Mistä puhutaan, kun puhutaan Suomen ja Viron työmarkkinoiden eroista? Palkoista puhuttaessa vuosina 2007–2012 maiden mediaanipalkoissa oli noin viisinkertainen ero. Vuonna 2013 reilun sadan euron hyppäys ylöspäin Viron mediaanipalkassa korjasi suhdetta ”vain” neljäsosaksi Suomen mediaanipalkasta. Vuoden 2017 mediaanipalkkojen ero oli enää yhden suhde kolmeen. Virossa matala palkka riittää kuitenkin yhä harvemmalla elämiseen, sillä elinkustannustaso maassa on lähes ottanut Suomen kiinni. Tämä johtaa siihen, että Virossa kotitalouksien toimeentulo muodostuu useammasta palkasta kuin kahden päätoimisen elättäjän palkkasuhteesta; Suomessa tähän on riittänyt vielä yhden elättäjän työsuhde, jota on tarvittaessa täydennetty yhteiskunnan tuella.
Eurostatin mukaan sekä Suomen että Viron työllisyysaste on muutaman prosentin EU-maiden keskiarvon yläpuolella, ja Virossa työllisyysaste on jopa viisi prosenttia Suomea korkeampi. Viro menestyy myös työttömyysluvuissa Suomea paremmin: Viron työttömyysprosentti on kaksi prosenttia EU-keskiarvon alapuolella, Suomessa prosentin keskiarvon yläpuolella. Eurostatin tilastot eivät kuitenkaan kerro totuutta työvoiman ulkopuolella olevien osuudesta: Suomen työvoimaan kuuluu prosentuaalisesti paljon suurempi osa Suomessa asuvista kuin Viron työvoimaan Virossa asuvista. Palaan tähän Viron työmarkkinoilta poistuneiden osuuteen artikkelin lopussa.
Maat eroavat erityisen paljon työvoiman edustuksen suhteen. Kun Suomessa 60 prosenttia työvoimasta on ammattiliitossa, Virossa alle kymmenen prosenttia. Suomessa työehtosopimukset kattavat lähes kaikkien alojen työntekijät, Virossa kattavuus on alle neljäsosa. Tästä johtuen Virossa työn ehdot määräytyvät pitkälti lainsäädäntöteitse – maassa on muun muassa minimipalkka – kun taas Suomessa yleissitovat työehtosopimuksen määräävät eri alojen työehdot. Virossa valtakunnansovittelijan viran alkutaipale on takellellut, Suomessa kyseenomainen instituutio on hyvin vakiintunut. Väitän, Alfred Hirschmanin teoriaan viitaten, että virolaisten työntekijöiden edustusmahdollisuuksien (voice) puute johtaa työpaikkaan tai maahan sitoutumisen (loyalty) heikkenemiseen ja lopulta poistumiseen (exit) työpaikasta tai jopa maasta.
Paradoksaalista on, että huolimatta lähes pysyvistä eroista maiden työmarkkinoiden välillä, taloudet ja työmarkkinat näyttävät toimivan hyvin ”yhteen” – ne muodostavat ikään kuin toimivan kombinaation.
Eritoten yritykset hyötyvät maiden työmarkkinoiden erilaisuudesta. Työmarkkinoiden erot juontavat juurensa talousmallien eroihin ja erityisesti siihen, millaisia investointeja talousmallit houkuttelevat puoleensa.
Vuonna 2009 julkaistu väitöskirjani koski pohjoismaisten teollisuusyritysten investointi- ja henkilöstöstrategioita Baltian maissa. Tutkimukseni kenttätyön aikoihin noin viidesosa suorista ulkomaan investoinneista Virossa meni teollisuussektorille, ja suurin osa – lähes 30 prosenttia – pankki- ja finanssisektorille. Ruotsalaiset pankit vastasivat valtaosasta pankkisektorin investoinneista, suomalaiset taas teollisuusinvestoinneista. Yksi väitöskirjani johtopäätöksistä oli, että Baltia toimi pohjoismaisten yritysten alemman jalostusasteen tuotantoreservinä, jota tarvittiin kotimaissa sijaitsevan korkeamman jalostusasteen toimintojen täydentämiseen.
Saattoi olla tuolloin anakronistista vertailla viisitoista vuotta aiemmin Neuvostoliitosta irtautunutta kehittyvää taloutta kehittyneeseen pohjoismaiseen talouteen. Virossa markkinatalouteen siirtymisestä on nyt jo kuitenkin neljännesvuosisata, mutta alihankintatalous näyttää edelleen pitävän pintansa. Suomalaisten investoinneista edelleen merkittävä osa – neljännes – menee Virossa teollisuussektorille.
Kiinnostava seikka on Suomen ja Viron välisen kauppavaihdon rakenne. Viron ja Suomen välinen kauppatase on lähes pysyvästi tasapainossa, viennin ja tuonnin ollessa kahden miljardin euron luokkaa. Maiden välisestä kaupasta suuri osa on koneiden, laitteiden, metallien ja metallituotteiden keskinäistä kauppaa. Näiden lisäksi Suomesta Viroon viedään huomattava määrä kuljetusvälineitä ja vastavuoroisesti (euromääräisesti lähes sama määrä) Virosta Suomeen huonekalu- ja rakennusteollisuuden tuotteita. Yhteensä kaikista edellä mainituista artikkeleista muodostuu yli puolet maiden välisestä kaupasta. Voidaanko vetää johtopäätös, että Viro toimii edelleen suomalaisen teollisuuden alihankkijana?
Virolaiset toimivat suomalaisten alihankkijoina myös Suomen maan kamaralla. Vuonna 2004 Viro liittyi Euroopan Unioniin. Tuolloin maidemme välinen pääomien, palvelujen ja työvoiman liikkuminen muuttui vapaaksi, tosin työvoiman suhteen Suomi otti käyttöön Virosta tulevalle työvoimalle kahden vuoden siirtymäajan. Tuona kahden vuoden ajanjaksona työvoima ei voinut liikkua vapaasti mutta palvelut voivat.
Kahden vuoden siirtymäajan perintönä Suomen rakennussektorille muodostui omintakeinen toimintakulttuuri, jossa Virosta palkatulla, Suomeen lähetetyllä työvoimalla on merkittävä osuus. Rakennustyömailla – varsinkin pääkaupunkiseudulla – oli tyypillistä, että tietty osuus alihankintaketjun loppupään töistä teetettiin virolaisella firmalla, joka lähetti työntekijöitä Suomeen. Korkeimmillaan Virosta lähetettyjä työntekijöitä on arvioitu olevan jopa parikymmentä tuhatta finanssikriisin 2007–2008 jälkeisessä tilanteessa, jolloin Virossa oli syvä lama.
Vaikka alan lisääntyneen sääntelyn ansiosta viime vuosien suuntauksena on ollut, että virolaiset yritykset rekisteröityvät Suomeen mieluummin kuin lähettävät työntekijöitä, Suomessa on edelleen määrittelemätön määrä Suomenlahden yli liikkuvaa, mahdollisesti lähetettyä, työvoimaa.
Virolaiset rakennusyritykset eivät edelleenkään euromääräisesti investoi isosti Suomeen: edelle menevät niin finanssi-, vakuutus-, teollisuus-, kuljetus- kuin varastointialan yritykset. Viron tilastokeskuksen luvut suomalaisten hotelliyöpymisistä Virossa sekä Viron keskuspankin mobiilipaikannusmetodilla saatu suomalaisten usean päivän matkojen määrä Virossa vastasivat vuonna 2017 lähes toisiaan (molemmat noin miljoona), kun taas vastaavat luvut virolaisista Suomessa erosivat suuresti: virolaisia oli monta päivää kestävillä reissuilla Suomessa (573 000) kolmen–nelinkertaisesti enemmän kuin virolaisten hotelliyöpymisiä Suomessa (167 000). Virolaisten on siis täytynyt yöpyä Suomessa tuttaviensa luona tai ottaa vastaan epävirallinen työnantajan tarjoama asunto huomattavasti useammin kuin suomalaisten Virossa.
Suomi ja Viro tarvitsevat toisiaan myös talouden ja taloussuhdanteiden ”varaventtiileinä”. Kun yritystoiminta ei menesty tai kestä päivänvaloa Suomessa, on helppoa siirtyä Viron puolelle jatkamaan toimintaa. Siirtymää on tapahtunut Suomenlahden pohjoispuolelta tasaisesti siitä saakka, kun Viro itsenäistyi vuonna 1991 – ja sitä tapahtui itse asiassa aiemminkin. Tiedossani on tapauksia, että Suomessa menestymätön liiketoiminta on alkanutkin menestyä, kun se on siirretty Viroon. Syynä yleisesti ottaen Suomea otollisempi liiketoimintaympäristö ja yrityksille edullinen verotusjärjestelmä, jossa yrityksen tuottoa ei veroteta jos se investoidaan yrityksen omaan toimintaan.
Helppoudella perustaa yritys Viroon on kuitenkin kääntöpuolensa. Joitakin vuosia sitten kohuttiin Viroon perustetuista ”pöytälaatikkoyrityksistä” (letterbox companies), joilla oli vain osoite Virossa mutta niillä ei ollut aikomustakaan tehdä liiketoimintaa Virossa. Ennen vuonna 2014 säädettyä rakennustyömaiden urakka- ja työntekijätietojen ilmoitusvelvollisuutta suomalaisilla työsuojelutarkastajilla oli suuria vaikeuksia Virossa päämajaansa pitävien yritysten työntekijöiden valvonnassa. Myös Rakennusliitossa oltiin huolestuneita Suomessa liiketoimintakieltoon joutuneista yrityksistä, jotka jatkoivat toimintaansa Virosta käsin.
Vaikka lisääntyneen sääntelyn avulla pahin harmaan talouden jakso suomalaisilla työmailla on jäänyt taakse, Virossa passiivisesti toimivien suomalaisomisteisten yritysten määrä on edelleen korkea. Suomen ulkoministeriön tietojen mukaan Viroon rekisteröity lähes kuusituhatta osakeyhtiötä, jossa oli osakkaina suomalaisia; näistä kuitenkin vain puolet oli ”aktiivisia”. Suomalaisia saattaa kiinnostaa Virossa myös maan tarjoama digitaalinen kansalaisuus, jolla pyritään houkuttelemaan Viroon yrittäjiä ja pääomaa.
Euroalueen kriisin aikana Suomen työmarkkinat toimivat myös Viron työmarkkinoiden suhdannevaihtelun varaventtiilinä. Vuonna 2014 Pulloposti-artikkelini (Pulloposti 4/2014) kirjoittamisen aikoihin esitettiin arvioita, että jopa 80 000 virolaista työskentelisi Suomessa. Näistä noin puolet olisi muuttanut pysyvästi Suomeen ja loput liikkuisivat säännöllisesti Viron ja Suomen väliä.
Noihin aikoihin voitiin puhua siis virolaisten ryntäyksestä Suomeen töihin. Maan työmarkkinoilla tilanne oli niin huono, että voidaan aiheellisesti kysyä, toimiko Suomi eräänlaisena Viron ”työvoimatoimistona”. Tälle väitteelle voidaan saada tukea tilastoista. Viron tilastokeskuksen mukaan vuodesta 2008 vuoteen 2012 Viron työmarkkinoilta hävisi 100 000 työpaikkaa. Mutta ottivatko virolaiset näin suomalaisten työttömien työt? Suomessa pitkäaikaistyöttömien määrä nousi tuolloin lähelle sataa tuhatta. Joka tapauksessa Suomen työvoimapolitiikka osoitti toimivuutensa ja selvitti suomalaisten pahimman työttömyyspiikin aikana, jolloin virolaiset tulivat sankoin joukoin maahan töihin.
Keskinäisriippuvaiset Suomen ja Viron työmarkkinat ja taloudet ovat – tanssitermein ilmaistuna – syvällä tangon pyörteissä. Työmarkkinoiden erot pysyvät niin kauan kuin pohjoismaisen työmarkkinamallin siirtymistä ei tapahdu Viroon; päinvastaista, markkinaliberalistisen mallin siirtoa Suomeen tuskin tapahtuu. Paradoksaalista on, että erilaisuudet työmarkkinoilla ja talousjärjestelmissä ruokkivat talouksien ja työmarkkinoiden riippuvuutta toisistaan, jolloin talouksien konvergenssi yhden, yhteisen mallin suuntaan on epätodennäköistä.