Melnykin seinälle on kiinnitetty nastalla värikkäitä piirroksia. Kantikkaita ihmisiä teatraalisissa asennoissa. Suunnikasta muistuttavia päitä. Kolmiomaisia jalkoja. Ne ovat ukrainalaista avantgardea 1910- ja 1920-luvuilta. Taidehistorian loistokauden töitä, joita jäljiteltiin, kopioitiin ja pidettiin esikuvana Pariisista Berliiniin. Paitsi ettei kukaan tiennyt, että se kaikki luotiin Kiovassa, Harkovassa tai Lvivissä. Niiden uskottiin olevan kuuluisaa ”venäläistä avantgardea”, jota venäläiset tekivät venäläisten muinaisilla alueilla venäläiseen makuun.

”Meillä oli venäläisiä museoita ja ukrainalaisia museoita”, kertoo Ukrainan kansallisen taidemuseon osastonjohtaja Olena Kašuba-Volvatš. ”Venäläisissä museoissa oli maalauksia ja veistoksia. Ukrainalaisissa oli mattoja ja tapetteja.”

Yliopistossa hänen sukupolvelleen ei kerrottu ukrainalaisen avantgarden olemassaolosta. Kun he tulivat museoihin töihin, saatiin kuulla jotain, mutta mitään ei näytetty. Taidemuseon vanhan päärakennuksen kellarissa harmaiden rautaovien takana oli erityiskokoelma, jonne tuo loiston kausi oli kätketty. Sen sijainnin tiesivät koko museossa vain johtaja ja amanuenssi. Ja niin vuosikymmeniä.

Sitten alkoi 1990-luku. Kielletty taide tuotiin vuosikymmenten jälkeen uudestaan esille, näyttelyitä järjestettiin, kansa näki ensimmäistä kertaa suuren osan omaa taidehistoriaansa.

”Olin erittäin yllättynyt”, tunnustaa Oksana Baršynova, yksi tuon aikakauden merkittävimmistä asiantuntijoista.

Edes taiteilijat eivät tienneet mitään moderneista edeltäjistään, ja suuri yleisö oli yksinkertaisesti ällikällä lyöty. Vasta nyt nähtiin, millaista taidetta omassa maassa on tehty. Nähtiin, kuinka ukrainalaiskylistä juontuvat kuviot ja aiheet olivat antaneet vaikutteita oman maan avantgardisteille ja myöhemmin muillekin.

”Ukraina oli epätyypillinen siirtomaa, sillä se oli Venäjän valtakunnassa levinneiden ideoiden alkulähde”, sanoo Olha Melnyk. Eikä vain Venäjällä. Mutta venäläiset omivat kaiken.

Ensin Neuvostoliiton aikana: tappamalla, kieltämällä, tuhoamalla ja salaamalla. Sitten 1990-luvulla. Moskovassa ymmärrettiin nopeasti, että kulttuuri on aina politiikkaa. Hanat avautuivat, ja Euroopassa järjestettiin suuria näyttelyitä, julkaistiin näyttelyluetteloita, jaeltiin auliisti stipendejä omien ja muiden maiden tutkijoille. Niin vakiinnutettiin käsitys, että avantgarden akseleita ovat Moskova-Berliini tai Moskova-Pariisi, mutta Kiovassa… no, siellähän paistetaan piirakoita. Termi venäläinen avantgarde brändättiin taitavasti, ja maailman taidemarkkinat, merkittävä kulttuurisen muistin määrääjä, nielaisi sen ahnaasti.

Itsenäistyneessä Ukrainassa ei tehty mitään vastaavaa. Kulttuuri sai vuosikausia niin vähän rahaa, että vielä jokin vuosi sitten Ukrainan kansallisen taidemuseon silloisen kehitysjohtajan Olja Balašovan piti tinkiä kauppiailta maalia seinien maalaamiseen. Ei matkustettu. Kirjoja ei julkaistu. Näyttelyt olivat kituliaita. Euroopasta ei tullut tutkijoita, ei välitetty, ei kiehtonut, mutta ukrainalaiset olivat itsekin yhtä tietämättömiä omasta historiastaan. En oltu nähty, en oltu edes kuultu, koska venäläiset olivat omineet kaiken itselleen.

”He ovat varastaneet kulttuuriamme tuhannen vuoden ajan”, sanoo taidehistorioitsija Nadja Pavlišenko. ”Ja ukrainalaisen avantgarden osalta se on ollut erityisen selvää.”

Sekä Viro että Ukraina olivat saman imperiumin osia, mutta Ukrainassa tapahtui jotain paljon pahempaa. Siellä taiteilijoita ammuttiin vielä 1970-luvullakin. Kun kysyn Ukrainan kulttuuriministeriltä Oleksandr Tkatšenkolta, miksi ukrainalaista kulttuuria on vihattu niin kiihkeästi, mutta yhtä kiihkeästi yritetty ottaa omaksi, hän rykäisee kipeän kurkkunsa puhtaaksi ja katsoo minua suoraan silmiin. ”Ne päättivät, että Kiova on Venäjän sydän”, hän sanoo. ”Mutta mitä sinä teet ilman sydäntäsi?”

Ukrainan taiteen suuria näyttelyitä ei ole järjestetty Euroopassa vuosikymmeniin. Sodan alettua kohosi pieni hetkellinen kiinnostuksen aalto, mutta se ei Olja Balašovan mukaan ollut vilpitöntä.

”Se on ensiapua”, hän sanoo pienen vaihtoehtogallerian takahuoneessa yhdellä Kiovan ihastuttavista sivukaduista. ”Heillä ei ole todellista kiinnostusta eikä todellista ymmärrystä siitä, että ukrainalainen taide on – ja on aina ollut – osa eurooppalaista taidetta.”

Lännessä pelätään, että yleisöä ei tule jos jostain ei tiedetä mitään. Kassakoneet eivät laula, jonoja ei synny, raha ei virtaa, mutta Ukraina on liian köyhä ja luultavasti ollut myös liian välinpitämätön tukeakseen sitä kaikkea. Ja niin ukrainalainen taide on siellä, missä se on viimeisen sadan vuoden ajan enimmäkseen ollut – ei maan päällä, vaan maan alla. Hyökkäyksen alun jälkeen Euroopassa on ollut vain yksi suurempi ukrainalaisen taiteen näyttely Madridissa. Nyt toinen avataan Tallinnassa. Muita kiinnostuneita ei ole ollut. Kuten aina. Kuten vuosikymmeniä.

Unohtaminen ja tuho

Holodomor alkoi vuonna 1932, ja samana vuonna ukrainalaisten kulttuurista muistia ryhdyttiin hinkkaamaan pois. Ukrainaa alettiin tappaa kaikilla tasoilla – sitä oli yritetty ennenkin, ja sitä yritetään nyt uudelleen.

Taiteilijoiden yhdistykset kiellettiin. Sitten alkoi kadota taide, joka ei vastannut direktiivejä. Yksi ohjenuora oli tällainen: teillä on täällä nälänhätä, tiedetään, mutta taiteen tulee kuvata kukoistavia viljapeltoja.

Ensiksi luetteloista ja sitten muistakin listoista poistettiin niiden nimet, jotka eivät osanneet, pystyneet tai halunneet.

Vuonna 1937 taiteilijoita vietiin rivikaupalla tuomioistuinten eteen ja ammuttiin. Heitä oli niin paljon, että koko sukupolvi sai lempinimekseen tuhottu renessanssi. Pelkästään yhden syysviikon aikana ammuttiin lähes 300 taiteilijaa. Kirjailijoiden määrä hupeni noin 90 prosenttia. Ja niin edelleen.

Kuuluisan taiteilijan Mykola Ivasjukin omaiset veivät ruokaa vankilaan, vaikka Ivasjuk oli saanut kuulan kalloonsa jo ajat sitten, sillä hän oli maalannut väärin: oli toki akateemikko, mutta aiheet olivat valitettavasti kansallisia.

Teatterin kehittäjän Les Kurbasin perhe ei sekään tiennyt mitään isän kohtalosta. Seison teatterimuseon johtajan kanssa infotaulun edessä. Infotauluja ei ole paljon, tämänkin museon aarteet on siirretty sinne, minne ukrainalaista taidetta on aina viety – maan alle. Hän näyttää erään nimilistan. Se löydettiin arkistosta, ja siihen oli merkitty kaikki sinä päivänä ammuttavaksi määrätyt henkilöt. Kurbasin nimen eteen on tehty kynällä rasti – homma hoidettu, seuraava.

Teloitukset jatkuivat myös sodan jälkeen. Vuonna 1970 KGB tarkkaili tunnettua taiteilijaa Alla Horskaa, ja yhtäkkiä hänet tapettiin. Eräs modernistinen säveltäjä löydettiin hirtettynä puistosta. Yhtä kuvataiteilijaa pidettiin liian eurooppalaisena, ja häntä kiellettiin asumasta Kiovan keskustassa, syynä haitallinen vaikutus koko rappukäytävään. Hän kuolikin jossain muualla, kilometrien päässä kotikaupunkinsa sydämestä. Ja niin edelleen.

Taiteilijoiden lisäksi myös heidän teoksiaan tuhottiin – tai varastettiin, vietiin Venäjälle ja kuulutettiin omiksi.

”Ensimmäinen aalto oli bolševikkien vallankumouksen jälkeen”, aloittaa Oksana Semenyk, joka on tapaamisemme kunniaksi pukeutunut siniseen. Hän ei ole ainoa ukrainalainen taidehistorioitsija, joka osaa ulkoa, kuinka paljon ja millaisia aseita Viro on heille antanut.

”Toinen aalto tuli toisen maailmansodan aikana. Ja kolmannella aallolla ei ollut aikajanaa, se vallitsi koko ajan.”

Koko neuvostoajan Kiovastakin pyydettiin teoksia näyttelyyn. Ne vietiin Venäjälle – ja sinne ne jäivät. Noin vain, edes olkapäitä ei kohauteltu.

Viha ukrainalaista taidetta kohtaan kasvoi siinä määrin, että useat ukrainalaistaiteilijat piilottivat työnsä… Moskovaan. Paradoksaalista kyllä, mutta siellä ilmapiiri oli sallivampi kuin Kiovassa, jossa melskattiin ja tuhottiin. Kuuluisan freskomaalari Myhailo Boitšukin teokset, joita esiteltiin näyttelyssä Pariisissa vuonna 1910, katosivat lähes kokonaan. Eräs hänen oppilaistaan onnistui pelastamaan yhden teoksen laittamalla sen kotonaan kahden oven väliin ja rappaamalla seinän kiinni. Oppilaskin oli poikkeus, sillä Boitšuk ja lähes kaikki hänen oppilaansa tapettiin, ja vain muutama Moskovaan paennut naisopiskelija selvisi hengissä.

Jotain säilyi perheissä, mutta ei paljoa. Suurimman panoksen ukrainalaisen avantgarden säilyttämiseen antoi muuan puolueen jäsen, joka oli sodan aikana määrätty evakuoimaan teoksia museoista. Hänelle esiteltiin myös salaiseen kokoelmaan sijoitettuja uudistusmielisiä teoksia, mutta kävi ilmi, että hän piti niistä. Poimi sieltä yhtä ja toista, teokset vietiin evakkoon Ufan kaupunkiin, ja kun ne tuotiin takaisin, tuntui kummalliselta kätkeä ne uudestaan varastoon. Tällaisia kömmähdyksiä sattui. Kuuluisa futuristimaalari Oleksandr Bohomazov loi teoksestaan kaksi versiota, erot detaljeisssa eivät olleet merkittäviä, mutta toinen versio kiellettiin, kun taas toisen sai panna esille. Idiootitkin tekevät välillä pelastavia erehdyksiä.

Se ei kuitenkaan muuttanut yleiskuvaa. Viha ukrainalaista avantgardea kohtaan pysyi, ja kun tilaisuus tarjoutui, koko ukrainalaista kulttuuria halvennettiin. Kerran taidemuseon kaikki historialliset esineet siirrettiin toiseen museoon, koska hallinto tarvitsi lisätilaa puna-armeijan historiaa käsittelevän suurnäyttelyn järjestämiseen. Kodeissa tuhottiin ikoneja, museoita kiellettiin järjestämästä pysyviä näyttelyitä – saman kolikon kaksi puolta. Kaiken tarkoitus oli tuhota, salata, kieltää. Mutta kuten käsikirjoitukset eivät pala, myöskään taideteokset eivät häviä.

Avantgarde ja kansantaide

Ikoneita. Kansantaidetta. Kuuluisia 1800-luvun maalareita, joiden kädenjälki on teknisesti niin taiturillista, ettei voi kuin hiljaa ihailla. Ukrainan taidehistoria on ollut komeaa. Ja sitten 1900-luvun alussa yhtäkkiä avantgarde.

Matkusteltiin ulkomailla, katseltiin ympärille, asuttiin Pariisissa. Vuonna 1910 Kiovassa avattiin näyttely, jonka sadat modernit teokset olivat hämmästyttäneet ranskalaisyleisöä vasta edellisenä vuonna. Puhkesi vuoropuhelu, lehdet kirjoittivat uudistuksellisuudesta, jotkut ylistivät, toiset pilkkasivat – kuten aina. Ja sitten räjähdys. Ukrainaan pulpahti hetkessä kymmeniä taiteilijoita, jotka leikittelivät kubismilla ja futurismilla, muuntelivat muotoja, tekivät kokeiluja väreillä ja teoretisoivat.

Länsimaiset esimerkit saattoivat olla sytykkeenä, mutta nopeasti syntyi täysin ainutlaatuinen ukrainalainen avantgarde, jota luonnehtii eloisuus, emotionaalisuus ja totaalisuus.

”Ukrainalainen futurismi valloitti kaikki taiteen ja elämän alat yleisemminkin”, kertoo kuraattori Ihor Oksametnyi. Kävelemme valtavien, mutta nyt tyhjien Mystetskyi Arsenalin salien läpi. ”Tiedätkö, että täällä oli ennen asetehdas?” hän kysyy ja virnistää sitten ukrainalaisittain: ”Ironista, eikö?”

Olha Melnykin mukaan ukrainalainen futurismi ei ollut niin radikaalia kuin esimerkiksi Italiassa. Se hyödynsi eri taidemuotojen elementtejä ja heijasti suuresti paikallista perinnettä. ”Se on kuin värikäs matto”, toteaa Oksana Baršynova.

Jos katsoo vaikkapa kiovalaista taidetta, näkee Münchenin tai Pariisin vaikutteet. Kun kääntää katseen Odessaan: se jotenkin pehmeämpää, syntetisoivempaa. Lvivin avantgardessa huomaa suuren Itävallan valtakunnan vaikutuksen. Harkovalaisessa taas näkyvät venäläisen taiteen ja kansantaiteen jäljet. Tosin Harkovan taidetta voikin vain ajatella, sillä sitä ei näe nyt missään. Harkovalaistaiteilijoiden teokset ovat nekin jossain salaperäisissä kellareissa. Pommituksia on niin tiheään, ettei teoksia voi evakuoida kaupungista, sillä ne voisivat saada osuman, mennä rikki, palaa… Sellaiset pelot vallitsevat vuonna 2023 yhdessä Euroopan avantgarden keskuksista.

Vuoteen 1917 asti ukrainalaistaiteilijat kokeilivat kaikkia mahdollisia uudistuksellisia muotoja, syventyivät taiteen sisällöllisiin ongelmiin ja vahvistivat sitä kautta myös kansallista itsetietoisuutta. Monet sanovat, että ukrainalaisessa avantgardessa kansantaide kuultaa aina läpi.

”Seurasin talonpoikien työntekoa suurella myötätunnolla ja auttelin heitä rappaamaan talojen lattioita savella ja tekemään kuvioita uuneihin”, suuri Kazimir Malevitš kirjoitti kerran. Hän ihaili kylissä näkemiään koristekuvioita, muotoja, värejä ja kehitti niitä edelleen. Nykyään näemme näiden kylien kaikuja maailmankuuluissa museoissa, emme vain huomaa sitä.

Maailman taiteeseen eniten vaikuttanut ukrainalainen taiteilija lienee ollut Kazimir Malevitš, jota esimerkiksi Wikipedia yhä kutsuu venäläiseksi taiteilijaksi. Toisaalta Malevitšin kansallisuutta voidaan tarkastella eri näkökulmista, sillä hänen vanhempansa olivat syntyperältään puolalaisia. Kuuluisa Stedelijkin museo Amsterdamissa kuvailee Malevitšia taiteilijana, joka ”syntyi Ukrainassa puolalaista alkuperää oleville vanhemmille”, tosin muutos on tehty vasta äskettäin. Aikaisemmin Malevitšia kutsuttiin aina venäläiseksi taiteilijaksi.

New Yorkin Metropolitan Museum on ehtinyt korjaamaan muun muassa kuuluisan merimaalari Ivan Aivazovskin ja Ilja Repinin kansallisuutta koskevat aiemmat virheet. Ukrainalainen taidehistorioitsija Oksana Semenyk huomauttaa, että Aivazovski oli itse asiassa armenialainen, joka asui Krimillä koko ikänsä. On toki kiistanalaista, mikä kansallisuuden määrittää – onko se vanhempien syntyperä, kasvuympäristö, asuinpaikka tai oma määrittely (väitetään, että Malevitš halusi passiinsa kansallisuudeksi ”ukrainalainen”) – mutta kaikkia näitä taiteilijoita pidettiin aiemmin venäläisinä, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa.

Katson teoksia ja huomaan kuinka paljon niissä on dynaamisuutta, konflikteja, draamaa, eloisuutta. Teokset räjähtävät ja elävät, niissä on intohimoa. ”Venäläiseen avantgardeen verrattuna ukrainalainen on vitaalisempaa, siinä on enemmän elämää, se on tunteikkaampaa”, sanoo Olena Kašuba-Volvatš.

Naistaiteilijoilla oli Ukrainassa tärkeä, paikoin jopa uraauurtava rooli. Esimerkiksi Oleksandra Ekster, loistava taiteilija, otti kerran ukrainalaiset perinnematot ja -huivit ja ripusti ne näyttelyyn diagonaalisti futurismin katkevia linjoja mukaillen. ”Niin hän pystyi muuttamaan katsomisen perspektiiviä”, Julija Lytvynets selittää.

Yleisö tottui eikä vierastanut enää outoa avantgardea, etenkin kun Ukrainassa ikonitkin ovat erittäin kirkasvärisiä, ja niissä rytmillä, linjoilla ja kuvioilla on olennainen rooli. Siirtyminen kansantaiteesta avantgardeen oli Ukrainassa hämmästyttävän helppoa, sillä siirtymistä ei oikeastaan ollutkaan.

1920-luvun alussa kaikki tietysti muuttui.

Kulttuurinen omiminen

Yhtäkkiä avantgardelle annettiin yhteiskunnallinen tehtävä, taiteilijat nähtiin uuden hallinnon apumiehinä, joita valtio tuki. Olha Melnyk näyttää minulle tietokoneeltaan useita lyhytelokuvia ihmisistä, jotka marssivat kaupunkien halki pysähdellen uutta arkkitehtuuria edustavien rakennusten edessä.

Tuijotan venäläisohjuksen vaurioittamaa männynpalasta hänen ikkunalaudallaan ja kuuntelen kuinka sata vuotta sitten Neuvostoliitto tuki ukrainalaista avantgardea, piti sitä liittolaisenaan. ”Yhdessä haluttiin sivistää yleisöä ja luoda uusi kansalainen”, kuten Melnyk sanoo.

Eräs taiteilija suunnitteli peräti erityisen puhujanpöntön innostavien puheiden pitopaikaksi. Tehtaiden viereen suunniteltiin uudenmallisia asuntoja, joissa ei olisi keittiötä, sillä kaikkihan syövät ruokalassa ja lapset kasvatettaisiin omissa kombinaateissaan. Ihmisen huomio on työssä, ja kaikesta muusta huolehtii ystävällinen valtio. Sellaisia olivat unelmat niin valtiolla kuin taiteessa.

Kunnes yhtäkkiä vuonna 1932 tapahtui jälleen käänne. Valtio päätti, että ukrainalaista taidetta ei enää tueta. Vieläkin enemmän. Taiteilijoita tapettiin, heidän teoksensa tuhottiin, varastettiin tai salattiin. Ja sitten toinen vaihtoehto. Teoksia pantiin esille. Taiteilijoiden nimet mainittiin. Puhuttiin yhdestä jos toisesta. Ainoastaan, että sitä kaikkea kutsuttiin… venäläiseksi taiteeksi.

Kun kysyn keski-ikäisiltä ukrainalaisilta taidehistorioitsijoilta, mitä heille yliopistossa kerrottiin ukrainalaisesta avantgardesta, he pudistelevat päätään ironisesti hymyillen. Mitään ei kerrottu.

Tärkeät professorit olivat luennoineet Lytvynetsille venäläisestä avantgardesta, mutta eivät mitään siitä, että suuri osa näistä taiteilijoista oli itse asiassa ukrainalaisia. Ja niin 1990-luvulle asti, jolloin Ukraina itsenäistyi. Jonkin verran tietoa alkoi tihkua, mutta sen eteen ei nähty liikaa vaivaa. Aikaisemmin ukrainalaiset pakotettiin unohtamaan menneisyytensä ja taiteilijansa, nyt ne unohdettiin vapaaehtoisesti.

Viron Ukrainan-suurlähettiläs Kaimo Kuusk vietti lapsena useita viikkoja Viljandin sairaalassa, aikaa oli paljon ja hän oppi lukemaan. Hän luki kirjaa venäläisistä sankareista, joista Ilja Muromets jäi erityisesti mieleen. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin hän käveli Kiovassa Viron ulkomaantiedustelun yhtenä johtajana, kun Ukrainan salaisen poliisin miehet kysyivät häneltä yllättäen haluaisiko hän nähdä Murometsin haudan – se olisi ihan lähellä, Kiovan keskustan maanalaisissa luolissa. Vasta silloin Kuusk tajusi, että Muromets oli ukrainalainen eikä venäläinen urho. Kukaan ei ollut kertonut sitä hänelle. Ei edes ukrainalainen isoisä.

Vielä 2000-luvun alussa ansioituneet venäläiset taidehistorioitsijat puhuivat ukrainalaisille kollegoilleen ukrainalaisuudesta ikään kuin se olisi jonkinlainen vitsi. ”Kun heidän piti puhua taiteilijoistamme”, Olena Kašuba-Volvatš kertoo, ”he eivät voineet sanoa ukrainalaistaiteilija vaan käyttivät ilmaisua kiovalaistaiteilija.

Kun kysyn häneltä, onko hän saanut myöhemmin venäläisiltä kollegoiltaan yksityisviestejä, joissa nämä kertoisivat ymmärtävänsä, ilmaisisivat tukeaan tai vähintään myötätuntoaan, hän pudistaa hymyillen nopeasti päätään. Ei kertaakaan. Ei mitään.

”Ukrainalainen älymystö on poliittisesti erittäin aktiivisista, aivan kuten Euroopassa”, Olesja Ostrovska-Ljuta korostaa. ”Mutta venäläinen intellektuelli ei käyttäydy niin, ja se on ollut järkyttävää. Odotimme enemmän, etenkin niiltä, jotka asuvat nyt Euroopassa. Mutta enää emme toivo, ja se on vapauttavaa.”

Ukrainassa on ymmärretty, ettei älymystö Venäjällä ota kantaa, vaan tekee mitä sen käsketään tehdä. ”Vuodesta 2014 lähtien en ole enää pitänyt yhteyttä venäläisiin”, Julija Lytvynets sanoo. ”Minulle he ovat kuolleita.” Sillä venäläiset humanisteina itseään pitävät taidehistorioitsijat ovat tehneet kaikkensa, että ukrainalaista taidetta kutsuttaisiin venäläiseksi ja tuhonneet siten sen identiteettiä.

Kulttuurinen dekolonisaatio

”Ukrainalainen on kuin haaksirikkoinen, joka löytää itsensä rannalta”, Olesja Ostrovska-Ljuta sanoo hruštšovkan yhteen huoneeseen ahdetussa toimistossaan. ”Hän alkaa pikkuhiljaa tunnustella: olenko vielä elossa? Ja missä minä olen? Mikä tämä paikka on?” Ukrainalainen alkaa vasta nyt pikkuhiljaa ymmärtää kuka hän on.

”Tietenkin kansallisuus on ongelmallinen kysymys”, sanoo näyttelykoordinaattori Iryna Bilan. ”On todella vaikea sanoa, kuinka paljon kukin on tai oli ukrainalainen, puolalainen, venäläinen tai valkovenäläinen.”

Sodan ensimmäisenä yönä hän nukkui kotinsa käytävällä kaukana ikkunoista, ja myöhemmin hän on käynyt usein pakkaamassa saappaita ja polvisuojia, univormuja ja lääkintätarvikkeita rintamalle – taidehistorioitsijan arkea Ukrainassa. Hän on nuoremman polven kulttuurituottaja, ja minusta tuntuu, että muiden ukrainalaisten taiteentutkijoiden tavoin hän pohtii mieluummin muita kysymyksiä kuin sitä, millaista verta kenenkin suonissa virtaa.

Kun Kiovassa avattiin suuri futurisminäyttely, he eivät Ihor Oksametnyin mukaan halunneet käsitellä menneisyyden traagista puolta ollenkaan. ”Halusimme puhua ilmiöstä”, hän sanoo kun hyvästelemme kahden ilmahälytyksen välisenä viileänä kevätiltana Kiovassa.

Monet ovat sanoneet, etteivät ukrainalaiset ole koskaan rakastaneet maataan erityisesti, mutta he ovat rakastaneet vapauttaan. Heille ei ole luontaista korostaa kärsimyksiä edes silloin, kun miljoonia on tapettu. ”Halusimme ukrainalaisten pääsevän eroon mielikuvasta itsestään uhrina”, sanoo Olha Melnyk. Siksi Tallinnan näyttelylle annettiin nimeksi Futuromarennia.

”Emme halunneet puhua menneestä, vaan tulevaisuudesta”, Melnyk sanoo. ”Emme kärsimyksestä, vaan eteenpäin menosta.”

Mutta nyt kaikki on toisin. Tallinnan näyttely kertoo venäläisestä imperialismista ja ukrainalaisen kulttuurin kolonisaatiosta. Nimien lisäksi on voitettava takaisin koko kulttuuri, jotta sekä Ukraina että maailma ymmärtäisivät mitä Ukraina itse asiassa on. Koska sellaista ymmärrystä ei ole.

Kun Oksana Semenyk pakeni butšalaisen päiväkodin kellarista kissa sylissään ja juoksi keväisessä liejussa kohti pääkaupunkia, hän ajatteli: kuinka hän, taidehistorioitsija, voisi auttaa oman maansa sotilaita?

Nyt hän lähettää viestejä lähes päivittäin museoihin Yhdysvalloissa tai Euroopassa. Hän haluaa kiinnittää huomiota siihen, että museo nimittää Malevitšia venäläiseksi tai että maalauksen nimilapussa sanotaan ”Nuori venäläinen tyttö”, vaikka se esittää ukrainalaisessa kansanpuvussa olevaa ihmistä.

Joskus Semenyk saa mukavan vastauksen, ja museo korjaa virheen. Mutta useimmiten aletaan venyttää. Maailmankuulut Brooklynin ja Smithsonianin museot eivät ole edes vaivautuneet vastaamaan Semenykille. Ja kun vastaus tulee, siinä nuristaan: ”Miksi meidän pitäisi kirjoittaa Odessa, Harkova ja Kiova eikä ”entinen Venäjän valtakunta”?

Semenyk kysyy minulta kiihkeästi pienessä kiovalaisessa piirakkabaarissa: ”Miksei Intiasta puhuta entisenä brittiläisenä imperiumina? Miksi juuri Ukraina tökkii?”

Kun Semenyk työskenteli Yhdysvalloissa, jotkut venäläiset kollegat epäilivät, että tietokannassa paikannimen korjaaminen toiseksi olisi liian vaikeaa. Ja hyvinkoulutettu kollega kysyi häneltä, eikö sinne voitaisi kirjoittaa ukrainalaisen taiteilijan sijaan neuvostoliittolainen taiteilija.

”Yhtä hyvin saksalaisen taiteilijan voisi esitellä Kolmannen valtakunnan taiteilijana”, Semenyk tokaisee myrkyllisesti.

Hän ei ole ensimmäinen muutosta yrittävä. Jo 1990-luvulla ukrainalaiset museot kirjoittivat länsimaisille kollegoilleen kysyen eikö olisi aika kutsua Harkovan lähellä syntynyttä ja kasvannutta Ilja Repiniä ukrainalaiseksi. Samoin kuin Oleksandra Eksteriä, yhtä 1900-luvun alun tärkeimmistä naistaiteilijoista? Kuuluisia Burljukin veljeksiä? Abraham Manevichia? Boris Kossarevia?

Vastauksia ei tullut koskaan.

Semenyk on saanut melkoisesti haukkuja netissä. Hänen Twitter- ja Facebook-tileilleen on tehty hyökäyksiä, mutta hän kohauttaa olkapäitään. Sillä häntä raivostuttaa enemmän lännen täydellinen välinpitämättömyys.

Lännen piittaamattomuus

”Tiedät vastauksen.” Olesja Ostrovska-Ljuta hymyilee eikä sano mitään muutamaan sekuntiin.

Kysyin häneltä, onko Ukrainan taidehistoria kiinnostanut Eurooppaa, mutta vastaus on selvä kysymättäkin. ”Suurvallat ovat kiinnostuneita muista suurvalloista”, hän sanoo rauhallisesti vaatimattomassa toimistossaan ja ojentaa muutaman ensiluokkaisen tieteellisen julkaisun Ukrainan taiteesta.

Ennen viime helmikuuta hän keskusteli kollegoidensa kanssa useaan otteeseen siitä, mikseivät edes lähinaapurit ole olleet kiinnostuneita. Kerran Berliinissä hän käveli kirjakauppaan ja huomasi, että Ukrainaa koskevat kirjat oli sijoitettu pienten kielten osioon.

Maassa asuu yli 40 miljoonaa ihmistä, mutta kylttiin oli merkitty ”pieni”, sillä se on synonyymi sanalle merkityksetön. Kyllä, Venäjän hyökkäyksen jälkeen ukrainalaista taidetta kohtaan näyttää olevan hieman enemmän kiinnostusta, mutta Ostrovska-Ljuta ei pidä sen syynä taidetta itseään.

”Kiinnostus heräsi vasta sitten, kun aloimme panna vastaan”, hän uskoo. ”Meidän piti vuodattaa verta ja voittaa jotain, jotta meidät huomattiin.” Väkivallan ja toivon sekoituksesta syntyy tarina, joka myy taidemaailmassa – mutta ei tarpeeksi.

Aikoinaan Ukrainan ja Modiglianin paviljongit olivat Venetsian biennaalissa vierekkäin. Vuonna 1925 Vadim Mellerin moderni lavastus voitti kultamitalin Pariisissa, ja kun näytelmää myöhemmin esitettiin New Yorkissa, ihmiset olivat niin ällistyneitä, että kävivät koskettamassa sitä.

Syntyi sellaista avantgardea, että esimerkiksi David Burljukia alettiin kutsua sekä venäläisen että japanilaisen futurismin isäksi. Ja ilman Kazimir Malevitšia suurta osaa länsimaisesta taidehistoriasta ei olisi edes olemassa. Silti keskeisille ukrainalaisille taidehistorian laitoksille on viime vuoden aikana tullut Euroopasta tasan kaksi merkittävää näyttelytarjousta. Toinen Madridista ja toinen Tallinnasta, mikä sekin johtui sattumasta, kun Kumun johtaja Kadi Polli sattui vierailemaan yliopistoaikaisen ystävänsä luona Kiovassa.

Ukrainalaisen taiteen ignoroiminen koskee myös nykytaidetta. Viime vuonna Euroopan kolmessa tärkeimmässä taidenäyttelyssä ei ollut esillä ainuttakaan ukrainalaistaiteilijaa.

”Nykytaide on menettänyt hajuaistinsa”, toteaa Olja Balašova. ”Taiteen tulee tunnistaa ja diagnosoida monimutkaisia ja vaarallisia tilanteita, mihin mikään muu inhimillinen instrumentti ei pysty. Ukrainan ohi katsominen tarkoittaa nykytaiteen epäonnistumista.”

Istumme pienen Naked Room -gallerian takahuoneessa hämärään vaipuvalla Kiovan sivukadulla. Balašova on hieman vilustunut, juomme teetä ja hänen selkänsä takana on pieni sateenkaarilippu, solidaarisuuden merkki.

Hän puhuu innostuneesti ukrainalaisista nykytaiteilijoista. Eräs sekoitti väreihinsä Butšan multaa, jossa on korkean savipitoisuuden vuoksi hieman punaista. Kaksi taiteilijaa teki videon siitä, miten he ruuvaavat irti metalliromua tuhotusta venäläistankista ja hymisevät samalla rukouksia siinä toivossa, etteivät saisi osumaa.

Yksi taiteilijaryhmä keräsi näyttelyiden rakentamiseen käytettyjä materiaaleja ja lupasi antaa ne pommitettujen asuinrakennusten korjaamiseen. Eräässä museossa rakennettiin näyttelyä kokoelmien evakuoinnista. Taiteilijat eri puolilta kaupunkia tulivat apuun, ja siksi näyttelyn vitriinissä oli esillä muun muassa yhden avustajan tennari – merkki sodanaikaisesta solidaarisuudesta. Kaikki nuo näyttelyt järjestettiin tietenkin Ukrainassa.

”Ukraina ja sen taide ovat olleet Euroopalle sokea piste sata vuotta”, Balašova väittää. Hän ei usko, että tämän päivän Euroopan uteliaisuus olisi vilpitöntä.

”Ukrainassa ei ole yhtään kiinnostavaaa taiteilijaa”, sanoi merkittävän eurooppalaisen näyttelyn kuraattori parikymmentä vuotta sitten, vaikka ei ollut koskaan käynyt Ukrainassa. Kun Krim miehitettiin, kiinnostus heräsi hetkeksi, mutta laantui nopeasti.

”Se osoittaa lännen epäonnistuneen”, sanoo Euroopan tärkeimpiin kuuluvan nykytaiteen keskuksen Pinchuk Art Centren flaamilainen johtaja Björn Geldhof. ”Ukrainalaisen narratiivin luominen ei onnistunut, koska se ei kiinnostanut länttä.”

Helmikuussa kuuluisan Musée d'Orsayn johtaja ilmoitti, ettei kukaan Ranskassa tunne ukrainalaistaiteilija Oleksandr Murashkoa – jonka näyttelyitä järjestettiin viime vuosisadan alussa Roomassa, Berliinissä, Münchenissä, Venetsiassa ja Amsterdamissa – ja hänestä on turha edes puhua. Sen sijaan museo järjesti keskusteluillan venäläisestä taiteesta. Samaan aikaan joitakin muita museoita ryövättiin. Joitakin muita teoksia tuhottiin, muistijälkeä pyyhittiin pois, mutta leppeänä iltana Pariisissa nautittiin un petit champagne puheita kuunnellen. Erään puhujan mielestä Ukrainan ei pitäisi edes ajatella Krimin takaisinvaltaamista, josta hän käytti sanaa ”miehitys”.

Kun kysyn, missä ukrainalaisen taiteen näyttelyitä on viimeisen 30 vuoden aikana järjestetty ulkomailla, paikat osataan kertoa päästä. Winnipeg. Toulouse. Zagreb. Varmasti hienoja paikkoja, mutta niissä ei kirjoiteta taidehistoriaa. Ja sitä paitsi monet näyttelyistä ovat olleet diasporassa elävien ukrainalaisten järjestämiä. Kukaan muu ei ole nähnyt tämän 40 miljoonan asukkaan maan taidehistoriallista arvoa.

”Läntiset museot hyväksyivät iloisesti ukrainalaisen taiteen nimeämisen venäläiseksi taiteeksi”, sanoo Björn Geldhof, kun soitan hänelle Varsovan lentokentältä. ”He olivat joko russofiileja, hyvissä väleissä Venäjään, tai siihen oli taloudellisia syitä. Mutta heiltä puuttui kriittinen näkökulma.” Tai heiltä puuttui näkökulma ylipäätään.

Tulevaisuusoptimismia

Taide-elämä ei ole pysähtynyt Kiovassa hetkeksikään. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun venäläiset olivat lähteneet Butšasta, Naked Roomissa oli jo näyttely. Julkisista tiloista olivat Kiovassa tuolloin auki vain yksi baari ja kyseinen galleria.

”Sodan aikana ihmiset todella tarvitsevat taidetta”, Balašova vakuuttaa. ”Se antaa elämälle merkityksen, ja tunnet jotain muutakin kuin vihaa ja raivoa.”

Kun voimalaitokseen hyökättiin, Mystetskyi Arsenaliin rakennettiin näyttelyä taskulamppujen valossa ja sitä pidettiin auki pidempään viikonloppuisin, jolloin suuret teollisuuslaitokset pysähtyivät ja sähköä riitti muillekin.

”Saimme erittäin lämpimän vastaanoton”, sanoo Olesja Ostrovska-Ljuta. ”Ihmiset haluavat elää elämäänsä edelleen.”

Useat opiskelijat ovat kertoneet Oksana Baršynovalle, että vasta nyt Butšan ja Irpinin jälkeen he ymmärtävät, mitä Picasson Guernica todella tarkoittaa – taide on saanut toisen merkityksen.

Ukrainan taidemaailmassa tapahtuu tällä hetkellä 24 tuntia vuorokaudessa, ja heitä ärsyttää hieman, että vastauksia sähköposteihin saa vanhasta Euroopasta odottaa päiväkausia. Museot toimivat aktiivisesti, ja Ukrainan kulttuuriministeri kertoo peittelemättömän ylpeänä, että kulttuuri-ihmisistä kolme neljäsosaa jäi maahan. Viime vuonna ensi-iltoja oli 50, eikä yleisön kiinnostus ole vähentynyt.

”Reaktiot ovat emotionaalisempia kuin ennen sotaa”, täydellistä englantia puhuva Oleksandr Tkatšenko sanoo neukkuaikaisessa toimistossaan, josta poistui ennen minua joku ulkomaalainen. ”Teatteri ei ole vain psykoterapiaa, ihmiset ovat kiitollisia siitä, ettei kulttuuriväki lähtenyt.”

Mystetskyi Arsenal päätti olla lomauttamatta työntekijöitä sodan aikana ja etsiä sen sijaan uusia. ”Jos emme sido itseämme Eurooppaan kulttuurisesti, meillä ei ole toivoa”, väittää Olesja Ostrovska-Ljuta.

Parissa kuukaudessa he ovat oppineet dekolonisoivan sanaston ja yrittävät vakuuttaa Euroopan siitä, että Ukrainassa ei ole tehty eurooppalaisten töiden kopioita, vaan omintakeista ja tasoltaan samanarvoista taidetta. Kovin helppoa se ei ole ollut, sillä tärkeät kuraattorit eivät vieläkään käy Kiovassa. Olja Balašova ei usko sen johtuvan pelosta, sillä Kiovassa on suhteellisen turvallista.

”Kiova on Euroopan eläväisin paikka”, sanoo viime vuonna paljon matkustellut Balašova. ”Täällä todellakin tunnet eläväsi.”

Erään tuttavani luokkatoverit työskentelevät pankkiireina Kanadassa, ajavat mersuilla turvallisiin koteihinsa, mutta kadehtivat tuota Kiovaan jäänyttä toveria – heistä tuntuu, että todelliset muutokset tapahtuvat siellä.

Pinchuk Art Centerin johtaja Björn Geldhof on optimistinen. Hän on niitä harvoja eurooppalaisia, jotka ovat olleet jatkuvasti kiinnostuneita Ukrainasta. Hän on työskennellyt maassa yli kymmenen vuotta.

”Yleisö on täällä erilaista kuin lännessä”, hän sanoo. ”Hyvin nuorta, hyvin suurta ja erittäin uteliasta.” Keskuksen kävijöistä 80 prosenttia on alle 30-vuotiaita, toisin kuin missään muualla.

Ukrainalaisilta on puuttunut akateeminen lähestymistapa taiteensa lähihistoriaan, ja sitä yritetään nyt paikata. Useat taidelaitokset perustavat arkistoja, keräävät rahaa nykytaiteen ostamiseen, perustavat ilmahyökkäysten, drooni-iskujen ja sukulaisten surmien keskelläkin uusia kokoelmia.

”Meillä käydään tällä hetkellä erittäin vilkasta keskustelua siitä, mikä tekee Ukrainan taiteesta ukrainalaista”, Geldhof kertoo.

Hänen mielestään ukrainalaisuuden ei pidä välttämättä perustua maantieteeseen tai syntyperään, vaan pikemminkin asenteeseen.

Hän suhtautuu tulevaisuuteen pelotta. Ukrainalaisista taidehistorioitsijoista poiketen hän on havainnut kiinnostuksen Euroopassa lisääntyvän. Ukraina on yhtäkkiä pop, vuodatettu veri ja Butšan ja Bahmutin pelloilla lojuvat ruumiit ovat tehneet eurooppalaisen taidemaailman uteliaaksi.

”Tavoitteemme on, että tämä kiinnostus ei olisi lyhyt purskahdus”, Geldhof sanoo. ”Sen täytyy olla johdonmukaista, eri taidelaitosten tulee hankkia ukrainalaista taidetta kokoelmiinsa ja järjestää näyttelyitä. Tämä on ainoa tapa muuttaa ajattelutapaa Euroopassa.”

Tallinnan näyttely on siksi ukrainalaisille monella tapaa tärkeä. Ukrainan kansallisen taidemuseon johtaja Julija Lytvynets ei kuitenkaan voi tulla avajaisiin.

”Entä jos jotain tapahtuu Kiovassa samaan aikaan?” hän kysyy. Museo on tyhjä, teokset ovat piilossa bunkkereissa, mutta hän tuntee silti olevansa vastuussa museosta ja kokee velvollisuudekseen jäädä.

Kun lähden Mystetskyi Arsenalista, Olha Melnyk vie minut katsomaan erästä erityisesti Tallinnaa varten tehtyä installaatiota. Siinä on palasiksi lentäviä kuvia ja taustalla kuuluu rikkoutuvan lasin helinää. ”Emme halunneet laittaa räjähdyksiä”, Melnyk sanoo. ”Lasi rikkoutuu helposti. Mutta sen voi myös helposti korvata.”

Kukaan tapaamani kiovalainen ei ole kadottanut optimistisuuttaan. Kaukana siitä.

”Kun Putin kuolee, tanssimme reiviä hänen haudallaan”, Oksana Semenyk vakuuttaa. ”Ja meidän sukupolvemme kertoo loppuelämänsä lastenlapsilleen, että akut on aina ladattava.”

He elävät tulevaisuutta varten. Tulevaisuutta, jossa Ukraina saadaan takaisin.

Eero Epner kiittää Oleksandra Havriljukia, Matti Maasikasta ja Karin Maandia avusta haastattelujen järjestämisessä.

Alkuperäinen artikkeli ilmestyi Eesti Ekspressissä 19.04.2023.