Samaa sukupuolta olevat henkilöt ovat voineet Virossa mennä naimisiin 1.1.2024 lähtien, kun maassa tuli voimaan tasa-arvoinen avioliittolaki.
Lain hyväksyminen ei ollut mikään läpihuutojuttu, ja hallitus joutui sen takia parlamentissa luottamusäänestykseen. Yhteisö, jota laki välittömimmin koskee, sai odottaa vuonna 2014 hyväksytyn sukupuolineutraalin parisuhdelain täytäntöönpanosäännösten voimaantuloa ja mahdollisuutta avioliittoon lähes vuosikymmenen ajan. Pääministeri Kaja Kallas totesi lehdistötiedotteessaan suoraviivaisuudella, jota harva uskalsi edes toivoa, että lakimuutos vie Viroa yhä lähemmäksi Pohjoismaita ja muita demokratioita, joissa vastaava oikeus on jo aiemmin ollut olemassa. ”Tämä päätös ei vie keneltäkään mitään pois, mutta se tuo jotain todella tärkeää monille. Se myös osoittaa, että meillä on jäsenistään huolta kantava yhteiskunta ja me kunnioitamme toisiamme”, Kallas jatkoi.
Tasa-arvoisen avioliittolain ja hiljattain ilmestyneen Viron queer-historiikin Kalevi alt välja. LGBT+ inimeste lugusid 19. ja 20. sajandi Eestist (Ulos kaapista. LGBT+-ihmisten tarinoita 1800- ja 1900-lukujen Virosta) myötä onkin paikallaan tehdä lyhyt katsaus Viron LGBT-historiaan ja erityisesti yhteisön virolais-suomalaisiin suhteisiin – vuosien varrella vastaan tulleita erikoisia tarinoita unohtamatta. Kannattaa nimittäin pitää mielessä, että samat ongelmat, joiden parissa painimme nyt, vaivasivat ihmisiä myös sata vuotta sitten. Vaikka homoseksuaalisuus ei ole kovinkaan vanha sellaisena identiteettikategoriana, jona me sen käsitämme, on historian kentillä aina liikkunut myös heteronormatiivisuuden ulkopuolelle sijoittuneita ihmisiä omine mieltymyksineen. Kokonaan toinen asia on se, onko heillä ollut mahdollisuus jättää historiaan jälkensä.
Äkkipäätään voisi ajatella, että tasa-arvoisen avioliiton tavoittelu on hyvin tuore ilmiö. Kuitenkin – vaikka Viron LGBT-historiaa tunnetaan hyvin hajanaisesti – Tallinnassa kerrotaan jo vuonna 1933 vihityn miespareja eräässä kummallisessa kirkkoa muistuttavassa tilassa. Tarinan mukaan vihkitoimituksia suoritti Tereese eli Richard Valdak (1891–1969), joka oli aiemmin todella palvellut pappina niin ortodoksisessa kuin katolisessa kirkossa. Valitettavasti lähteet eivät kerro mitään siitä, oliko seremonioissa kyse groteskista kapinasta normeja vastaan vai vakavasti otettavasta avioliiton sakramentista.
Tallinnassa on paikka, jonka tietävät lähes kaikki homoseksualistit. Se on muista asuintaloista erillään oleva vajan tapainen rakennus Endla-kadun numerossa 59 – niityllä, jonkin matkaa rautatien tasoristeyksen jälkeen. –– ”Linnassa” tapahtuu ihmeellisiä asioita, joista tavallinen ihminen ei osaisi nähdä edes unta. Jo ulkopuoleltakin katsottuna ”linna” on kummallinen, puhumattakaan siitä, miltä se näyttää sisältä. –– Toinen puoli tilasta on hyvin kummallinen, se muistuttaa enemmän venäläistä kirkkoa kuin tavallista asuinhuonetta. Huoneen nurkkaan on improvisoitu varsin kunnollinen kirkko alttareineen, saarnastuoleineen, lippuineen, kynttilöineen ja kynttelikköineen. Seinillä pyhäin kuvia ja muita kirkollisia esineitä. Täällä – alttarilla vihitään kirkollisin menoin homoseksualisteja aivan kuin miehiä ja naisia. Vihkijänä on Tereese.
Artikkelista Lilla õudus (Rahvaleht, 2.12.1933, s. 5)
Rahvaleht esitti kertomuksen kuriositeetinomaisena kurkistuksena Tallinnan moraalittomiin salaluoliin. Nyt voimme jo varmasti suhtautua empaattisemmin niihin heteronormiin mahtumattomiin ihmisiin, jotka 1930-luvun Tallinnassa elivät ja toimivat. Tuolloinen marginalisoitujen ihmisten radikaali vastarinta tai värikäs karnevaali voi nykypäivänä avautua aivan toisessa valossa. Oman aikansa keltaisen lehdistön eriskummallinen kuvaus antaa vihjeen siitä, millaisia LGBT-historian lähteet usein ovat: tarinoita kertovat aivan muut ihmiset kuin tarinoiden kohteet itse, ja aihe koetaan kiinnostavaksi vain siinä tapauksessa, että sitä voi lähestyä viihteen, kummallisuuksien tai rikollisuuden näkökulmasta.
Eräässä vuoden 1988 SETA-lehdessä muistellaan 1930-luvun Tallinnaa vapaamielisenä ja eurooppalaishenkisenä kaupunkina, jossa homomiehet pystyivät käyttäytymään julkisissa tiloissa paljon rohkeammin kuin Suomessa. Kirjoittaja muistelee Musumäen olleen suosittu homojen kohtaamispaikka. ”30-luvulla liikuttiin Tallinnassa, kun sinne pääsi ilman passia niin sanotulla pohjoismaisella matkakortilla. Se oli homojen Mekka. Sinne meni viikonloppuisin monta laivaa. –– Tallinna oli joka suhteessa vapaa. Siellä oli alkoholia kun meillä oli kieltolaki ja ravintoloissa tarjoilijat saivat tanssia asiakkaiden kanssa, mikä meillä ei kai ole koskaan tullut kysymykseen.”
Olemme varmasti kaikki kuulleet kerrottavan, että sotaa edeltävän Viron tasavallan rikoslaki oli hyvin edistyksellinen, eikä esimerkiksi yhteisymmärrykseen perustuvaa homoseksuaalista seksiä ollut kriminalisoitu. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen: kiitetty ja kehuttu rikoslaki hyväksyttiin vasta vuonna 1929 eikä se tullut tosiasiallisesti voimaan ennen vuotta 1935, jolloin hyväksyttiin uusi kurinpito- ja vankeuslaki. Siihen saakka Virossa noudatettiin vanhoja säädöksiä, muun muassa tsaarinaikaista rangaistuslakia, jonka 995. pykälässä ”pederastia” luokiteltiin rikokseksi. Niinpä myös liberaalina pitämältämme ajanjaksolta löytyy oikeusjuttuja, joissa miehet joutuivat tuomiolle homoseksuaalisuuden harjoittamisesta.
Yhteiskunnassa oltiin mitä ilmeisimmin perillä Euroopassa tuolloin käydystä homoseksuaalien oikeuksia koskevasta keskustelusta, ja mahdollisesti mallia otettiin myös Neuvostoliiton lainsäädännöstä, jossa homoseksuaaliset suhteet oli ennen Stalinin valtakaudella tehtyjä muutoksia dekriminalisoitu. Joka tapauksessa homoseksuaalisuudesta voitiin keskustella julkisesti. Esimerkiksi vuosina 1928 ja 1929 Virossa vieraili kuuluisa seksologi Magnus Hirschfeld, joka ajoi homoseksuaalisuuden dekriminalisointia ja piti ympäri Eurooppaa valaisevia esityksiä homoseksuaalisuudesta ja sukupuolen moninaisuudesta, samaten naisten yhdenvertaisista oikeuksista, aborttivapaudesta ja raittiista elämäntavasta. Virossa Hirschfeld luennoi vieläpä maan arvokkaimmissa saleissa: Estonia- ja Vanemuine-teattereissa. Lehdet kirjoittivat laajasti hänen esitelmistään, joten tieto niistä levisi teatterisalien ulkopuolellekin.
Neuvostomiehityksen aikana homoseksuaaliset suhteet olivat Virossa rikoksena rangaistavia tekoja. Rangaistavuus poistui vasta 1.6.1992 voimaan tulleen uuden rikoslain myötä. Tavallinen historiankirjoitus ei Virossa ole huomioinut homoseksuaalien tarinoita, eikä myöskään LGBT-yhteisöön kuuluvien ihmisten neuvostoaikana kokemista kärsimyksistä ole vielä tehty kunnollista selontekoa.
Suomen-silta?
Tiedämme ja tunnemme monenlaisia pakotarinoita Neuvostoliitosta, mutta yleensä niiden sankareina ei ole heteronormista poikkeavia ihmisiä. Hiljattain silmiini sattui vuoden 1985 SETA-lehdessä julkaistu artikkeli ”SETAn yhteyshenkilö pidätettiin Virossa”. Siinä kerrotaan, että SETAn yhteyshenkilönä Tallinnassa toiminut 21-vuotias N ja ”kaksi muuta homoa” on otettu kiinni näiden yritettyä ylittää valtionrajan, ja nyt he kärsivät puolentoista vuoden pakkotyötuomiota Novgorodissa. Lehdessä pyydetään lukijoita kirjoittamaan miehille työleirille. Keskustelin vähän aikaa sitten erään suomalaismiehen kanssa, joka kertoi todella lähettäneensä kirjeen, mutta vastausta hän ei ollut koskaan saanut.
Tavoitin yhden artikkelissa mainituista henkilöistä ja haastattelin häntä. Miehen kertomuksesta (ja pakoyritykseen liittyvästä oikeudenkäyntiaineistosta) avautui näkymä yhteisön yllättävän aktiivisiin virolais-suomalaisiin suhteisiin neuvostoaikana, vieläpä suoraan sisäpiiristä, nuoren homomiehen näkökulmasta. Mies oli löytänyt itselleen Suomesta kirjeenvaihtoystävän, ja tarkoituksena oli ollut hankkia virolaiselle virallinen maastamuuttolupa; suomalainen oli jo vuosi ennen pakoyritystä lähettänyt tätä tarkoitusta varten virallisen kutsun, ja olipa virolaisnuorukainen myös harkinnut mahdollisuutta peiteavioliittoon suomalaisen naisen kanssa. Onnettomaan tilanteeseen joutunut mies joutui rikostutkinnan yhteydessä tekemään selkoa kaikista ulkomaalaisista tuttavistaan ja paikoista, joissa on näitä tavannut. Suomalaisia tuttaviaan hän oli tavannut pääasiassa Tallinnassa, mutta toisinaan myös Leningradissa. Hänen täytyi esittää näistä kohtaamisista mahdollisimman yksityiskohtainen selvitys viranomaisille. Aineistosta käy ilmi, että hänellä oli aikakauden olosuhteisiin nähden odottamattoman laaja ja aktiivinen ystäväpiiri Suomessa.
Suomalaisilla oli suuri merkitys myös Viron ensimmäisten seksuaalivähemmistöjen järjestöjen perustamisessa. Esimerkiksi vuonna 1990 pidettyä Viron lesboliiton perustamiskokousta edelsi suomalaisten vierailu Viroon, ja järjestön ensimmäisinä toimintavuosina virolaiset ja suomalaiset naiset olivat tiiviisti yhteydessä toisiinsa.