä se ei tuntunut minusta lainkaan mahdottomalta. Talohan oli tyhjä, seisoi tyhjän panttina. Tuntuu, että kaikki todelliset asuinpaikat, todelliset talot ovat tällä tavalla ilmestyneet eteeni. En ole etsinyt niitä, olen löytänyt ne. Olen rakastunut niihin kuin ihmisiin, ensisilmäyksellä. […] Laukassa asui eräs museon työntekijä, puhuin hänen kanssaan ja sain hänet suostumaan, että saisin asua pappilassa, tilapäisesti, samalla vahtia taloa ettei sitä rikottaisi, ryöstettäisi eikä tuikattaisi tuleen. Ylhäällä ullakolla oli asunto, jossa saattoi melkeinpä asua. Alakerroksen salien ikkunat oli viety pois, niiden tilalla oli muovikalvot. Kaikkein mukavinta asunnossa oli se, että se ulottui kahteen kerrokseen, alhaalla oli keittiö, käytävä ja huone, josta portaat nousivat vielä toiseen aivan katonharjan alla olevaan huoneeseen. Siellä olevasta ikkunasta näki kauas yli peltojen ja vesakkojen. Ikkunan alla seisoi peräti sorvattujalkainen pöytä, huoneen toisessa päässä oli uuni. Tajusin, että sinne minun täytyi jäädä. Uunia saattoi lämmittää, ikkunan alla voi istua ja katsella ulos, kirjoittaa pöydän ääressä, lukea, uneksia.”

Opetustyö toi pulmatilanteita ja Õnnepalu tunnustaa, että ”opettajan ammatti ei ollut edes kutsumukseni, vaan mahdollisuus päästä Hiidenmaalle. Jätin sen työn niin pian kuin mahdollista. Mutta Laukan koulussa, kun nyt ajattelee, oli hyvin nuori ja mahtava työyhteisö, monta opettajaa, heidän joukossaan johtaja Tõnu Nurk, tuli kanssani töihin varmaankin samana vuonna, eikä suurin osa ʼvanhemmista työtoveristakaanʼ ollut meitä paljon vanhempia.” Oikeastaan Tõnu oli valinnut itselleen todellisen kutsumuksen muutama vuosi ennen Hiidenmaalle saapumistaan. Hiidenmaalle meno oli todellisuudessa jo osa päätöksestä ryhtyä kirjailijaksi. Saarelle saapumisen vuonna ilmestyikin hänen ensimmäinen runokoelmansa Jõeäärne maja (Talo joen rannalla).

Hiidenmaalla asumisen alkutaipaleella ilmestyneen ”kiusallisen pienen ja surkean” debyyttikokoelman ulkoasu aiheutti kirjailijalle jonkinlaisen pettymyksen, mutta runokokoelman nimeen hän oli vuosia myöhemmin tyytyväinen: ”Jõeäärne maja on ehkä kirjojeni nimistä tarkin. Kaipaus olla turvassa muutoksen rannalla, virran pyörteestä ylösnostettuna, vain seurata katseellaan ohivirtaamista.”

Jõeäärne maja ei vielä sisältänyt Hiidenmaalla kirjoitettua. Luonto- ja saarimotiivit olivat ilmestyneet runoihin mikä mistäkin: ”Eiköhän varmaan Kõrvemaan metsäjoista, Tartumaan Järisestä, jossa olin vuokralaisena pari yliopistotalvea, Vilsandin saarelta, jossa tein kurssi- ja diplomityöni välitöitä, jopa hiihtoretkeltä Lähi Polar Uraleilta. Kaikkea ei varmaankaan muista, eikä luontorunon lähtökohtana ole aina konkreettinen luontoelämys, vaan pikemminkin ymmärrys, jolle yrittää rakentaa sanallis-kuvallista vastaavuutta.”

Tõnu Õnnepalun esikoiskirja ansaitsi kriitikoiden moniäänisen huomion, heistä enemmistö piti tulokasta valmiina runoilijana. Näytteeksi vaikkapa Kristiina Rossin arvio: ”Runnelin (suom.huom. Hando Runnel, virolainen runoilija) sanoja lainaten Õnnepalu on ʼluonnoltansa runoilija, ammatiltaan biologiʼ, hänen runonsa ovat siinä määrin vilpittömiä ja suoria, ilman yritteliäitä sanaleikkejä ja monimutkaisia kuvioita ja muita muodollisia kavaluuksia. –– Õnnepalu kirjoittaa kutsumuksesta, ei ammattilaisuuttaan.”

Toinen runokokoelma Ithaka ilmestyi vuonna 1988. Se on kirjoitettu ja koottu Reigin kirkon pappilassa ja siihen mahtuu jo Hiidenmaalla kirjoitettua runoutta. Ithaka on tiettävästi saari Joonianmeren saaristossa, Odysseuksen kotisaari, jonne vanhan Kreikan tarunhohtoinen sankari palasi vuosia kestäneiden seikkailujensa päätteeksi. Õnnepalulle Ithaka merkitsi näennäisesti Hiidenmaata. Aarne Ruben kirjoittaa: ”Kirjan nimi johtuu siitä, että kirjailijan tavoite oli verrata Odysseuksen kotisaarta Hiidenmaahan. Noina vuosina ketä tahansa ei päästetty Hiidenmaalle – rajavartiosto kontrolloi Heltermaan satamassa lupalappuja. Kenelle kyläily kuitenkin onnistui, hänelle Hiidenmaa oli antelias: katajaisia karjamaita, aaltoihin sukeltavia merilintuja ja muuta sellaista. Jos kyllästyi katselemaan meren säihkettä, niin katseensa voi suunnata vaikkapa Kõrgessaaren korkeitten mäntyjen latvoihin. Kaikki tällainen vaikutti myös Õnnepalun tuonaikaiseen hyvin vahvaan sana- ja runoherkkään tuotantoon. Kaikki lukijathan halusivat olla luvatussa maassa. –– Allekirjoittanut vaikuttui asiasta niin kovin, että otti runokokoelman Ithaka kouraansa ja käveli vuoden 1989 Hiidenmaan lyhyen kesän aikana läpi kaikki siihen liittyvät paikat, ennen kaikkea Laukan ja Malvesten kylät.”

Runokokoelmassa on vähän tarkkoja topografisia nimityksiä. Otsikko ”Torm Kõpus. Septembri lõpp”, yksi runofragmentti: ”Hiihdin Pihlamäen pellon yli ja päädyin katajikkoon …” ja mottona käytetty pienen lapsen muistokirjoitus Reigin kirkkomaan hautaristissä: Hänen sielunsa oli Herralle mieleinen siksi tämä lähetti hänet pikaisesti pois pahansuopuuden jaloista. Mutta nimeämättäkin tunnistettavaa on runsaasti, vaikkapa Reigin kirkonmäki, jota alas kiirehtivä nainen kohoaa symboliksi (”ja jumala suojele häntä, sillä hänen kiireensä on täysin viatonta / eikä tunne selittelyn tarvetta”).

Runossa voi aistia Aino Kallaksen läsnäolon. Erään toisen runon motoksi kirjailija onkin ottanut katkelman Reigin papista. Kysyin Tõnulta minkä verran Hiidenmaahan liittyvät kirjailijat ovat vaikuttaneet häneen esteettisessä mielessä. Õnnepalu: ”Minulle suoranaisesti ja tiiviisti Hiidenmaahan liittyy vain yksi kirjailija, joka on ollut minulle jollain tapaa merkittävä: Aino Kallas. Tietysti hänen romaaninsa Reigin pappi on jo paikallishenkensä tähden tärkeä teos…”

Mutta heti runokokoelman alkuun sisältyy vielä motto, joka on otettu Albert Camus´n esseekokoelmasta Kapinoiva ihminen: ”…Vielä joskus me valitsemme Ithakan, uskollisen maan, vilpittömän ja yksinkertaisen ajatuksen, vilpittömän teon, tiedostavan ihmisen jalomielisyyden. Kirkkaudessa meidän ensimmäiseksi ja viimeiseksi rakkaudeksemme jää maa. Meidän veljemme hengittävät saman taivaan alla, oikeamielisyys on tallella. Näin syntyy erikoinen riemu, joka auttaa elämään ja kuolemaan ja jota me tästedes kieltäydymme lykkäämästä tulevaisuuteen. Se on sitkeä luste tässä kärsivässä maassa, karvas leipä, meren kolkko tuuli, ikivanha, uusi aamunkoi…”

Kriitikko Arno Oja arveli Õnnepalun runouden taustoista näin: ”Ithaka liikkuu ulkonaisesti Hiidenmaan luonnon keskellä, kielikuvat, jotka ovat usein eeppisiä tai loitsivia, ammentavat teemansa tuosta insula desertasta. –– Mutta Camus´n motto ei ole turhan takia Õnnepaun kirjassa. Hänen runoutensa viittaa filosofisiin taustoihin, Ithakasta puheen ollen eksistentiaalisuuteen.” Niin, elämä on kuin eksistentiaalinen retki, matkallaolo. Õnnepalu itse on sanonut Ithakasta, ettei se ole välitöntä luonnonlyriikkaa, vaan mytologisen pohjavireen omaavaa symbolisen matkan kuvausta.

Peeter Künstler: ”Kyseisessä runokokoelmassa tie, matka, matkalla oleminen omaa curriculum vitaen merkityksen, sillä perusajatukset tukeutuvat ilmiselvästi abstraktioihin kuten esimerkiksi elämä ja kuolema. –– Tie, jopa curriculum vitae -merkityksessä omaa kielikuvana päättymättömyyden illuusion. Yksikään kaukainen paikka ei ole tavoittamattomissa. Siispä tietä vastaa saari, insula. Se ei ole pelkästään jokin paikka, locus, jota tie sivuaa ja joka jää pian taakse ja samaan aikaan seuraa mukana. Virolaisille saari on luultavasti sopiva kielikuva, samoin kuin John Donnelle sopi ʼmannerʼ. Insula deserta on samankaltainen kuin metafora tabula rasa, molemmissa on kätkettynä sama juhlava valmiinaolon, yhdistymisen asenne.”

Kuitenkin monia Õnnepalun runoja voi pitää yksinkertaisen hiidenmaalaiselämän suorina heijastumina, jotka sisältävät ”väistämättömiä autobiografisia nyansseja”.

Helena Tulve sävelsi musiikin Ithakan alkurunoon, se on teos sopraanolle, viululle ja pianolle. Ranskankielisen tekstin käänsi Antoine Chalvin. Hiidenmaalainen säveltäjä Erkki-Sven Tüür on luonut orkesteriteoksen Insula Deserta (1989), jonka idea voisi olla peräisin Õnnepalun Ithakasta.

Vuoden 1987 kesäkuussa Tõnu oli jälleen vaihtanut asuinpaikkaa. Hän muutti Kalesten kylään Mäen taloon. Seuraava runokokoelma Sel maal (Tässä maassa) valmistui siellä.

Yleispiirteissään kokoelma jatkoi kahdessa ensimmäisessä kirjassa julkaistua. Priidu Beier ihmetteli: ”Õnnepalun kohdalla hämmästyttää juuri hänen peräänantamaton spinozalainen panteisminsa ja suorastaan pakanallinen luontokultti. Mutta tällaisessa ehdottomassa keskittymisessä Aurinkoon, Taivaaseen, Tuuleen, Maahan ja Mereen on samaan aikaan Õnnepalun runouden hämmästyttävä vahvuus ja aavistettavissa oleva heikkous. Hänen Universumistaan puuttuu vielä täydellisesti Lähimmäisen, vaikkapa vain yhden rakastavan ja myötäelävän Ihmisen läsnäolo. Hän on todella kuin Robinson omalla yksinäisellä saarellaan, Insula Desertalla, hän ei ole vielä kohdannut siellä Perjantaita eikä näytä erityisesti kaipaavankaan kohtaamista.”

Piret Viires, joka pyrki luokittelemmaan senaikaista nuorempaa runoutta, nimesi Õnnepalun – yhdessä Avo Üprusen (1954), Aime Hansenin (1962) ja Ringo Ringveen (1968) kanssa – uskonnollis-panteisiseksi kirjailijaksi. Toisaalla Viires mainitsee: ”Tõnu Õnnepalu yrittää sanoittaa mahdottoman. Hän yrittää sanoin ilmaista havainnon, uskonnollisen kokemuksen hetken. Vaikka tunnettua on, että syvin tiedostaminen, sulautuminen suurempaan ja todellisempaan voimaan on mahdollista ainoastaan hiljaisuudessa. Ettei sitä voi ilmaista sanoin. Jumalan nimi on salaisuus. Myöskään Tõnu Õnnepalu ei mainitse Jumalan nimeä. Vaikka luulen, että Õnnepalu voi aivan huoletta lausua apostolisen uskontunnustuksen sanat: ʼUskon Jumalaan, kaikkivaltiaaseen taivaan ja maan Luojaanʼ, hänen tekstinsä eivät ole puhtaasti kristillisiä. Huolimatta kristillisestä terminologiasta ja suorista viittauksista Raamattuun, Õnnepalun kirjassa on jotain muutakin. On ikiaikaista maauskoa, panteismia, välillä taolaisuuttakin. Tämä on Tõnu Õnnepalun syvää ja henkilökohtaista yksityisuskoa. Tämä on synteesi, joka ei sitoudu mihinkään konkreettiseen uskontoon, vaan jolle on oleellista aito, henkilökohtaisesti eletty kokemus. Ja tämän kokemuksen Õnnepalu saa luonnon välityksellä.”

Viiresin näkemyksen mukaan Õnnepalulla on omanlaisensa siteet maahan. ”Õnnepalu ei ole talonpoika, joka on kasvanut maan kanssa yhteen ja jolle maa on jotakin itsestään selvää. Hän ei ole myöskään herraskainen, tärkeilevä urbaani, joka käy luonnossa ʼlepäämässäʼ. Õnnepalu on pikemminkin aristokraatti, englantilais- tai ranskalaistyylinen maalaiskartanon omistaja ellei peräti maalaisseurakunnan pappi, jolle luonto tarjoaa mahdollisuuden kokea ihme, kokea ilmestys. Aika ja paikka eivät ole tärkeitä. Ei ole tärkeää onko kyseessä Malvasten metsä vai Bretagnen rannikko.”

Õnnepalu itse on myöntänyt myöhemmin, ettei hänen tuon aikainen elämisensä Hiidenmaan Kalesten kylässä ollut ”minkäänlaista nautiskelua. Tuskinpa helpommasta paikasta olisi sieluun jäänyt niin vahvaa jälkeä. –– Samalla, juuri siellä tajusin että todellinen yksinkertainen työ ja elämä, mitä vanhat ihmiset siellä elivät, todelliset maalaisihmiset, ei kertakaikkiaan ole toistettavissa. Siellä on synnyttävä, kasvettava, elettävä.”

Õnnepalun poeettinen sanoma, jota hän kolmessa runokokoelmassaan on viljellyt, alkoi osoittaa eräitä ehtymisen merkkejä.

Ilmeisesti Õnnepalu itsekin tajusi runollisen resurssin senkertaisen ehtymisen ja keskittyi nyt proosaan. Vuonna 1993 ilmestyi hänen romaaninsa Piiririik (suom. Enkelten siemen), josta tuli kansainvälinen menestys. On jopa väitetty, että juuri Enkelten siemen teki Õnnepalusta sen kirjailijan, joka hän on nyt.

Tässä yhteydessä en pysähdy laajemmalti Enkelten siemeneen, kuten en romaaneihin Printsess (1997) ja Raadio (2002), sillä näistä kirjoista yhteys Hiidenmaahan joko puuttuu tai on epäolennainen. Sitä vastoin on puhuttava heti Enkelten siemenen ilmestymisen jälkeen ilmestyneestä romaanista Hind (1995, suom. Joonatanin kirja), jonka käsikirjoitus valmistui Hiidenmaalla Kalesten kylän Mäen talossa. Kirjoittamisen ajankohdasta kirjailija on kertonut näin: ”Kaikkein onnellisin kesä oli Joonatanin kirjan kirjoittamisen kesä. Iltaisin taivaat olivat niin upeita ja korkeita. Aamuisin heräsin yhä varhemmin, loppukesästä jo hämärissä. Lähes maahan saakka ulottuvien ikkunoiden alla oli kukkapenkki, tuona kesänä se kukki erityisen runsaana. Iltaisin minusta oli mukavaa kastella sitä, haistella tuoksuja, joita kasvit vedestä kiitollisina päästivät ilmoille. Aamuisin katselin vuoteesta käsin kukkien värien ilmestymistä hämäryydestä: punaisia ja keltaisia leijonankitoja, tummanvioletteja koristetupakoita, vaaleanvioletteja petunioita.”

Rutt Hinrikus havaitsi, että siinä missä Enkelten siemen käsittelee itäeurooppalaisen ja Euroopan suhdetta, niin Joonatanin kirja tarkastelee yksilön ja maailman suhdetta. Romaanissa on asetettu vastakkain myös länsimainen kaupunkimentaliteetti ja tavallisen hiidenmaalaisen naisen traditioihin perustuva arvomaailma. Vastakkain ovat maailmankaupunki Pariisi ja Hiidenmaalla sijaitseva pieni Kalesten kylä (romaanissa Kalamäe). Kõpun kirjallinen vastine on Roide: Roiden metsä, Roiden kylä, Roiden kauppa, Roiden postikonttori, Roiden kaksi kirkkoa (”venäläinen” ja luterilainen) ja kuuluisa majakka. Kirjassa kuvatun tavallisen hiidenmaalaisnaisen Adan taakse kätkeytyy Kalesten Helmi eli Helmi Pihel (1910-2005).

Vuonna 1993 Õnnepalu oli ollut töissä Viron tasavallan ulkoministeriössä ja oleskellut Pariisissa ja muualla suuressa maailmassa, mutta hänen kotinsa pysyi Kalesten kylässä, josta hän sanoo kirjassaan näin: ”suloinen pakopaikka ja hirmuinen vankiluola”.

Nuo kaksi vastakkaista paikkaa, Eurooppa ja Kaleste, pätivät vaihdellen, olivat reaalisia vuorotellen. Ajoittain toinen oli todellinen, sitten toinen. Alatekstin myötä Hiidenmaan maisemat kantoivat mukanaan eksistentiaalista kamppailua.

Nummi tuoksuu.

Polttava tuhkankaltainen hiekka tien urissa; Joonatanin jalkojen alla rapisevat männyn neulaset; kanervikko, joka ei kuki vielä, ajuruohotuppaat aukiolla, jonka yläpuolella ilma väreilee kuumuudessa – kaikki tuo aina jähmettyneisiin männynlatvuksiin, aina sinitaivaan säteileviin kumpupilviin saakka – ylös, sokaistumiseen asti.

Kesän keskipäivä, ilman ainoatakaan muistikuvaa, ainoatakaan toivetta – torkahdus, pyörtyminen, taivaaseenvajoaminen.

Joonatan kulkee hitaasti, mitään ajattelematta, pihamaalta Kalamäen linja-autopysäkille, postilaatikoille vievää tietä. Rinteessä jalat painuvat hiekkaan, kuumuus tuntuu jopa kengänpohjien läpi. Peipponen laulaa, yksitoikkoisesti, kuin vasaroiden tulikuumaa peltistä taivaankaarta, aivan kuin nuo jähmettyneet pilvet olisivatkin sen taoksia…

Joonatan nuuhkii nummen tuoksua. Aivan, kuten aina, kesällä: latvuksista tihkuva pihka, ajuruoho, kanervikko… Aivan, mutta latvuksen varjosta, sen alta hänen nenänsä tavoittaa kokonaan toisen tuoksun, kuten pestystä ja auringonpaisteessa kuivuneesta kankaasta voi erottaa (kun painaa sen vasten kasvojaan) jopa unohtuneen parfyymin, jonka pullonkin hän, joka sitä kerran käytti, on varmaan jo vuosia sitten heittänyt menemään.

Märän turvemullan, homeen, sammaltenalaisten sienirihmastojen tuoksu!

Ei, hän ei voi erehtyä siitä. Hän tavoitti sen läpi kesäisen nummen huumauksen.

Kauan sitten olleen elämän, toisen ihmisolennon elämän tuoksun – ihmisolennon, jonka sittenkin täytyi olla hän itse. ––

Onko hänen jalkansa edes koskettanut koskaan jotakin toista tietä? Joka tapauksessa jalkapohjat eivät muista sitä toista. Onko edes ollut jotakin muuta kuin tämä matkanteko läpi hämärtyvän sumusateen, tämä kylmä syleily, tämä viileältä tuntuva levoton odotus? Voisiko hän esittää todistuksena, aihetodisteena jonkin toisen tuoksun, mitä varmasti ei olisi, minkä alla ei väijyisi märän nummen, uinahtaneen maan tuoksu? Osaisiko hän kuvailla jotakin toista matkaa kuin tämä saapuvan pimeyden läpi ponnistelu, kuin ponnistelu läpi nousuveden, joka yltää jo kaulaan saakka?

Tietenkin tämä matka postilaatikoille läpi saariluonnon on täynnä myös rakkaudenodotusta. Saada kirjepostia toisesta maailmasta, toiselta ihmiseltä. Jaan Undusk on kirjoittanut: ”Rakkauden etsiminen kirjoittamisen ylimpänä tavoitteena asettaa Õnnepalun tuotannon monen toisen kirjailijan tuotannon yläpuolelle. Se, ettei hän jo ennakko-odotuksen mukaiseti löydä rakkautta, jättää hänen tekstinsä ikään kuin emotionaalisesti ilmaan riippumaan. En usko, että se on aina tarkoituksellista. Tavaton rakkaudenjano ja täydellinen kykenemättömyys kuvitella sellaista on Õnnepalun teosten metafyysinen teema. Mutta kenties se voi olla myös hänen tragiikkansa kirjailijana.”

Koko teoksesta voi löytää uskonnollisia motiiveja. Raamatullisuus sykkii myös hiidenmaalaisessa luontotietoisuudessa. Ja päinvastoin – luonto tunkeutuu puolestaan kirkollisiin kuvauksiin, esimerkiksi hautajaisseremoniaan Kõpun (Roide) oikeauskoisten kirkossa. Joillakin sivuilla kihelmöi homoseksuaalisia tunnustuksia. Näkymä Kõpun majakalle kätkee erotiikkaa.

Joonatan on kotimatkallaan noussut viimeiselle nummitöyräälle, jonne majakka vielä näkyy. Hän kääntyy katsomaan sitä: siellä se kohoaa keskellä kesäauerta, humaltuneiden nummien yläpuolella. Valkoinen ja kulmikas; jäykkänä; huippu ylhäällä tyhjyydessä, iankaikkinen, tarpeeton, hedelmätön erektio, osoittamassa taivaan samalaista loputonta välinpitämättömyyttä.

Õnnepalu kirjoitti runokokoelman Mõõt (1996, suom. Mitta) Hiidenmaan Kalestessa. Sisältönsä ja muotonsa puolesta teos pyrki muotoutumaan runoelmaksi, jota Kalev Kesküla luonnehtikin ”kunnianhimoiseksi filosofiseksi runoelmaksi”. Kärt Hellerma koki, että ”Mitan kirjoittanut henkilö on tehnyt valtavan tiedostamiskehityksen, irtisanoutunut kerralla kaikesta vanhasta”. Aare Pilv puolestaan todistaa Toden (suom. huom. Mitta ilmestyi pseudonyymin Emil Tode nimellä.) päiväkirjarunoelman ”yhdeksi merkittävimmistä kirjoista, voisi jopa sanoa, että hänen runoutensa huipputeokseksi –– minusta kyseessä on kirja, jota ilman 90-luvun virolaisesta runoudesta ei saisi täyttä kuvaa…”

Kehujien vastapainoksi oli myös skeptisempiä kriitikoita. Andreas Waldenin mielestä Joonatanin kirja ja Mitta olivat ”yksi ja sama kirja samoine rakenteineen. Pelkästään se, että Mitta on runokirja, niin sekoitussuhde, joka Joonatanin kirjan tapauksessa vaikutti tahalliselta hajoittamiselta ja tietoisesti sisään ohjelmoidulta lukemiskomplikaatiolta, vaikuttaa Mitan yhteydessä jo hairahdukselta. Koko ensimmäisen osan aikana en päässyt irti tunteesta, että luen tiivistämätöntä luonnosta, vapaata tajunnanvirtaa, jonka vapaus on yhtä illusorista kuin siinä esitettävä vaino kaikenlaista lihaa kohtaan. Ikään kuin liha olisi taakka, mutta mitä enemmän lukee, sitä enemmän vahvistuu vaikutelma, aivan kuin Tode/Õnnepalu olisi mieltänyt kehonsa taakaksi, hänen kärsimyksensä on jotenkin kunnollista ja vähemmän kaoottista. Siitä puuttuu todellisen kärsimyksen totaalisuus ja alkukantaisuus. Niin kärsimys kuin lihakin on pelkistetty sanaksi, joksikin lähes merkityksettömäksi symboliksi.” Walden ei uskonut, etteikö Õnnepalu pystyisi parempaan, siksi hän kysyikin: ”… miksi hän tekee näin? Miksi hän hidastaa tekstinsä siedettävyyden rajoille, miksi hän trivialisoi ja yksinkertaistaa sen, miksi hän tekee niin, että suuri osa tekstistä on merkityksetöntä painolastia?” Ja yrittää vastata: ”sillä mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän minusta tuntuu, että Tode/Õnnepalu olisi mieluummin kasvi kuin eläin. Teksti, mitä hän kirjoittaa, on kasvin tekstiä. Sillä mitä muuta hidastelukaan on kuin kasvin omassa maailmassa voimassaolevan aikafaktorin kirjaamista. Eläin ei siedä sellaista elämisen rytmiä – jos eläimen ympärillä aika virtaa tuollaisella hitaudella, eläin on joko kuollut tai mukiloitu tiedottomaksi. Mutta kasville tällainen ajallinen mittakaava on aina sopiva, se elää siinä mielellään ja terveenä ja sen kärsimys on kasville ominaista ja laaja-alaista.”

Muuten, vakavammin Õnnepalun kasvillista olevaisuutta ovat tarkastelleet kirjallisuudentutkijat Elle-Mari Talivee ja Kadri Tüür: ”Ennen Õnnepalua kasvitieteilijä Haide-Ene Rebassoo on kulkenut pitkin Kõpun niemeä ja sen etelärannikkoa ja tutkinut sitä. Rebassoo on julkaissut kenttämuistiinpanoihin perustuvan kirjan Botaanilisi kilde 17 Hiiumaa suvest (1975). Luonnon mahtava monivivahteisuus avautuu hänen kuvauksissaan enimmäkseen ʼkasviperspektiivistäʼ, ajan kuluessa yhä nyanssoidummin. Rebassoon Kõpun kuvauksista tutut nummi ja kanervikko, mehiläiset ja kimalaiset ovat Õnnepalun teoksissa toistuvia kielikuvia (Joonatanin kirja, runokokoelma Mitta). Rebassoo on löytänyt Kõpusta sikäläiseen luontoon liittyvän ja sanoinkuvaamattoman ylevän tunteen, samantapaisen kuin Õnnepaullakin. Polutkin ovat heillä samoja: kasviseurantaa tehdessään Rebassoo liikkui toistuvasti Mustanan puron varrella, josta kolmekymmentä vuotta myöhemmin tulee Õnnepalun lempikohde, retkeily- ja loikoilupaikka.”

Vuonna 2002 Õnnepalulta ilmestyi salanimen Anton Nigov suojissa päiväkirjamuotoinen Harjutused. Sitä ei ole kirjoitettu enää Hiidenmaalla. Kalesten aika oli kestänyt aina vuoden 1999 loppuun, oikeasti vuoden 2000 ensimmäisiin päiviin. Tästä hän kirjoitti kirjassaan Harjutused: ”Myin Hiidenmaan taloni, asuttuani siinä yli kaksitoista vuotta. Pitkällisten epäilyjen ja monien perumisten jälkeen. Ostajat olivat kyllä sitkeitä ja päällekäyviä, mutta kertaakaan heillä ei ollut rahaa oikeaan aikaan. Olisin voinut mitätöidä jo solmitun esisopimuksen, sillä he myöhästyivät määräajasta, niin minä halusinkin välistä tehdä, mutta sitten muutin mieleni. Notaarin luokse menoa edeltävänä viimeisenä iltana loikoilin talon yläkerrassa omassa huoneessani, jonka pari vuotta aikaisemmin olin itse rakentanut puimahuoneen yläpuolelle. Yö oli hyvin selkeä, oli lähes täysikuu ja se paistoi kirkkaasti sisälle. Menin kattoikkunan luo, avasin sen, työnsin pääni ulos. Metsän takana rantaan vyöryvät laineet kohisivat tutuntuntuisesti, kuu valaisi lehdetöntä tammenlatvusta, kaikki oli hyvin kirkasta, sydän täynnä tuskaa. Minusta tuntui, että kuutamo sanoo minulle: älä tee sitä, jää! Jos sittenkin kieltäytyisi aamulla, notaarin luona? En tietenkään tehnyt niin. Amputaatio vietiin loppuun. En uskonut aikaisemmin, että kodin menetys merkitsisi minulle jotakin. Mikä koti? Koti voi olla missä tahansa. Minähän olen vapaa, haluanhan olla vapaa… Viimeinen lähtö siitä talosta oli kyllä hyvin vaikea. Oli tammikuun toinen päivä, olin yksin, minun oli vielä kasattava ja pakattava viimeisiä tavaroita. Illalla käydessäni nukkumaan tunsin etten jaksa tehdä sitä. Mutta aamulla paistoi aurinko, täydeltä terältä ja kauniisti, melkein kuin keväällä. Talo sijaitsee etelänpuoleisella rinteellä, jopa talvinen matalalta paistava aurinko ulottuu sinne. Aurinko auttoi minua lähtemään…” Vaikkakaan ei kokonaan ja pitkäksi aikaa: ”Vuosina 2002-2005 minulla oli uusi pieni talo Kalanassa (kiinteistö nimeltään Ranna).”

Harjutused on autobiografisesti hyvin avoin kirja. Se on kirjoitettu Pariisissa, mutta pitää sisällään paljon muistumia Hiidenmaalta.

Vuonna 2005 Õnnepalu julkaisi kokoomateoksen Enne heinaaega ja hiljem (Ennen heinäaikaa ja myöhemmin), joka oman lyriikan lisäksi sisältää myös Baudelairen ja Pessoan runoelmien käännöksiä. Koska se on yleiskatsauksellinen kirja koko Õnnepalun runoudesta, niin kansien väliin on mahtunut myös Hiidenmaalla ja Hiidenmaasta kirjoitettua. Marliin Vassein toteaa: ”Heinaaeg-teosta voi lukea kuin pitkää mietiskelyä. Ihminen on olematon osa luontoa, koska hän mieltää ja ymmärtää ympäristöään sanojen välityksellä. Semioottisena eläimenä ihmisen perustehtävä on luoda ja strukturoida oma maailmansa kielen kautta. Näin Õnnepalu tekeekin.”

Vuonna 2009 ilmestyneen runopäiväkirjan Kevad ja suvi ja (Kevät ja kesä ja) Õnnepalu kirjoitti silloisessa kodissaan Esnassa, Järvamaalla. Vaikka kirja sisältää kirjoituspaikan lisäksi joitakin retkiä myös Hiidenmaalle (lisäksi myös Vilsandiin, Paideen, Tarttoon ja Tallinnaan), se ei tarjoa tähän saakka sanotulle mitään oleellista uutta. Myös Flandria päevik (2008) jää käsittelemättä, vaikka siinäkin on jonkin verran Hiidenmaahan viittaavaa. Vaikuttaa, että esikoiskirjan jälkeen Õnnepalulla ei olekaan teosta, jossa Hiidenmaa oikeasti tai aavistettavissa olevasti ei esiintyisi lainkaan.

Mutta oikeaksi Hiidenmaa-kirjaksi muodostui romaani Paradiis (2009, suom. Paratiisi). Kirjallisuudentutkijat ovat kirjoittaneet: ”Tõnu Õnnepalun Paratiisi edustaa lyyristä dokumentaaliproosaa, joka liittyy erääseen konkreettiseen maantieteelliseen alueeseen niin tekstissä esitettyjen faktojen, kirjaan liitettyjen valokuvien kuin sisäkansiin sijoitettujen luonnosmaisten ja hiukan leikillisten karttojen välityksellä. Kyseisen alueen Hiidenmaalla, Kõpun niemellä Kalesten kylän lähimaastossa ja kaukaisemmassakin ympäristössä Õnnepalu on muokannut tekstissään Paratiisiksi ––.” Pelkistetymmin sanottuna – Õnnepalu kirjoitti kirjan Kalesten kylästä, jossa hän oli elänyt alun toistakymmentä vuotta, luonut kirjallisuutta, viljellyt maata, pitänyt kotieläimiäkin ja josta sitten haikein mielin lähtenyt pois. Tuolloin poislähteminen sai hänet hämmennyksiin: ”Katson taakseni jäävää taloa, jonka olin myynyt ja josta nyt on tullut kadotettu paratiisini. En millään ymmärrä, kuinka en enää voi mennä sinne takaisin…”

Paratiisin ilmestymisen aikoihin hän kirjoitti: ”Niin, jos olisin aavistanut sen vuosien mittaisen kipeän katumuksen, en varmasti olisi lähtenyt sieltä. Mutta mitä jälkiviisaus auttaa. Lähdin, koska luulin että vapaus on parempi kuin uskollisuus. Sillä niinhän meitä on opetettu. Sain selville ettei se niin olekaan. Mutta kuinka muuten olisin saanut sen tietää?”

Romaanin kirjoittaminen oli kirjailijalle kuvitteellinen mahdollisuus palata kadotettuun Paratiisiin. Mutta hiukan myös todellinen mahdollisuus, sillä vuoden 2009 keväällä Õnnepalu sai luvan asua viikon eli seitsemän päivää Karin Poolan ja Tiit Leiton kesäkodissa Kivirängan talossa, joka sijaitsee jokseenkin Paratiisin rajalla. Paratiisin alueen voi määritellä verrattain tarkasti. ”Laajemmin ajatellen Paratiisi muodostuu kyllä periaatteessa neljästä talonpaikasta: aivan keskellä on Mäen (Mäepealt) talo eli itse Paratiisi, johon liittyvät ʼtoiset Paratiisin paikatʼ Mardi, Mihkli ja pikkuinen ʼmäkitupalaispaikkaʼ Allika ––.”

Hänelle luvatun viikon aikana Tõnu halusi saada kirjeromaaninsa valmiiksi.

Nyt olenkin täällä kirjoittaakseni Sinulle Paratiisista, ja minulla on aikaa seitsemän päivää, niin kuin Jumalalla oli hänen luodessaan maailmaa, ja tänään on maanantai ja lauantai-iltaan mennessä minun on kerrottava Sinulle oma tarinani, jotta voisin huokaista ja katsoa, että näin on hyvä.

Ja näin on hyvä. On aamu. Lintujen laulu kaikuu läpi talon, erityisesti erään laulurastaan, tai kahden, ja tietysti peipposten, noiden Paratiisin vartiomiesten. Kun on kesä. Ja tänään se on. Ja minä matkustin luotasi kauas yli meren kertoakseni Sinulle kaikesta siitä, mitä oli. Täällä. Silloin joskus. Taivas on täysin sininen ja minä katson ulos talon pohjoispuolen ikkunasta ja siellä kasvavat korkeat kuuset, aivan kuin ne kasvoivat silloinkin, vaikka tämä ei ole se sama talo. Tämä on toinen talo ja nuo ovat toiset kuuset, ja erään kuusen latvassa on tuuliviiri vinoon painuneen seipäänsä nenässä ja sen peltinen runko loistaa tuolla pohjattomalla taivaalla aivan kuin jokin avaruusalus, eikä ainoatakaan ihmistä ole näkyvissä eikä kuuluvissa. Minä kerron Sinulle Paratiisista ja siellä oli usein näin. Paratiisissa oli yksinäisyys. Oli myös yksinäisyys. Ja myös rakkaus. Pari kirkkaan valkeaa pilveä nousee tuon välkehtivän avaruusaluksen taakse, sillä tuuli on luoteesta ja antaa lupauksen sinitaivaan pysyvyydestä. On hyvä, että se on niin. Minun on helpompi aloittaa. Ja minä aloitan toisin kuin aloittaisin sateella. Tai talvella. Tänään on toukokuun 25. päivä.

Juodessani keittiössä teetä näin kuinka pääskysten varjot vilahtivat yli koivun nuorten ja vaaleitten lehtien. Kevät tulee Paratiisiin aina viimeisenä. Sillä näin on säädetty. Täällä odotus saa kasvaa hyvin suureksi. Sillä tämä on kaukainen maa, kuten itsekin tiedät, aivan kuin Sebulonin maa ja Naftalin maa ja Jordanin takainen maa. Mutta tämä on merentakainen maa ja samalla merenrantainen, meren keskellä ja keskellä merta. Maa, jossa talvi viipyy niin pitkään. Tässä aamussa oli kesäaamun tuoksu, kun huuhtelin itseni kaivolla, sillä Karin niitti eilen nurmikkoa, ja nurmikon seassa kasvaa maarianheinää ja sillä on voimakas tuoksu, ja sen voi tuntea jopa silloin, kun vain kulkee pihan poikki ja tallaa nurmikkoa. Ja siitä tuoksusta tietää, että on Paratiisissa. Ja että on kesä.

Tietenkin lukija huomaa romaanin tekstin ja Raamatun kirjoitustavan samankaltaisuuden. Õnnepalu onkin sanonut, että ”Raamattu ja erityisesti Mooseksen kirjojen kerronnan tyyli on ollut minulle esikuvana monessa mielessä kirjoittaessani Paratiisia, se vain tuntui sopivan aiheeseen kaikkein parhaimmin. –– Raamatun kirjoitustyyli on jonkinlainen erillisvapaus. Totta on, että sain sieltä jonkinlaisen vapauttavan sysäyksen, eräänlaisen syvemmän struktuurin, mutta Paratiisi ei jäljittele ainoatakaan Raamatun kirjaa. Kaiken kaikkiaan sehän on varsin yksinkertainen kertomus, pieniä juttuja olleista ja olevista asioista. Eräästä paikasta, sen ihmisistä, eläimistä, linnuista, puista ja kukista.”

Ja lisäksi: ”Minulle oli se paikka – Paratiisi – alusta lähtien raamatullinen paikka. En osaa selittää sitä aivan tarkasti. Mutta se oli niin erillään muusta maailmasta ja kaikenlaisesta nykypäivästä, ikään kuin sellaista ei olisi voinut maailmassa ollakaan. Mutta se oli… Ja minä elin siellä! Ja tietysti se oli myös tavallinen, arkipäiväinen, niin kuin asuinpaikka aina. Mutta se juhlallisuus, se omanlaisensa taivaan kasvojen edessä seisomisen tunne ei koskaan kadonnut sieltä lopullisesti.”

Raamatullisuus johdattelee kirjallisuuden tutkijoiden E.-M. Taliveen ja K. Tüürin ajatukset Õnnepalusta Aino Kallakseen: ”Kummallekin kirjailijalle Hiidenmaa, eli vastaavasti Kõpu ja Kassari, on ollut oleellinen tienviitta heidän luomistyössään. –– Reigin pappi ja Paratiisi ovat molemmat hyvin henkilökohtaisia kirjoja, toinen vanhan pastorin muistelmateos, toinen menneitä mieleen palauttava kirjeromaani. Molemmilla on yhteiset alustekstit – Raamattu, Kallaksella esimerkiksi Jobin kirja.” Ja niinpä voidaan pohtia: ”onko Hiidenmaalla tai yleensäkin saarillamme taipumus antaa aihetta vanhatestamentillisiin teksteihin.” Raamatun tämä osa on vaikuttanut Õnnepalun ja Kallaksen lisäksi myös Ain Kalmusin elämään ja tuotantoon.

Riho Saardin määrittelyn mukaisesti Õnnepalun romaani on ”naturalistinen, lähihistoriallinen paikkasidonnainen romaani”. Sitä myös, mutta ei ainoastaan. Õnnepalu: ”Halusin ilmaista jotakin, mitä minkäänlaisessa muussa muodossa tai muulla tavalla en osaisikaan. Sanoa jotakin, mikä on ihmisenä olemiselle olennaista, en dokumentoida itseäni, aikaa ja paikkaa, vaikka myös ne ovat hyvin tärkeitä.”

Metaforinen Paratiisi kasvoi romaanissa ”kokonaisvaltaiseksi omaksi maailmaksi”. Tutkijan mielestä Paratiisi on ”sosiaalinen ja kulttuurinen maisema, mutta yhtälailla myös aistillinen, mentaalinen tila, jossa kuvitelmat ja todellisuus kohtaavat ja lomittuvat – ja kaikki tämä asettaa Paratiisin samalle tasolle A. H. Tammsaaren Vargamäen ja Mats Traatin Palanumäen kanssa.”

Õnnepalu oli kirjoittanut Kalestesta jo ennen Paratiisia. Mart Velsker toteaa: ”Kalesten inspiroimaa tilaa, aikaa ja henkilöhahmoja on helpointa löyttää Joonatanin kirjasta, mutta sitä löytyy myös aikaisemmasta ja myöhäisemmästä tuotannosta. –– Tämä paikka on tärkeä, mutta oikeasti Kalestehan ei ole ollut Õnnepalulle samalla tavalla ja koko ajan Paratiisi. Paratiisi on konkreettisesti tätä kirjaa varten keksitty kielikuva, joka auttaa löytämään tavan kuinka kertoa paikasta. –– Vaikuttaa siltä, että Kalesten todellinen muuttuminen Paratiisiksi toteutuu vasta sitten, kun talo on myyty ja siellä eläneet ihmiset on ajettu pois Paratiisista.”

Varhaisempi Kaleste saattoi vaikuttaa takapajuisuudessaan masentavalta, mutta romaanissa Paratiisi kaikki on muuttunut varsin perusteellisesti. ”–– Joonatanin kirjan Kalamäen synkkä, rapistuva ja natiseva hornanperä on Paratiisissa kuvattu pikemminkin onnellisena ja harmonisena, siellä eletty aika puhtaana ja kevyenä, tämä kertoo siitä, että Paratiisi itseensä sulkeutuneisuudessa on ennen kaikkea sieluntila ja mentaalinen paikka, jonka idealisoiminen ja kaunistelu kuuluu ylipäätään mihin tahansa ympäristötulkintaan ––.” Arveltiin peräti, että maallinen Paratiisi voisi olla vain kirjailijassa piilevä kuvitelma: ”Tällaisessa Paratiisissa tulevat julki kirjoittajan kaikki mielihalut. –– Paratiisiin meno oli Õnnepalulle pyrkimys saada takaisin yhteys maahan. Hän halusi pitää taloa, kotieläimiä, kuten ennen vanhaan, ʼVain hiukkasen vähemmänʼ, kuten hän itse tunnustaa. Oikeasti hän ei ole valmis kääntymään sellaisen elämän puoleen jota ennen elettiin. Ja vaikka haluaisi, niin hän ei osaisi. Hän unelmoi tulevansa yksinkertaiseksi ja vahvaksi, niin kuin Paratiisin asukkaat olivat olleet ennen häntä, mutta tätä vieraantumisprosessia ei ole mahdollista peruuttaa. –– Õnnepalu meni Paratiisiin yhdessä naisen kanssa, toivoen perustavansa perheen, kuten perinteinen tapa oli. Mutta myös omissa seksuaalisissa haluissaan hän oli vieraantunut tällaisista normeista.”

Õnnepalu kirjoitti siis Paratiisin suunnilleen seitsemän päivän aikana ollessaan Kivirängan talossa ja kirkkovahtina Reigin kirkossa. ”Kirjan yhtäjaksoinen kirjoittaminen on hyvin intensiivistä aikaa. Tällä kertaa se oli hyvin lyhyt. Seitsemän päivää ja lisäksi vielä muutama. Ja siinä se olikin. Mutta kyse on siitä, että minulla oli kaikki jo jokseenkin valmiina. Olin jopa kirjoittanut sen kertaalleen. Vaikkakaan en käyttänyt enkä edes katsonut aikaisemmin kirjoitettua ja uudesta tuli varsin erilainen. –– Kirjoittaminen on aina mukavaa ja rauhallista. Silloinhan se kaikki on jo puhtaasti henkinen juttu. Mutta kun kirja ilmestyy, siitä tulee tapaus, jotakin lopullista, konkreettista. Ja luopuu siitä. Tunne on juuri sellainen, aivan kuin antaisi palan itsestään. Se on myös tuskallista. Mutta se on kuin vero, jonka maksaa kirjoittamisen riemusta.”

Kirjan esittelyn Õnnepalu päätti järjestää Reigin kirkossa. Hiidenmaalainen sanomalehti kirjoitti: ”Sunnuntaipäivän alkuillasta kirjailija Tõnu Õnnepalu julisti Reigin kirkon saarnastuolista, että häneltä on valmistunut uusi kirja, nimeltään Paratiisi. –– Joulua odottava kirkko oli kylmä, mutta loisti kynttilämerenä ja yleisöäkin oli varsin runsaasti. Õnnepalu luki Raamatusta lucianpäivään ajatellun tekstin ja omasta kirjastaan Reigin kirkkoon liittyviä katkelmia. Kertomusten välillä Lauri Dag Tüür soitti kitaraa urkuparvelta.”

On suorastaan hämmästyttävää, millaista mielenkiintoa Paratiisi herätti lukijoissa, mutta ennen kaikkea kriitikoissa ja kirjallisuudentutkijoissa. Maire Liivamets todisti: ”Tämä on sielunrauhaa syventävä teos. Joksikin aikaa unohdin ajan ja paikan, jossa olin. Ymmärsin, että katoavaisuus voi olla uudemmassakin virolaisessa kirjallisuudessa henkistynyttä ja tässä mielettömässä maailmassa kirjoitettu sana voi joskus auttaa ihmislasta tasapainon löytymisessä. Toisen inhimillinen suru koskettaa jokaista meistä eri tavalla, mutta ketään se ei saisi jättää koskettamatta, niin kuin sauniohaudeside ei jätä lieventämättä tulehdusta. Õnnepalu on onnistunut tavoittamaan ajan ei vain mitattavana yksikkönä, vaan sen lisäksi myös ajan hengen.”

Tanel Veenre kirjoittaa: ”Saari on metaforana selkeä ja samalla monimerkityksinen. Pelko erottaa, rakkaus lähentää. Ihmiselle, jolle molemmat ovat tuttuja, saaresta tulee elämäntapa, dialogi, sopimus. –– Vaikka romaaneissa on sankareita, niin Paratiisissa heitä ei ole. Siellä jokaisesta pienestä ihmisestä tulee suuri, taito kuunnella toinen toistaan muuttaa kaiken jotenkin merkitykselliseksi. Ja elämän läpi kahlaaminen, kaiken kiusallakin, saa omanlaisensa sankarillisen sädekehän.”

Jotkut kriitikot vihjasivat puolestaan Õnnepalun vanhanaikaisuuteen ja laskelmoivaan lukijan kosiskeluun. Toomas Vint kirjoitti kirjallisuuskatsauksessaan: ”Tõnu Õnnepalu on mestari, joka osaa muotoilla suurenmoisia lauseita ja loitsia niitä esille näennäisesti tyhjästä. Samaan aikaan hän on kuin arvostettu käsityöläinen, jolta voi epäröimättä tilata tuotteen, joka takuuvarmasti sopii monille. Tuotteen, joka ei ärsytä eikä kiihota, jota on mukava käyttää ja juuri sen takia kiitoksissa ei kitsastella. Õnnepalun virtuoosimainen ja helppolukuinen teksti on kuin pitkäksi venytetty pakina tai vanhalle ihmiselle tyypillinen jutustelu, jossa ei ole luovaa paloa eikä intohimoa, jossa ei vehkeillä eikä keksitä yhtikäs mitään. Jopa silloin kun jutustelu johdattelee lukijan johonkin loppupäätelmään tai toteamukseen, niin senkin on mestari taitavasti rakennellut stereotyyppisen oikeaksi ajatuskuluksi ja sitä sulatellessa lukijan valtaa käsittämätön riemuntunne.”

Mart Velsker ei ollut Toomas Vintin kanssa samaa mieltä, vaikkakin myönsi, että Paratiisin myötä Õnnepalun paratiisikirjallisuuden täytyisi loppua: ”Minä en ole Toomas Vintin tapaan valmis pitämään Paratiisia ʼvanhalle ihmiselle tyypillisenä jutustelunaʼ –– Mutta luulen kyllä ymmärtäväni kuinka tällainen arvio voi syntyä ja olen valmis suorastaan olettamaan, että jos Õnnepalu yrittäisi Cartlandin tavoin jatkaa paratiisikirjallisuutta myös tulevaisuudessa, niin paras lopputulos, mitä toivoa saattaisi, olisi todella vain jutustelua. Mutta eihän hän yritä. Paratiisin jälkiä voi olla monissa Õnnepalun teksteissä, mutta paratiisikirjoja voi olla vain yksi, koska Paratiisejakin on yksi.”

Vuonna 2012 ilmestyi Õnnepalun kissaromaani Mandala (suom. Mandala).

”Kissoista kirjoittamiseen houkutti eräs taiwanilainen nuorimies, Chia-Yu, joka käänsi Enkelten siemenen kiinaksi. Hänellä oli minulle joukko käännöstä koskevia kysymyksiä ja kun ne olivat saaneet vastauksensa, niin lopuksi myös henkilökohtainen kysymys – miten Milvin kävi? Milvi oli Enkelten siemenessä eräs kissa, josta ei kerrota enempää kuin että se katosi. Kerroin sitten Chia Yulle, mitä tiesin Milvin kohtalosta. Kuulin nimittäin vuosia myöhemmin, että Milvi meni erään henkilön mukana linja-autopysäkille, tämä otti Milvin mukaansa linja-autoon ja vei Kärdlaan. Siellä se sitten eli. Enää ei tietenkään elä, sillä tämä tapahtui vuonna 1987. Mutta Chia Yun kysymys oli minulle jälleen todiste, että kyllä kissat ovat kirjallisia hahmoja. Niistä voi ja kannattaa kirjoittaa.”

Õnnepalu kirjoitti Mandalan pääasiassa Hiidenmaalla, vaikka kirjan alkuosa kuvaa kirjailijan elämänvaihetta Esnassa, loppuosa puolestaan hänen seuraavaa Hiidenmaan jaksoaan: ”Sitten tulivat Keski-Hiidenmaan metsät, Leigrin Karjamaan talo, jonka omistaa eräs suomenruotsalainen herrasmies. Hän lupasi minun asua siellä, noin vain (2010-2013).”

Vaikka kirjailija kuvasi näennäisesti kissoja, kriitikot tietenkin löysivät peitetympiä pohjavirtoja. Esimerkiksi Arno Oja kirjoitti: ”Mutta oikeastaan Tõnu Õnnepalu ei ole kirjoittanut kissaromaania eikä romaania. Teoksen nimi vastaa sisältöä, ja Mandala on sanoista muodostettu mandala, täydellisyyden ja katoavaisuuden symboli, jonka luomisen geometrisen fragmentin näemme kirjan suojapaperissa. Tantrismisen buddhalaisuuden kosmologiassa tämä symboli merkitsee ajan kiertoa, jossa jokainen yksikkö määräytyy edellisestä ja samalla määrää seuraavan.”

Mandalan kanssa samana vuonna myyntiin ennätti Tõnu Õnnepalun runokokoelma Kuidas on elada (Millaista on elää). Merike Mäemets totesi, että näissä runoissa vuodenajat ovat tärkeämpiä kuin vuosiluku. ”Varmaksi kristilliseksi maamerkiksi jää Reigin Jeesuksen kirkko, jonne runoilija aika ajoin pistäytyy sisälle, mutta välistä ottaa pienet nokoset pyhäkön ulkopuolella olevalla penkillä.”

Helatorstain iltapäivällä
taivaalle katsellessani nukahdin tuulen kohinaan.
Loikoilin puupenkillä Reigin Jeesuksen kirkon edessä,
tuuli oli lännestä, sireenit vasta aloittelivat kukintaansa.
En nähnyt unta, en nähnyt mitään.
Oli vain hyvä.

Ja:

Tänään taivas oli auki kaksi kertaa.
Ensimmäisen kerran aamuksi,
toisen kerran illaksi.
Koko päivä meni sinne ylös.
Välillä, hämärässä,
etsin kaksi pienoista kuusta
Reigin Jeesuksen kirkon alttarille.

Veronika Kivisilla kirjoittaa: ”Minulla on onni pitää kädessäni Tõnu Õnnepalun runokokoelmaa Kuidas on elada. Kun olin sen kokonaan lukenut ja huokaissut, mieleen muistui irlantilainen tarina kolmesta erakkomunkista, jota muuttivat maailman melskeen ja touhuamisen jaloista autiolle saarelle. Ensimmäisen vuoden lopussa yksi heistä sanoi: – Eikös meillä ole mukavaa? Toisen vuoden lopussa toinen vastasi: – Niinpä on. Tämän kuultuaan kolmas munkki otti rukouskirjansa ja muutti yksikseen vielä kaukaisemmalle saarelle – mahdonta elää kun on niin paljon turhaa pulinaa. –– Õnnepalun tekstien myötä kuljettu matka on omalla tavallaan kuin tuon kolmannen munkin matka saarelle, joka on vapaa turhista sanoista. Jokainen teksti on kuin veteen heitetty pienehkö kivi, joka aiheuttaa vedenpinnalle hetkeksi kauniin rengasmaisen vireen. Sitten kaikki on taas hiljaista ja tyyntä.”

Runokokoelman ilmestymisen jälkeen Õnnepalu on tunnustanut: ”Menneenä syksynä siellä sähköttömässä vanhassa metsämökissä keskellä saaren sisäosien metsiä ajattelin, miksi minun täytyy niin usein käydä kaupungissa, mantereella, vaikka oikeastihan minä en halua. Voihan aina sanoa, etten tule, en lähde. –– Merkillistä, että yhä löydän uutta, opin tuntemaan tätä saarta. Tänä keväänä löysin kokonaan uusia rantoja, jotka eivät ole kovinkaan kaukana siitä paikasta, jossa elin kolmetoista vuotta, mutta en vain koskaan käynyt siellä. Hassu juttu. Edes yksi elämä ei riitä että oppisi tuntemaan jonkin paikan, ei edes oikein pientäkään paikkaa. Se on vain petollinen tunne, että alkaa kyllästyttää. Se, mikä alkaa kyllästyttää, ei ole ympärillä oleva paikka eikä vierellä oleva ihminen, vaan ihminen itse, oma sisäinen jähmettyminen, josta ei selviä.”

Vuonna 2013 Tõnu vaihtoi jälleen asuinpaikkaa saarella – ”löysin ja ostin tämän nykyisen paikan Laasin kylästä, Võsan talon, josta löysin vanhoja kirjeitä, joista tuli näytelmä Vennas.”

Tarina meni Tõnun kertomana näin: ”Eräänä vuoden 2012 toukokuun päivänä pyöräillessäni ja tutkiessani metsittyneiden niittyjen välistä kapeaa tietä päädyn sortuneen veräjän luo. Puutarhassa kukkii niin tiheä kirsikkavesakko, ettei sen takana oleva asuinrakennus edes näy. Näyttää että paikka on hylätty jo vuosia sitten (viimeisen omistajan kuolemasta on todella kulunut jo kuusi vuotta, kuten myöhemmin selviää) ja tuollaisena kevätpäivänä se vaikuttaa kovin kutsuvalta. Naapuritalosta löydän kuolleen omistajan veljen, jolta saan tietää paikan olevan todellakin myytävänä. Ja niin siitä tulikin omani. Yhdessä veli Jakobin merten takaa ja menneisyydestä lähettämien kirjeiden, yhdessä Mamman pojalleen Willemille sotatantereelle lähettämien kirjeiden kanssa, jotka poika on tuonut mukanaan sodasta ja pitänyt tallessa. Heti kun löydän roskien seasta nuo kostuneet paperiarkit ja luen ensimmäisiä ymmärrän joutuneeni välittäjän rooliin. Että noissa kellastuneissa arkeissa ja kauhtuneissa huoneissa on kaiken kaikkiaan piilossa kertomus, joka odottaa kertojaansa. Ja missäpä kertominen olisi elävämpää kuin teatterissa? Sitä paitsi sattumalta oli juuri julistettu monologinäytelmien kilpailu, johon kirjedraama näyttää sopivan hyvin: emmeköhän juuri kirjettä kirjoittaessamme kuin sitä lukiessamme ole yksin – todella yksin ja samaan aikaan todella yhdessä. Niinpä noiden löytyneiden kirjeiden ja muutamien muiden papereiden perusteella valmistuukin dokumentaalinen monologinäytelmä Vennas.”

Näytelmä kertoo kahdesta Kõpussa syntyneestä veljeksestä, jotka viime vuosisadan alkukymmenten nuorekkaassa innossa tormasivat avaraan maailmaan. Heidät viskattiin kahteen erilaiseen maailman kolkkaan, vanhempi valtameren yli Amerikkaan, jossa hän säilytti ”vuosisadanalun vallankumoukselliset ihanteensa”, nuorempi koki ensimmäisen maailmansodan, taisteli sen jälkeen vapaussodassa, hänen kodikseen tuli Viron valtio. Õnnepalu: ” Joka tapauksessa näistä hiidenmaalaisista veljeksistä tuli uuden vuosisadan rakentajia, toisesta tällä, toisesta tuolla puolen suurta rapakkoa. –– Eikö tämäkin ole yksi historian paradokseista, että myös Jakobin kaltainen Venäjän vallankumouksen aatteiden läpitunkema ʼpunainenʼ antoi oman panoksensa juuri kapitalistisen herruuden rakentamiseksi. –– Willem-veli perustaa oman maatalon ja oman valtion – jotta myöhemmin, ei vielä niinkään vanhana miehenä, joutuisi näkemään kuinka ne otetaan häneltä pois.”

Õnnepalu sai kummaltakin veljekseltä monenlaista: Willemiltä ostettua talon, Jakobilta Amerikasta lähetetyt kirjeet, joiden pohjalta kehitellä näytelmää. Lisäksi vielä poikien äidin eli Mamman kirjeet, jotka tämä oli lähettänt pojalleen sotatantereelle ja jotka tämä toi mukanaan sodasta kotiin. Samalla tavalla nekin saattoi sisällyttää näytelmään.

Monologinäytelmien kilpailussa Õnnepalun teos sai pääpalkinnon. Tuomariston esimies Sven Karja kertoi, että kilpailutöitä kertyi 46, joiden joukosta ”Õnnepalun Vennas nousi ainakin päätään pidemmäksi muita. –– Tavattoman paljon oli huonoa ja huolimatonta viron kieltä, tyhjää selittämistä ja lörpöttelyä. Õnnepalun Vennas viehättikin osaltaan aidon hiidenmaalaisen kielensä ansiosta. –– Koska suuri osa tekstistä on autenttista, todelliseen kirjeenvaihtoon perustuvaa, siispä näytelmässä risteytyvät dokumentaalinen ja fiktiivinen lähtökohta. –– Ihanteellinen paikka näytelmän esittämiseksi voisi varmasti olla joku hiidenmaalainen venevaja.”

Vennas tuli Draamateatterin ohjelmistoon helmikuun 19. päivänä 2014. Ohjaaja oli Aleksander Eelmaa, taiteellinen johtaja Liisi Eelmaa, äänisuunnittelija Lauri Dag Tüür. Näytelmässä esiintyivät Pääru Oja, Indrek Sammul ja Kaie Mihkelson. Kappale osoittautui menestykseksi, vuoden 2019 alkuun mennessä sitä esitettiin 101 kertaa. Näytelmän nähtyään Hiidenmaalla syntynyt historioitsija ja kulttuuritutkija Marek Tamm kirjoitti: ”Hiidenmaasta ei olekaan erityisemmin kirjoitettu näytelmiä. Kutenkin saari tarjoaa dramaturgille jännittäviä mahdollisuuksia, sillä meren ja maailman suuntaan avoin yhteisö mahdollistaa samanaikaisen kertomisen niin yksityisestä kuin yleisestä näkökulmasta, historian suurten mullistusten vähäeleisen esittämisen, yllättävien yhteyksien luomisen niin ajassa kuin tilassa. –– Saaret kätkevät monenlaista, eikä osa suurista utopioista turhan tähden niistä kerro, Michel Houellebecq ei kirjoita suotta ʼSaarten mahdollisuudestaʼ. Juuriltani hiidenmaalaisena ajattelin teatterista poistuessani että Hiidenmaa ja hiidenmaan kieli varmasti ansaitsevat näytelmiä runsaammin kuin mitä tähän mennessä on kirjoitettu ja näyttämölle tuotu.” Vennasta käytiin esittämässä myös Hiidenmaalla, se esitettiin vuoden 2015 kesällä Kalanan sataman venevajassa.

Vuonna 2015 Looming-kulttuurilehden kirjasarjassa ilmestyi Õnnepalun mietekokoelma Lõpetuse ingel (suom. Lopetuksen enkeli). Mari Peegel kirjoitti kirjan sisällöstä näin: ”Teatterifestivaalin kuratoimisen ja siellä ohjaamisen jälkeen kirjailija on matkustanut syksyyn valmistautuvalle saarelle, mukanaan kymmenen laatikkoa ja kassia ruokatarpeita ja pieni laatikollinen kirjoja, lohdutukseksi ja viihdykkeeksi. Saarella kirjailija antautuu taiteeseen kyllästymiselle ja luonnontarkkailuun.”

Saari, jonne Õnnepalu suuntasi, ei ollut tällä kertaa Hiidenmaa, vaan Vilsandi. Kriitikoilta kuuli yhtä ja toista, joka yleisemmin avasi myös kirjailijaa itseään. Paavo Matsin kirjoittaa: ”Ohuessa kirjassaan Õnnepalu avaa monia olennaisia teemoja: kunnia ja tappio, taide ja rakkaus, mutta myös taide ja uskonto. Jostain näiltämain mielestäni alkaakin Õnnepalun olennaisuus, epätavallisuus. Õnnepalu on uskonnollinen ajattelija, sellainen taitava uskonnollinen vetelehtijä. Ja tässä mielessä vanhanaikainen harvinaisuus, rariteetti ja hyvinkin merkittävä! Jos tarkastelee vaikkapa Õnnepalun käyttämiä käsitteitä, ne ovat nykyiselle valtavirtamedialle käsittämättömiä ja Kanaaninmaan kielen omaisesti verhottu kananlihalle nostattavalla, epämukavuutta aiheuttavalla käsittämättömyyspölyllä: pyhyys, evankeliumi, uskonkirkko, kirjallisuuskirkko, kulttuurikirkko, ripittäytyminen. Nämä ovat hankalia käsitteitä, kadonneen Euroopan vastenmielisiä varjoja ja vakaumuksia, jotka kurottavat varjokäsiään ja haluavat kolkuttaa myös lukijan omaatuntoa! Nämä käsitteet väijyvät Õnnepalun kirjan ostanutta lukijaa kuin joku Hildesheimin päällekarkaava haamuhenki jossain henkisellä joutomaalla supermarketin ja turvallisen kodin välimaastossa.”

Vuonna 2017 Õnnepalulta ilmestyi päiväkirjanomainen ajatuskokoelma Valede kataloog. Inglise aed (Valheiden katalogi. Englantilainen puutarha). Kirja on kirjoitettu kahdella saarella – Hiidenmaalla ja Englannissa. Kirjan ensimmäinen osa (Valheiden katalogi) ja toisen osan loppu valmistuivat Hiidenmaalla Laasin kylän Võsan talossa, mutta muu osuus merten takana. Kirjoituspaikoista keskusteltaessa Õnnepalu sai haastateluissa jälleen pohdiskella saariteemaa.

”Ensimmäistä kertaa, pari vuotta sitten, Englantiin tullessani en oikeastaan edes ajatellut meneväni saarelle. Englantihan on maa, mahtava ja vanha, täynnä linnoja ja puutarhoja ja kaikenlaisia Baskervillen koria. Mutta siellä ollessani aloin isellenikin yllätykseksi tajuta mitä saari merkitsee. Se merkitsee puhtautta. Merituulta, joka puhaltaa sen ylitse ja uudistaa jatkuvasti sen ilmanalaa. Tämä on aistittavissa jopa kaupungistuneessa ja autoistuneessa Englannissa. Tuuli. Tämän lisäksi saari merkitsee hulluutta. Pelkkää hulluutta. Se on saanut kehittyä itsekseen ja englantilaisten hulluus on epäilemättä eräs parhaiten kehittyneistä (ja kehitetyistä) hulluuksista. Jollain tapaahan englantilainen elämä ja kaikki siihen liittyvä on myös varsin huvittavaa. Myös tämä Brexit ja muut. Jokainen saari on ikäänkuin joku, persoona. Tai kaksi lähekkäin sijaitsevaa luotoa – vaikkapa Kaevatsi ja Saarnaki Hiidenmaan kyljessä – molemmilla täysin oma atmosfäärinsä, oma luontonsa, niitä ei ole mahdollista sekoittaa, ei edes silmät ummessa. Mutta johonkin saareen syventyminen, sen kuunteleminen, on lopulta tietenkin syventymistä itseensä. Molemmat ovat innostavia, niin meno saarelle, sinne pääseminen, kuin saarelta poislähtökin. Sanalla sanoen ylimeno, merimatka! Myös Hiidenmaan laivalla, erityisesti jos on ollut hiukkasen kauemmin pois saarelta, minut yllättää välistä tavaton innostus, odotuksen jännitys, aivan kuin saapuisin johonkin uuteen elämään, ennennäkemättömään maahan.”

Valede kataloog. Inglise aed on jälleen ilman kokonaisrakennetta ja kulminaatiota liukuvaa tajunnanvirtaa, jonka olemukseen lukija on jo alkanut tottua. M. H. Meristen mukaan ”Õnnepalulta ei odoteta mitään uutta kertomusta, henkilöhahmoja, ei edes uusia ajatuksia vaan kirjoittamista. Samantekevää mistä. Kunhan vain kirjoittaisi.”

Todellakin! Janika Kronberg kirjoittaa: ”Minusta tuntuu, että Jaan Krossin jälkeen virolaisessa kirjallisuudessa kaikkein merkittävimmin juuri Õnnepalu omalla proosallaan ylläpitää kirjoitetun sanan jatkuvuutta. Olkoonkin se joskus hiukkasen ikävää, kuten kissat Mandalassa tai myös Õnnepalun omassa proosassa toistuva ikävystyttävyyden motiivi. Hän ylläpitää kirjoitetun sanan jatkumoa jokseenkin niin, kuin Jaan Undusk on pukenut sanoiksi eräässä puheessaan: ʼLahjakkaat runoilijat, lahjakkaat prosaistit, lahjakkaat boheemit, lahjakkaat juopot eivätkä edes liekehtivät nerotkaan riitä pitämään kulttuuria elinvoimaisena ja tasapainossa. On oltava myös hän, jonka kirjallinen toiminta ei katkea. Kulttuurissa on oltava tietoisuus, että aina joku kirjoittaa jossakin. Kirjoittaa myös silloin, kun toiset eivät keksi sanottavaa tai ovat tilapäisesti poissa pelistä. Myös silloin, kun tuomiopäivän pasuuna kutsuu kaikkia Nooan arkkiin.ʼ ”

Artikkeli on ilmestynyt viroksi Looming-lehdessä 8/2019.