Aloitamme tämänpäiväisen kulkumme Tallinnassa omasta joukostamme, tämän hetken näkökulmasta. Mikä on suomalaisten Tallinna? Elokuvaohjaaja Anssi Mänttäri tarjoaa yhden mahdollisen vastauksen 1990-luvun puolivälissä valmistuneessa elokuvassaan Marraskuun harmaa valo. Tallinna näyttäytyy elokuvassa paikkana, jossa kaikki se mikä Suomessa on mahdotonta, on Tallinnassa mahdollista ja jopa arkipäiväistä. Elokuva kuvaa muuan tyypillisen keski-ikäisen suomalaisen miehen yritystä murtautua irti arkipäivän rutiineistaan. Mies löytää itselleen ihmeellisen (ilmeisesti venäläisen) tytön ja päättää samalla monen roiston päivät. Elokuva on unenomainen ja naiivi rikostarina, ei mikään erityisen looginen, mutta tuskinpa loogisuus on ohjaajan tavoitteena ollutkaan. Tärkeää on luoda kuva toisenlaisesta todellisuudesta, kaupungista jossa todellinen elämä syntyy, kaupungista jossa rakkaus ja kuolema lomittuvat rajulla tavalla.
Tallinna on suomalaisen alitajunta – näin voisi sanoa yhteenvetona elokuvan kuvaaman pelon ja halun suhteesta. ”Viina, vittu ja villapaita”, sanoo yksinkertainen extreme-turisti, joka haluaa rentoutua perusteellisesti Tallinnassa. Taksi ottaa tämän miehen kyytiinsä jo satamassa ja vie hänet jonnekin mukavaan taloon, josta mies sitten 24 tai 48 tunnin kuluttua tuodaan taas satamaan väsyneenä ja onnellisena.
Miksi minä tästä puhun? Kyllähän minä tiedän, että tällä kuulijakunnalla on Tallinnasta todennäköisesti aivan toisenlaisia kokemuksia. On käyty Tallinnassa kulttuuri- tai liikeasioissa, on kuunneltu oopperaa Estoniassa ja pohdittu ystävien kanssa kansallisten kulttuurien tilannetta Euroopan Unionissa, ystävien jotka ovat samanlaisia intellektuelleja kuin tekin.
Mutta juuri siksi muistelinkin tuota hauskaa elokuvaa ja paikoin todellakin rajua Tallinnan todellisuutta. Haluan korostaa, että Tallinna on hyvin monikerroksinen, todellinen vastakohtien ilmiö. Matkailijat erilaisine kiinnostuksen kohteineen löytävät täältä erilaisia elämyksiä. Ei ole olemassa mitään yhtä Tallinnaa. Eri kaupunginosissa on eri kieli ja eri tavat. Ja ihmiselämän hintakin on aivan erilainen. Tallinna on sellainen kerroskakku, jossa eri aikakaudet ja elämänkatsomukset ovat kaikki puristettuina yhteen kaupunkitilaan, josta voi löytää niin 1930-luvun pikkuporvarillisen idyllin kuin kovan mafiamaailmankin.
Mutta tästä enemmän tuonnempana. Siirtykäämme nyt kirjallisuuteen.
Ensimmäinen ja hyvin olennainen Tallinnaa kuvaava teos on Balthasar Russowin (n. 1536–1600) Liivinmaan kronikka (1578, täydennettynä 1584, viroksi 1993). Balthasar Russow oli virolaisen ajurin poika. Hänen Rostockissa ilmestynyt teoksensa kuuluu alasaksankielisen kirjallisuuden klassikoihin. Teos kuvaa Liivinmaan historiaa 1100-luvulta vuoteen 1583. Pyhän Hengen kirkon (Pühavaimu kirik) pastorina toimineen Russowin maailmankatsomus oli melko kansanomainen ja syvän luterilainen. Kun hän aloittaa kertomuksensa vanhan Tallinnan elämästä, hänet valtaa moraalinen paheksunta. Russowin ajan Tallinnassa oli esimerkiksi kunnianarvoisilla kansalaisilla tapana asua yhdessä taloudenhoitajattariensa kanssa. Tämä on Russowin mukaan ollut suorastaan maan tapa. Mutta antakaamme Russowin itsensä kertoa: ”Jos jonkun piispan jalkavaimo oli tullut vanhaksi tai ei muuten hänelle sopinut. Silloin antoi hän tämän vapaalle talonpojalle vaimoksi, lahjoittaen myllyn tai palan maata, ja otti itselleen taas kerran uuden tytön ja heitti tämän luokseen. Samoin tekivät kaikki tuomiokapitulin herrat ja apotit. Ja kun eräs Tallinnan tuomiokapitulin herroista, Johannes Blankenborg, toi aviovaimonsa Saksasta Tallinnaan, hänellä ei ollut rohkeutta tunnustaa piispan ja muun tuomiokapitulin edessä, että tämä oli hänen vihitty vaimonsa, vaan sanoi tämän olevan jalkavaimonsa ja palvelijansa. Ja kun muuan mies sai toisin tietää tästä, antoi Johannes Blankenborg silloin hänelle lihotetun sian, jotta hän ei kertoisi, että tuomiokapitulin herralla on vaimo; sehän oli nimittäin näille pyhille katolisille ihmisille suuri synti ja häpeä.”
Kuvitelkaa, vihityn vaimonsa kanssa asuminen oli 1500-luvun Tallinnassa häpeä! Mitä me vielä valitamme tämän päivän Tallinnan paheellista elämää, kun viisisataa vuotta sitten asiat olivat vieläkin hullummin! Eikä tätä moraalin rappiota voi panna neuvostomiehityksen tiliin.
On täysin mahdotonta, että Russow olisi itse keksinyt tällaisen tarinan. Kronikka oli tuolloin täysin nonfiction-genre ja sitä paitsi Russow tunsi kaupunkielämää hyvin.
Virolainen Russow esiintyy hyvin kriittisesti kansallisuuksia kohtaan: ”Mutta koska hallitsijat, piispat, tuomiokapitulin herrat ja muut, saksalaiset, joilla on enemmän viisautta päässä, olivat tämän synnin saastuttamia, ei se ollut mikään häpeä ymmärtämättömien talonpoikien keskuudesa, jotka tällaista Sodoman kaltaista syntistä huoraelämää elivät, niinkuin sitä yhdenkään kansan joukossa koko kristikunnasta hullummin ei tehty.”
Russow kertoo vielä tavasta polttaa joulukuusi Raatihuoneentorilla ja sitä seuranneesta hirveästä juomisesta ja rymyämisestä samaisen palavan kuusen ympärillä. Hän sitoo kunnon luterilaisena alemman kansan moraalittomuuden katolisuuden huonoon vaikutukseen (kyllähän maakansakin eli usein ilman jumalanpelkoa ja kirkkoon mentiin pyhänä pienten oluttynnyreiden kanssa niin että saarna peittyi humalaisten örinän alle).
Balthasar Russow oli aikanaan vaikuttava, eurooppalaisen tason kirjailija, kuten Jaan Kross luonnehtii häntä suurromaanissaan Kolme katku vahel (Kolmen ruton välissä, 1970–80, ei suomennettu). Russowin on kirjoittanut suuruuteen juuri meidän aikamme eurooppalaisen tason kirjailija Jaan Kross. Neliosaisena ilmestynyt romaani on epäilemättä suurimittaisin ja taiteellisesti arvokkain kirjallinen teos, jossa on kuvattu keskiaikaista, tai sanokaamme renessanssiaikaista Tallinnaa. Kross on itse kutsunut teosta tärkeimmäksi teoksekseen ja kuitenkin tämä romaani on ainoa hänen suurteoksistaan, jota ei ole käännetty suomeksi.
Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että luin tuon teoksen perusteellisesti läpi tätä luentoa varten. Ja täytyy tunnustaa, että vaikka Jaan Kross on esittänyt teoksessa mestarillista ihmispsykologian kuvausta, kirjassa ei ole kovinkaan paljoa Tallinnan kaupungista. Krossin suhde kaupunkiin on käytännöllinen: hän kuvaa kyllä jotakuta taloa tai tilaa ilmiönä. Maagiseen tilaan, jossa kivetkin puhuvat, hän ei perehdy. Kaikesta huolimatta Tallinnaan tullessaan kannattaa katsoa Pyhän Hengen kirkko, jossa Russow saarnasi ja kirkon vieressä oleva asuinrakennus (siellä on nykyään siistejä ja edullisia vierashuoneita). Tallinna on kaupunki, jossa voi vieläkin nukkua samassa huoneessa, jossa aikanaan asui Balthasar Russow! Ja muistella, että Pyhän Hengen kirkon ja Raeapteekin (samassa talossa on nykyään ravintola Balthasar) välissä oli aikanaan hautausmaa, jonne on haudattu niin Russow kuin hänen perheensäkin. Kirkon ympäri kulkiessanne astutte heidän luillaan. Ja sehän on omalla tavallaan mystinen kokemus.
Jaan Krossilla on mahdollisuus vertailla romaanissaan Tallinnaa Helsinkiin ja Turkuun. Nuori Balthasar lähtee nimittäin tammikuussa 1558 Suomenlahden jään yli viemään Juhana-herttualle sanaa venäläisten hyökkäyksestä ja pyytämään ruotsalaisia apuun.
Balthasar osuu suoraan Helsinkiin ja Kross antaa hänen toivuttuaan Helsingin kurjuuden aiheuttamasta yllätyksestä pohtia: ”Tämä keskiverto kylä olikin sitten kaupunki, jonka Kustaa-kuningas oli käskenyt rakentaa Tallinnan kilpailijaksi ja kuihduttajaksi. Ei kaupunkitaloja, ei kivikirkkoja, linnoista, muureista ja torneista puhumattakaan… Ruotsin kuninkaan valta ei näyttänyt tuon perusteella olevan, taivas tietää, kovinkaan suuri…”
Ja eivätkä ensivaikutelmat vanhasta pääkaupungista Turustakaan ole kovinkaan lupaavia: ”Talot eivät olleet Tallinnasta tulleen mielestä mukavia eikä korkeita ja kaupungin muurittomuus ja suojattomuus tuntui Balthasarista jotenkin paljaalta. Ja katujen kapeus tässä avoimessa kaupungissa suorastaan mielettömältä. Ja kuitenkin Ruotsin kuningaskunnan ja Suomen herttuakunnan kunnia kohosi huomattavasti hänen silmissään, kiitos kirkon. Kirkko oli kyllä torninsa puolesta matalalampi ja ulkomuodoltaan raskastekoisempi kuin Oleviste, mutta mitoiltaan ja arvokkuudellaan jopa Olevistea edellä.”
Jaan Kross ei näin ollen ole jättänyt käyttämättä mahdollisuutta viitata Tallinnan, kehittyneen hansakaupungin ylpeydelle jälkeenjääneempiin ja alkukantaisempiin pohjoisiin naapureihin verrattuna. Silloin elettiin aikaa, jolloin Tallinnassa vielä liikkui raha. Mutta onneksi sitä rahaa on ollut sen jälkeen niin vähän, että Russowin-aikaiset talot ovat enimmäkseen vieläkin pystyssä ja tänäänkin voi jokainen rahakas kansalainen ostaa itselleen keskiaikaisen huoneiston.
Seuraavaksi Jaan Krossin avulla muutama yksityiskohta Russowin ajan Tallinnasta. Kaupunginmuurin vieressä kaupunkilaisten juurestarhat. Muurin sisällä olevista danskereista, sen ajan käymälöistä laskettiin elintoimintojen ylijäämät samoin suoraan muurin viereen. Ja kun kuningas Juhana tuli kaupunkiin, muurinvierustan kasojen päälle vedettiin multaa. Rantaportin (Rannavärav) edessä, meren ja portin välissä oli hospitaali, kulkutautisairaala. Ja sieltä eteenpäin vasemmalle ja merelle päin oli keskiaikainen virolaisten kaupunginosa Kalamaja. Sanoisinpa, että Kross kuvaa Kalamajaa jopa syvemmin tarkastellen ja eläytyen kuin varsinaista kaupunkia. Kalamajan olkikattoisissa puutaloissa asui virolaisia kalastajia ja ajureita, siellä oli Balthasar Russowin lapsuudenkoti ja samoin Jaan Krossin lapsuudenkoti oli siellä.
Pannaan tähän piste Jaan Krossin Tallinnan-näkymille ja puhutaan vähän Kalamajasta, jota suosittelen jokaiselle Tallinnan-kävijälle retkikohteeksi. Kalamaja on vanhankaupungin jälkeen Tallinnan kiinnostavimpia paikkoja. Se on palanut sotien melskeessä aina uudelleen ja uudelleen, mutta vielä tänäänkin siellä voi aistia vuosisadanvaihteen työläiskaupunginosan rappiota, 1920-luvun työväenasuntojugendia, pompöösejä mutta raunioituneita stalinistisen rakennustaiteen helmiä ja nykyään myös joitakin ylikalliisti remontoituja taloja. Kalamaja on tänä päivänä alue, jossa asuu rinnakkain erilaisia ihmisiä – ennen sotaa syntyneitä mummoja, aina humalassa ja loputtoman huonolta näyttäviä laitapuolen kulkijoita ja äskettäin Tallinnaan muuttaneita kollegoitani. Siellä asuu jopa ulkomaalaisia. Kaupunginpuoleisimpaan nurkkaan meren rannalle nousee italialaisen suurliikemiehen Ernesto Preatonin rakentama kallis ja muodikas kortteli. Siellä samalla seudulla, tien toisella puolella, korkealla merenrannalla seisoo maalauksellisia raunioita ja niiden keskellä yksi remontoitu funkistalo, jonka summerinappuloiden nimilapuissa lukee vain suomenkielisiä nimiä. Pieni kappale ulkomaata tämäkin. Mutta samaisen talon edestä, Suur-Patarei –katua pitkin kulkevat paketteja ystävilleen toimittavat rikolliset kohti kammottavaa Patarein vankilaa, jonka kaksi metriä paksut muurit seisovat vedessä ja jonka haisevat holvikattoiset sellit eivät täytä yhtäkään euronormia.
Mutta pysyäksemme kirjallisuudessa lainaan Mati Untin vuonna 1984 ilmestynyttä teosta Kuuvarjutus (1985, suomeksi nimellä Kuunpimennys). Mati Unt oli tuolloin juuri mennyt uudelleen naimisiin ja muuttanut vaimonsa kanssa Mustamäen uudesta lähiöstä Kalamajaan. Hän teki töitä ohjaajana keskellä Kalamajaa viehättävien puutalojen keskellä kohoavassa synkässä Kulttuuripalatsissa (Kultuurpalee), jossa Nuorisoteatteri (Noorsooteater) tuolloin toimi. Mati Untin teoksen kertoja kuvaa elinympäristöään näin: ”Täällä lähellä on matalien talojen keskellä suuri harmaa rakennus. Se on kulttuuripalatsi. Minä aina kavahdan kun näen sen. Siinä on pylväät, mutta ei koristuksia. Mieheni on luvannut selittää mistä johtuu, että koristukset jäivät pois. En uskalla mennä siihen taloon. Luulen ettei kukaan siellä tunne toistaan, piiloisissa kammioissa tehdään hirveitä asioita. (Mati Unt: Kuunpimennys. Suomentanut Eva Lille. Gummerus. 1985.)”
Muuten, vasta äskettäin uutiset tiesivät kertoa, että Kalamajasta oli löydetty salainen maanalainen lihanjalostustehdas. Ei mikään sodanjälkeisen kaupunkitarinan mukainen ihmislihaa raaka-aineenaan käyttävä makkaratehdas, vaan ihan tavallinen, ilman mitään lupia tai eläinlääkärin tarkastuksia tietenkin.
Jos on Jaan Kross suuri järkevyydessään, taidossaan yhdistää yksityiskohtia ja faktoja yhden suuren kokonaisuuden hyväksi, on Mati Unt kenties suurin virolaisen kirjallisuuden intuitiivinen lahjakkuus. Unt osaa välittää mielenliikkeet, hänen kuvauksensa ja assosiaationsa on aistillista. Tunnustan, että minua viehättää juuri Tallinnan tuoksut, värit ja tunnelmat. Ja Mati Unt on osannut kuvata osuvasti Kalamajan kummallista todellisuutta: syreenejä ja haisevia roskalaatikoita, eri aikakausien kummallisia raunioituvia taloja, laitapuolen kulkijoita, jotka kaatuvat nenälleen asfalttiin viinakaupan edessä, öisiä tulipaloja. (Muuten, niin kauan kuin muistan, on Kalamajassa aina palanut taloja talvisaikaan. Niin tänäkin talvena: on aivan tavallista, että puolta taloa asuttavat tavalliset perheet, toisella puolella asustavat sen sijaan elämän hylkäämät, jotka ovat kadottaneet kaikenlaisen yhteyden yhteiskuntaan ja joihin poliisi ei puutu ja joita ensiapu ei huoli. Ja jos he sitten talvisena pakkasyönä omissa yhdistetyissä lämmittelyluolissaan pitävät tulta, menee koko talo).
Ennen kuin poistumme Kalamajasta, haluaisin vielä mainita muutamia kirjailijoita, jotka ovat kuvanneet tätä kaupunginosaa. Kummallista kyllä, jopa suomeksi on ilmestynyt Gert Helbemäen (1913-1974) romaani Ohvrilaev (Lund 1960, suomeksi vuonna 1961 nimellä Uhrilaiva). Gert Helbemäe oli ns. ulkovirolainen kirjailija, hän pakeni Virosta vuonna 1944 ja asui Britanniassa. Itse asiassa hänkin on käsitellyt tuotannossaan Balthasar Russowia ja hänen laaja romaaninsa Sellest mustast mungast (Tästä mustasta munkista, Lund 1957–58, ei suomennettu) käsittelee elämää Tallinnassa ennen uskonpuhdistuksen aikaa dominikaanimunkin näkökulmasta.
Ohvrilaev on kaunis juutalaistytön ja keski-ikäisen opettajan rakkaustarina, joka kehittyy 1930-luvun tienoilla samaisessa Kalamajassa. Valitettavasti tytön särkynyt sydän ei pysty sopeutumaan tapahtuneeseen ja rakkaustarina päättyy itsemurhaan. Myös tässä tunteellisessa romaanissa on kohtia, joissa on kuvattu aistillisesti tuolloin vielä idyllistä Kalamajaa, miestä ja tyttöä lähestymässä toisiaan ilta-auringon valossa hautausmaan muurinviertä pitkin.
Se muistuttaa ajasta, jolloin Kalamajassa oli vielä hautausmaan muuri, hautausmaa. Tallinna on nimittäin tuhottujen hautausmaiden kaupunki. Muinainen Kalamajan hautausmaa, jonne oli haudattu pääasiassa virolaisia, muutettiin sodan jälkeen puistoksi. Tämä tarkoitti sitä, että työkollektiivit ja ylioppilaat komennettiin työhön, hautakivet vietiin pois, haudat jyrättiin maan tasalle ja päälle kylvettiin nurmikko. Tietysti joskus sattui niinkin, että ihmisten piti hävittää omien läheistensä hautoja. Aivan sama tehtiin Koplinniemellä olleelle baltiansaksalaisten hautausmaalle ja keskikaupungin hautausmaasta (Siselinna kalmistu) puolet jäi urheilukenttien alle. Miksi näin tehtiin? Kaipa haluttiin kääntää selkä kaikelle vanhalle ja vanhentuneelle, luoda tilaa ja optimistista ympäristöä uusille nouseville luokille. Nykyään nämä puistot ovat aika hylättyjä, niissä ei käy oikeastaan kukaan. (Kerran, joskus kymmenisen vuotta sitten, osuin kuitenkin eräänä kauniina kevätpäivänä Kalamajan puistoon – siis hautausmaalle – parin naiskollegan kanssa jollekin lahonneelle penkille juomaan viiniä. Samaan aikaan puistossa oli joitain kaivuutöitä, varmaankin lämpöputken laitto. Ja ohitsemme astui tuttu arkeologi, joka selitti, että hänen tehtävänsä on katsoa, että yhden perheen luut sattuisivat suurinpiirtein samaan säkkiin. Kuolleiden piti raivata luunsa elämän edestä.) Tallinna on kaupunki, jossa kuolleetkin on pantu kärsimään syyttöminä.
Huomaan, että puhuessani Tallinnasta poikkean koko ajan elämään, mutta olkoon päätökseksi Kalamajasta vielä pari kirjallista viitettä. Viivi Luikilta ilmestyi vuonna 1974 Salamaja piir –kertomus (Salamajan raja, ei suomennettu), jonka nimi jo kertoo, että Luik on tajunnut tämän kaupunginosan mystiikan, Kalamaja on yhtä kaikki Salamaja.
Enkä halua unohtaa myöskään runoilija Juhan Sütisteä (1899–1945), joka asui 1930-luvun jälkipuoliskolla niinikään Kalamajassa. Sütiste on mielestäni hyvä runoilija, joskin joskus hieman runsassanainen. Aivan viime aikoihin saakka Sütisteä seurasi hänen punaisen menneisyytensä varjo, mutta nyt hän alkaa olla taas muodissa. Sütiste oli 1920-luvun loppupuolella ja 1930-luvun alkupuolella muodikkaasti yhteiskuntakriittinen ja kriitikot kiittivät häntä. Kolmikymmenluvun loppupuolella hän alkoi kuitenkin lähentyä kansallis-positiivista suuntausta. Kuultuaan kesäkuun 1940 punaisesta vallanvaihdoksesta Sütiste riensi Kalamajan työläiskaupunginosan läpi keskustaan, jossa tehtiin kapinaa ja kirjoitti saamiensa vaikutelmien pohjalta uutta järjestystä tervehtivän runoelman Maakera pöördub itta (Maapallo kääntyy itään, ei suomennettu), mikä takasi hänelle neuvostorunoilijan maineen. Tämän päivän näkökulmasta katsoen hänen tuotannossaan on neuvostopiirteitä kuitenkin varsin vähän, hänen realistisilla työläiskaupunginosaa, sen tavallisten ihmisten iloja ja suruja kuvaavilla runoillaan on pysyvä arvo.
Jätämme nyt Kalamajan, mutta Mati Untista on vielä puhuttava. Minusta Mati Unt on myöskin osuvin betonilähiöiden kuvaaja. Tämän aiheen käsittelijöitä on muitakin, voisi mainita Toomas Vintin tai Mari Saatin nimet, runoudessa merkittävimpänä kenties Viivi Luikin.
Mati Untin romaani Sügisball (1979, suomeksi vuonna 1980 nimellä Syystanssi) on todellinen Mustamäen romaani. Se on suuriin lokeroihin asumaan pantujen ihmisten psykologinen kuva. Viron oloissa se oli vielä kirjallisesti koskematon elämänmuoto: mukava, yksilöllinen ja samalla sulkeutunut ja mystinen, niin että Mati Untin tunteellisilla henkilöillä ei ole pulaa minkäänlaisista fobioista. Jopa tervehtiminen lähiössä aiheuttaa vain pelkoa.
Antakaamme Mati Untin viedä meidät lähiöelämään.
Joskus tosin antoi elämä merkkejä itsestään. Aika-ajoin huudettiin, ihminen kutsui toista. –– Joskus ikkunaa avatessaan Eero tunsi ihmisen tuoksuja. Jos alemman asunnon ikkuna oli auki, sieltä kohosi lämpöä, hajuveden ja keiton tuoksua. Siellä asui joku. Muuta hänestä ei ollutkaan tiedossa. –– Elementtitalot olivat melko suuria, mutta Eero oli täysin samaa mieltä ranskalaisen filosofin Gaston Bachelardin kanssa siitä, että nämä talot olivat kyllä suuria, mutta korkeiksi niitä ei voi sanoa, sillä niistä puuttuu yksi ulottuvuus, yksi tärkeimmistä seikoista joka yleensä tekee talosta talon. Niissä ei nimittäin ole kellaria jossa matelisi rottia, käärmeitä, lohikäärmeitä ja muita syvyyspsykologisia ja maanalaisia olentoja. Eikä niissä ole vinttiäkään jossa taivaan läheisyys herättäisi jaloja ajatuksia ja kattokamarissa asustelisi vapaa ja riippumaton henki. Asunnot on pelkästään ladottu toinen toisensa päälle. Ja koska nämä talot ovat tiivisti ladottuja ja lujasti maassa kiinni, ne eivät ole ympäristöstään riippuvaisia eikä niillä ole yhteyttä avaruuteen. Näitten talojen seiniä eivät myrskyt ravistele. Ukkoskuurot eivät lennättele niiden kattoja. –– Eero ei halveksinut kaupunkia sinänsä. Hän tajusi kaupungin, sen oman viettelevän ahdistavan rytmin, painostavan vahvan jännitteen, katkerat ilot. Maailmaahan tämäkin oli? Ihmiset matkustivat katsomaan Egyptin pyramideja, Eiffelin tornia – vaikka tämäkin kaupunki tarjosi elämyksiä. Tarvitsi vain olla hiukan herkkä, tarvitsi vain hivenenkin avautua tälle ympäröivälle maailmalle. Riitti kun meni ikkunaan.
Helteisinä kesäpäivinä elementit sokeuttivat Eeron, ne olivat kuin Saharan valkeita aavikkokaupunkeja, joissa Eero ei ollut koskaan käynyt, mutta joita hän oli tarpeeksi nähnyt sielunsa silmillä. Illaksi elementit himmenivät mutta tarjosivat silloinkin mielenkiintoisia sävyelämyksiä. Joskus aurinko paistoi suoraan taloihin, mutta niiden takana taivas oli musta nousevasta ukkospilvestä. Talo oli silloin kuin valkea toivonsaari hävityksen ja kaaoksen keskellä. Auringonlaskun hetkellä talon musta siluetti joskus pelotti urbanistisella röyhkeydellään, herätti yleviä mutta murheellisia ajatuksia. Talot olivat milloin sateen mustaksi huuhtomia – kuin raunioita, kuin muistumia kuolleista kulttuureista, kui viidakkokaupunkeja kaivausten jälkeen.
(Mati Unt: Syystanssi. Suomentanut Eva Lille. Gummerus. 1980)”
Mati Unt on ainutlaatuinen lahjakkuus tunteellisten kuvausten kirjoittajana Viron kirjallisuudessa tavallisen asiallisen ajattelutavan keskellä. Eivätkä viisaat ja vakavat kirjailijat ole viitsineet paneutua niin epämääräiseen tosiasiaan kuin kaupungin ilmapiiri.
Valitettavasti viimeisin väitteeni koskee myös suurissa määrin ihmistunteiden osalta tarkkaa ja sujuvakynäistä kirjailijaa Karl Ristikiveä (1912–1977). Ruotsista tuli Karl Ristikivenkin uusi kotimaa vuonna 1944. Kirjailijana hämmästyttävän varhaiskypsä Ristikivi kuuluu virolaisen kirjallisuuden klassikoihin. Hänen Tallinna-trilogiaksi kutsuttu romaanisarjansa ilmestyi vielä kotimaassa. Trilogian muodostavat teokset Tuli ja raud (Tuli ja rauta, 1938, ei suomennettu), Õige mehe koda (1940, suomeksi vuonna 1953 nimellä Oikeamielisen miehen talo) ja Rohtaed (1942, suomeksi vuonna 1945 nimellä Yrttitarha). Ensimmäinen näistä kuvaa Tallinnan työläiskaupunginosaan 1800-luvun lopulla muuttaneen työläisen elämäntaistelua, toinen kauppiaan elämäntarinaa ja kolmas sivistyneistön edustajan, opettajan elämää. Romaanit ovat sosiaalisia kehitysromaaneja, perheromaaneja (Thomas Mannin Buddenbrookien tyyliin) ja samalla ne ovat myös äskettäin muodostuneen kansan sosiaalisten kerrostumien syntytarinoita. Ristikiven kerronta on paljon hetkittäisempää, kevyempää kuin Tammsaarella, hän ei ole niin monumentaalinen eikä harrasta niin paljon filosofiaa kuin Tammsaare mutta on kuitenkin sujuvasanainen psykologi.
Koska tehtäväni on tänään puhua kirjallisuudesta, en voi ohittaa Tallinna-trilogiaa, vaikka se ei tuo kovinkaan paljon lisää tämänpäiväiseen aiheeseemme. Kuitenkin – Ristikivi itse on kertonut, että Õige mehe koda –romaanin syntyidea tuli hänelle mieleen Tallinnan Pikk-kadun erään keskiaikaisen kivitalon tiloista.
Ruotsissa Ristikivestä kehittyi tuottelias historiallisten romaanien tekijä, joka kirjoitti ei suinkaan Viron, vaan Länsi-Euroopan valtioiden historiasta. Totta, hänellä oli kyllä aikomus ehtiä teoksissaan nykypäivään saakka, mutta valitettavasti hänellä oli elinvuosia ja siten myös onnea vähemmän kuin Jaan Krossilla, joka on romaaneissaan ehtinyt meidän aikaamme.
Kirjallisuushistoriallisen totuuden nimissä minun täytyy pysähtyä vielä yhden romaanin kohdalla. Se on virolaisen klassikkokirjailijan Eduard Vilden (1865–1933) teos Kui Anija mehed Tallinnas käisid (Kun Anijan miehet kävivät Tallinnassa, 1903, ei suomennettu). Romaani ei ole sellainen, että se tarjoaisi tämän päivän lukijalle mitään erityistä mielenkiintoa, mutta se on tärkeä tämänpäiväisen aiheemme takia. ”Se on mielenkiintoinen ja arvokas siksi, että siinä kuvataan historiallisten tapahtumien pohjalta Tallinnan porvareiden elämää ja tapoja; meidät viedään siihen aikakauteen, jolloin virolainen kaupunkiporvaristo alkoi syntyä”. Näin kirjoittaa kirjallisuushistorioitsija Mihkel Kampmaa. Mielestäni Kui Anija mehed Tallinnas käisid on ensimmäinen virolainen romaani, jossa käsitellään elämää Tallinnassa. Taustatiedoksi vielä sen verran, että ensimmäisenä virolaisena romaanina pidetään samaisen Eduard Vilden vuonna 1894 kirjoittamaa yhteiskuntakriittistä romaania Külmale maale (Kylmään maahan, ei suomennettu). Kui Anija mehed Tallinnas käisid -romaanissa (kartanonherrojen mielivaltaa vastaan protestoivat Anijan talonpojat piestiin Tallinnassa kruunun käskystä) tämä yhteiskuntakritiikki on kyllä melkoisen melodramaattista. Teos kertoo erään virolaisen nuorukaisen noususta mainioksi tallinnalaiseksi käsityöläiseksi ja hänen moraalisesta vajoamisestaan, jolle antaa vauhtia tieto siitä, että paroni on koskenut hänen morsiameensa.
Nyt, täytettyämme velvollisuutemme kirjallisuushistoriaa kohtaan voimme tehdä vielä vielä yhden yrityksen Tallinnan hengen tavoittamiseksi.
Haluaisin kertoa vielä vähän Toompeasta, Tallinnan vanhankaupungin linnoitetusta keskiosasta korkealla liuskekivitörmällä.
Toompeaan liittyy sellainen hyvin kummallinen tosiasia, että Toompea ei ole oikeastaan koskaan ollut virolainen kaupunki ja eikä se ole sitä oikeastaan nytkään. Keskiajalla Toompean ja alakaupungin välisiä portteja pidettiin huolellisesti lukossa, sillä Toompeaa hallitsi toinen valta. Tallinnassa valtaa piti raati, joka toimi Lyypekin kaupunkioikeuden pohjalta. Mutta Toompealla istui aatelisto, joka piti Saksalaisen ritarikunnan puolta. Vasta Viron liittäminen Ruotsin kuningaskuntaan Liivinmaan sotien aikana 1500-luvun lopulla normalisoi tilanteen. Myös aateli vannoi uskollisuuttan Ruotsin kuninkaalle.
Toompealle oli rakennettu aatelisten talvipalatseja ja Toompea jäikin aina vuoteen 1939, jolloin Hitler kutsui saksalaiset kotiin, saakka baltiansaksalaisten asuttamaksi eräänlaiseksi reservaatiksi ja alakulttuuriksi.
Tunnelmallisen kuvan baltiansaksalaisten elämästä Toompealla 1920- ja 1930-luvuilla antaa ruotsalainen upseeri ja toimittaja Carl Mothander vuonna 1943 Helsingissä ilmestyneessä ja vuonna 1997 viroksi käännetyssä kirjassaan Baroner, bönder och bolsjeviker i Estland (suomeksi vuonna 1944 nimellä Paroneista bolsevikkeihin. Viron viimeaikaisia tapahtumia ja viroksi vuonna 1997 nimellä Parunid, eestlased ja enamlased). Mothander avioitui Tallinnassa tapaamansa paronitar von Wrangelin kanssa ja pääsi siten sisään tuonaikaiseen suljettuun baltiansaksalaisten piiriin. Kuten hänen kertomuksestaan käy ilmi, baltiansaksalaisilta puuttuivat täysin kaikenlaiset henkilökohtaiset ja inhimilliset kontaktit maan uusiksi isänniksi tulleisiin virolaisiin. Viron historia huomioon ottaen se on täysin ymmärrettävää. Vielä vuonna 1905 paronit antoivat piestä kapinoivia talonpoikia ja vuonna 1920 päättyneessä Viron vapaussodassa baltiansaksalainen osasto taisteli ase kädessä vastasyntynyttä Viron tasavaltaa vastaan.
Maareformi oli jättänyt kartanonomistajille vain kartanon lähiympäristön ja niinpä paikoin elettiin suuressa taloudellisessa ahdingossa. Siitä huolimatta elettiin traditioista kiinni pitäen, entiseen tapaan Toompealla jättiläismäisissä asunnoissa, jotka olivat niin suuria, että ei kyetty ostamaan puita niiden lämmittämiseen. Lai-kadulla nykyisen kaupunginteatterin luona oli ”seitsemän paronin taksitolppa”, sillä se oli nuoren paronin uusi virka Viron tasavallassa.
Tunnelmallisia ovat Mothanderin kertomukset baltiansaksalaisten salongeista ja hämyisistä kesäilloista, jolloin kannettiin korituolit ja pöydät tuomiokirkon lehmusten alle ja juotiin viiniä ja kirottiin Viron hallitusta. He olivat edellisen aikakauden ihmisiä.
Sattui hyvinkin merkillisiä asioita. Eräänä yönä Mothanderien palvelija kuuli kellarista kummitusmaista kolinaa ja karjumista. Yhteisvoimin väännettiin kellarin lattiassa oleva luukku auki ja sieltä alhaalta käytävästä löydettiin kaksi saksaa puhuvaa poikaa. Pojat olivat kömpineet maanalaiseen käytävään jostain Toompean toiselta puolelta, Pitkän Hermannin tornin läheltä ja harhaillen päätyneet lopulta Mothanderien viisitoista huonetta käsittävän asunnon lattian alle.
Nykyäänkin voi muuten mennä kaikessa rauhassa kuljeskelemaan Toompean maanalaisiin käytäviin. Vapaudenaukion läheisten bastionien alle on rakennettu sodanjälkeisenä aikana joitain alkeellisia väestönsuojia ja niiden sisäänkäyntejä pidetään auki – ilmeisesti inhimillisistä syistä, jotta asunnottomat voisivat nukkua niissä. Olen itsekin huomannut siellä-täällä muurissa olevan raollaan olevia ovia. Ilmeisesti niistä pääsee eteenpäin keskiaikaiseen Toompean alaiseen käytävistöön. Välillä siellä käy toimittajia, varmuuden vuoksi joku poliisi mukanaan. Kollegani, joka kävi siellä muutama vuosi sitten, löysi käytävästä ruumiin, mutta eihän se ketään yllättänyt. Alamaailman lisäksi Tallinnassa on myös maanalaista elämää sanan varsinaisessa merkityksessä.
Koska Toompea oli jäänyt neuvostomiehityksen alettua tyhjäksi (ne kyyditettiin, jotka eivät lähteneet itse), sinne muutti paljon maahan muuttaneita venäläisiä. Talot olivat jo tuolloin huonossa kunnossa, mistäpä paroneilla olisi ollut rahaa niiden kunnostamiseen. Eikä sinne tästä syystä mikään neuvostoajan yläluokka asettunutkaan asumaan, tavallinen kansa paremminkin. Nuoruuteni retkistä Toompealle muistan rähjäisiä venäläislapsia ja ikivanhoja mummoja kummituslinnoiksi muuttuvien sortumisvaarassa olevien talojen seassa.
Nykyään suurin osa Toompean taloista on kunnostettu, mutta tietysti siellä on myös niitä jotka odottavat vielä vuoroaan. Ja eihän kunnostustyö ole mitään yksinkertaista puuhaa, sillä viemärit ovat vielä suurilta osin keskiaikaisia tinaputkia, välillä muurista tihkuu jätevettä ja haju on kuin Russowin aikana. Matalapaineen aikana haisee Toompean linnassakin, jossa parlamentti pitää istuntojaan.
Nykyään Toompealla on virastoja ja joitain suurlähetystöjä sekä Euroopan komission edustusto. Toompealle valmistuneet luksusasunnot on myyty suurimmaksi osaksi ulkomaalaisille. Niinpä Toompea on tänäänkin melko kansainvälinen kaupunginosa, joskin siellä asuu muutamia virolaisia. Esimerkiksi työnantajani Ekspress Groupin perustaja Hans Luik on pystynyt ostamaan sieltä joitain taloja. Hänellä on Toompealla paroni von Wrangelin hevostallista ja Ungern-Stenbergin talvipalatsin muutamasta huoneesta yhdistetty fantastinen asunto, josta avautuvat näköalat niin vanhaankaupunkiin kuin merellekin. Huoneistoon kuuluu kaasulämmitteinen yksityinen näköalatasanne. Heti sen alla on törmään, Toompean liuskekivirantaan kaivettu kellari. Sieltä oli kuulemma löydetty remontin aikana hakaristein koristeltuja lautasia, sota-aikana siellä tiedettiin majailleen Gestapon. Nykyään Hans on vuokrannut asuntonsa ja asuu itse omakotitalossa kaupungin laidalla. Sanoo, että on tottunut lapsesta saakka asumaan talossa, jossa on puutarha. Taitaapa pelätä välillä Toompean kummituksiakin.
Tässä vaiheessa pitää puhua muutama sana omakotitalojen ja neuvostoaikaisen virolaisen kirjallisuuden suhteesta. Kuten olette huomanneet, Tallinnassa on melko paljon vaatimattomia, pieniä ja kehnonpuoleisia 1950- ja 1960-luvuilla rakennettuja taloja. (Suuria ei itse asiassa saanutkaan rakentaa, maksimipinta-ala oli määrätty.) Nämä taisivat syntyä pakon sanelemina sodanjälkeisen asuntopulan seurauksena, olihan yli kolmannes Tallinnasta pommitettu rauniokasoiksi.
Kaikesta huolimatta taloista tuli neuvostoihmisille – tai sanokaamme neuvostokirjailijoille – vaikea dilemma. Inhimillisissä suunnitelmissa haave omasta kodista oli ymmärrettävä, mutta toisaalta oma talo synnytti individualistista ja yksityisomistajan porvarillista mentaliteettia. Rikastuminen oli myöskin tuomittavaa. Niinpä tämän ongelman käsittelystä tulikin 1960-luvun kirjalisuudessa oma teemansa.
Nykyään sangen perifeeriseksi muuttunut kirjailija Villem Gross (1922 - ) julkaisi vuonna 1962 romaanin Müüa pooleliolev individuaalelumaja (Myydään puolivalmis omakotitalo, ei suomennettu), josta tuli ilmestymisaikanaan suosittu yhteiskunnallinen kirjallinen teos. Kirja on tarina nuoresta avioparista, joka haluaa rakentaa pesää itselleen, rakentaa talon mutta juuri silloin rakkaus loppuu. Eli tuli ero, rakkauden rikkoontuminen juuri syntisestä halusta saada talo?
Omana aikanaan kuuluisan neuvostokirjailjan Paul Kuusbergin romaani Andres Lapeteuse juhtum (1963, suomeksi samana vuonna nimellä Andres Lapeteuksen tapaus) kertoo päähenkilön, entisen upseerin moraalisesta rappiosta, jonka pääsyynä on hänen ihanteeton omaisuutta janoava vaimonsa ja tämän maatilan myynnistä saaduilla rahoilla rakennettu talo. Tilan myynti oli jo itsessään rikos, sillä maalaisväestön paikka oli kolhoosissa – näin uskoi tuolloinen neuvostomentaliteetti.
Haluaisin päättää kirjallisuuskatsaukseni viittaamalla vielä yhteen arvokkaaseen runoteokseen, virolaisen runoilijaklassikon Marie Underin (1883–1980) balladiin Nahakaupleja Pontus (Nahkakauppias Pontus 1929, ei suomennettu). Balladi kertoo Tallinnassa öisellä Lasnamäellä ympäriinsä ratsastavasta sotilaasta, joka yrittää myydä myöhäisille kulkijoille ihmisen nahkoja. Tämä sotamies on nimittäin käskenyt nylkeä tapetut viholliset ja nyt häntä ei surman saavuttua päästetä lepäämään ennen kuin hän on päässyt eroon karmeasta kauppatavarastaan. Kansanrunoudesta aiheensa saavan balladin päähenkilön nimi liitetään Liivinmaan sotien aikaiseen ruotsalaiseen sotapäällikköön ja Viron sijaishallitsijaan Pontus de la Gardieen, jonka hauta on Tallinnan tuomiokirkossa.
Tallinna on kaupunki, jossa eri aikakaudet ovat yhdessä: päivällä katselette tuomiokirkossa herra Gardien hautaa mutta yöllä kohtaatte Lasnamäen rinteellä hänen sielunsa.
Tämä onkin se lause, jota haluan korostaa esitelmäni päätteeksi. Tämän päivän Tallinna-ilmiö syntyy siitä, että hyvin erilaiset elämänkokemukset, maailmankatsomukset ja elämäntyylit ovat limittyneet toisiinsa.
Yksi esimerkki. Tallinnassa on muuan tunnettu liikemies ja seurapiirihahmo Meelis Lao, kaupunginjohtaja Jüri Mõisin yksi parhaita ystäviä. Lao halutaan tappaa jatkuvasti. Häntä on ammuttu ja häntä vastaan on asetettu pommi, mutta aina lääkärit ovat harsineet hänet kasaan. Äskettäin pidätettiin muuan palkkamurhaaja, joka kertoi kuinka hän oli kytännyt Meelis Laon talon luona panssarinyrkin kanssa kotiin palaavaa Laoa. Mutta kerran laukaisin ei toiminut ja kerran Lao tuli toisesta suunnasta. Samassa talossa asui aivan viime aikoihin saakka pääministeri Mart Laar. Ja nyt olikin lehdistöllä aihetta pohtia, että olisivatko myös Laarin ikkunat menneet iskussa rikki ja olisiko jopa hänkin voinut loukkaantua. Mutta entä jos hänen ovelleen olisi laitettu pommi, kuten vähän väliä on käynyt?
Valtakunnassa ministerit ja rikolliset asuvat kaikki samassa rappukäytävässä. Joku synkkämielinen kollegani lisäisi tähän, että he ovat usein molempia yhdessä. Keskikaupungin yhden talon rapussa voivat hyvin suurella todennäköisyydellä asua virolainen entinen tehtaan pääinsinööri, 65-vuotias mies joka yrittää elättää itsensä jotenkuten taksikuskina, suomalainen Stockmannin myyntipäällikkö, kaukasialainen mafioso ja venäläinen everstin leski, joka ei osaa viroa kolmea sanaa enempää ja joka on kadottanut kaikki siteensä ympäröivään maailmaan. Näiden ihmisten on vaikea sopia keskenään mistä tahansa asiasta.
Toisaalta en halua ylidramatisoida Tallinnan todellisuutta. Ihminenhän tottuu suurinpiirtein kaikkeen jos hän ottaa tosiasioista vaarin. Samaan aikaan Tallinnalla on arvoja, jotka ovat Helsingissä saavuttamattomia. Minusta tuntuu mukavalta ja turvalliselta, että kotitaloni vieressä lähiössä on 24 tuntia vuorokaudessa auki oleva huoltoasema ja voin milloin tahansa ostaa sieltä leipää ja viiniä ja lainata elokuvan Kolmanda Reichi erootilised saladused. Istuin vähän aikaa sitten erään Helsingissä asuvan itävaltalaisen kanssa Tallinnan hienossa gourmet-ravintola Egoistissa, joka on ängetty täyteen pehmeitä tummia huonekaluja ja menneiden vuosisatojen esineitä ja itävaltalainen tunnusti, että tällaisia paikkoja ei ole Helsingissä. Helsingistä puuttuu se, mitä wieniläinen pitää mukavuutena: keine gemütlichkeit. Jos Tallinnan kaltainen ei inspiroi luomaan kirjallisuutta, niin sitten en tiedä, mikä yleensäkään inspiroisi. Välillä minusta tuntuu siltä, että Tallinna onkin enemmän kirjallisuutta kuin elämää.