Ruilan kylä 35 kilometriä Tallinnasta lounaaseen on Leelo Tungalin Toveri lapsen lukijoille yhtä tuttu kuin Oskar Lutsin lukijoille Palamuse tai A. H. Tammsaaren lukijoille Vargamäe. Ruilassa ei ole vielä kirjailijamuseota, mutta entistä kartanon muonamiesten taloa, jossa Tungalin perhe asui, suunnitellaan kylätaloksi. Leelo asuu talossa, jonka he yhdessä miehensä säveltäjä Raimo Kangron kanssa rakennuttivat 80-luvulla. Aviomiehen kuoltua äkillisesti 2001 Leelo jäi tyttärineen asumaan Koerapajun taloon, josta on tullut hänelle hyvin rakas.
Ruilan kylän keskipiste on edelleen entisessä kartanon päärakennuksessa oleva koulu, joka on Toveri lapsen keskeisiä tapahtumapaikkoja.
”Vanha kartanorakennus on restauroitu perusteellisesti ja nyt siellä käy koulua liki kaksisataa oppilasta. Lapset tuodaan aamulla ja viedään iltapäivällä busseilla. Polkupyörät, sukset ja potkukelkat ovat jääneet kauaksi menneisyyteen. Bussissa kulutetaan aikaa älypuhelin kädessä…”, Leelo kertoo.
Kylän läpi virtaava Vasalemman joki on paikallaan, mutta kuihtunut kovasti. ”Minun lapsuudessani se oli kaunis ja leveä. Siinä oli paljon kalaa, mutta neuvostoaikaisen ”ekologiasuunnitelman” mukaan menetettiin 1970-luvulla kaunis patolampi ja vesimylly komeine patoineen koska kuivattamalla haluttiin ottaa käyttöön pelto- ja heinämaata. Se ei onnistunut, jäimme vain ilman mustikka- ja lakkasoita. Kauniista joesta tuli sorapenkereinen puro, kaloja on vähän eikä rapuja ole ollut enää pitkään aikaan.”
Leelon ensimmäiset kirjalliset kokeilut liittyivät lapsuuden Ruilaan.
”Olin kyllä onnessani, kun luin lastenlehdestä Pioneer, että lehden kirjoituskilpailussa oli voittanut III palkinnon Ruilan koulun 4. luokan oppilas Leelo Tungal runollaan ”Meidän koulu”. Palkinto oli 15 kirjaa, jotka posteljooni toi minulle kotiin potkukelkalla. Joukossa oli Jules Vernen Salaperäinen saari, Mark Twainin Tom Sawyerin seikkailut ja muita aarteita, mutta myös kirja Leninin lapsuudesta – se kuului 50-luvulla asiaan. Ruilan koulu otti ensimmäisen julkaistun runoni myöhemmin omaksi hymnikseen.”
Leelo siirtyi Ruilan koulusta Tallinnan 42. lukioon ja asui viikot tätinsä luona. Koti-ikävä oli kova ja purkautui runojen kirjoittamiseen, jotka olivat enimmäkseen luontoaiheisia. Kouluaineistakin tuli usein pitkiä vapaamittaisia runoja. Opettaja piti niistä ja ohjasi Leelon kirjallisuutta harrastavien lukiolaisten piiriin Kirjailijaliiton taloon Harju-kadulle. Siellä tunnetut kirjailijat arvioivat nuorten kirjoituksia, ja Leelon ryhmän ohjaaja runoilija Ralf Parve ehdotti runokokoelman julkaisemista. Toinen kannustaja oli Viivi Luik, jonka kanssa Leelo oli ollut kirjeenvaihdossa 13-vuotiaasta. Luik oli jo noussut julkisuuteen nuorena lahjakkuutena.
Leelo Tungalin esikoiskokoelma ilmestyi ”Nuoret kirjailijat 1965” -kasetissa heti lukion päättymisen jälkeen ja siitä alkoi ainutlaatuinen kirjailijanura. Kansalliskirjaston laatiman bibliografian mukaan siihen sisältyy 4177 teosta ja lisää syntyy jatkuvasti. Lastenkirjoja, nuortenkirjoja, runoteoksia, romaaneja, laulutekstejä, librettoja, käännöksiä monista kielistä. Ja kaikki tämä kolmen lapsen äitinä ja lastenlehden Hea laps päätoimittajan tehtävässä.
”Ensimmäinen vaikuttaja kirjoittamisen alkutaipaleella oli äiti, joka vaati kurinalaisuutta ja keskittymistä. Opiskeluaikaan Tartossa 60-luvun runouden huiput Artur Alliksaar, Paul-Eerik Rummo, Jaan Kaplinski ja muut, nostivat ja nostattivat ajan henkeä. Kaksi kertaa kävin toivioretkellä Betti Alverin luona ja hän ehdotti minulle Marina Tsvetajevan runojen kääntämistä. Kesälomien aikaan olin työssä lastenlehtien Pioneer ja Täheke toimituksissa ja silloin aloin itse kirjoittaa lastenrunoja. Lastenkirjallisuudessa nousi esiin 60-luvulla vahva ryhmä: Ellen Niit, Heljo Mänd, Eno Raud, Aino Pervik, Jaan Rannap, Helvi Jürisson… Se oli poliittisesti raskasta ja kireää aikaa ja arkielämä oli hyvinkin köyhää, mutta kirjallisuus, taide ja musiikki elivät ikään kuin omassa autonomiassaan.”
Lastenkirjoja Leelo alkoi julkaista vasta kun omat lapset olivat jo syntyneet. Heiltä saattoi saada myös palautetta. ”Jos joku kohta tarinassa sai lapsen haukottelemaan tai jokin sana jäi käsittämättömäksi, sitä oli korjattava. Paras kirjoittamisaika oli kesä, kun lapset leikkivät ja peuhasivat enimmäkseen ulkona. He kuuluivat vielä siihen sukupolveen, joka tuli sisään ainoastaan ruoka- ja nukkuma-ajoiksi. Sateella istuttiin kirjojen ääressä.”
”Suurinta huolta minulla on ollut neljännestä lapsesta, aikakauslehdestä Hea Laps, joka syntyi vuoden 1994 huhtikuussa, eli vietämme nyt sen 30-vuotisjuhlaa. Lehden sisällön kanssa ei ollut ongelmia – julkaisimme niin kirjailijoiden kuin lasten kirjoituksia ja monet taiteilijat tekivät kanssamme yhteistyötä, mutta taloudellisesta puolesta minulla ei ollut aluksi aavistustakaan. Kerran jouduin käyttämään painolaskun maksamiseen oman Kulttuurirahastolta saamani apurahan… Mutta lapset kirjoittivat aktiivisesti ja monet lehden avustajista ovat julkaisseet myöhemmin omia kirjoja.”
”Tylsää minulla ei ole koskaan ollut, aina on ollut jotakin viimeisteltävänä, jotakin suunnitteilla… Olen aina henkeen ja vereen asti keskittynyt tekeillä olevaan kirjoitustyöhön ja pitänyt juuri sitä kaikkein tärkeimpänä. Voi tuntua vähän kummalliselta, että yhtenä hetkenä kirjoitat aapista ja sen jälkeen käännät Lloyd Webberin Oopperan kummitusta. Tietenkään niitä ei voi tehdä samaan aikaan; niissä on hyvin erilaiset maailmat, joihin sisälle pääseminen vaatii aikaa ja eläytymistä. Aapinen vaatii yhtä paljon omistautumista – ehkä enemmänkin – kuin musikaali.”
Leelo tunnetaan paitsi kirjoistaan myös laajasta tuotannostaan laulujen sanoittajana. Hänen runonsa ovat innoittaneet tunnettuja säveltäjiä ja hän on myös tehnyt sanoituksia jo valmiisiin melodioihin. Kaksi kertaa Viron Euroviisu-kappaleessa on ollut Leelo Tungalin sanat, myöhemmin hän on kääntänyt voittajakappaleiden sanoja virolaisten laulajien esitettäväksi.
”Koska puolisoni Raimo Kangro oli säveltäjä, vitsailimme joskus, että meillä on Ruilassa musiikillis-kirjallinen kombinaatti: yhdessä huoneessa valmistuivat tekstit, toisessa – pianohuoneessa – melodiat. Mutta ensimmäinen säveltäjä, jonka kanssa minulla syntyi läheinen yhteistyösuhde, oli Valter Ojakäär, joka oli jo 1966 löytänyt esikoiskokoelmastani runon Oma laulu ei leia ma üles (En löydä omaa lauluani), säveltänyt sen ja tarjonnut kilpailukonserttiin. Heli Läätsin esittämästä palkitusta laulusta alkoi meidän pitkäaikainen ystävyytemme ja yhteistyö. Ojakäär oli äärettömän miellyttävä ja erittäin sivistynyt ihminen. Vuosia myöhemmin heavybändi Metsatöll teki ”Oma laulu” -kappaleesta uuden sovituksen, josta tuli mm. televisiosarjan Viro – tuulten pieksämä maa tunnusmelodia. On helppoa ja mukavaa tehdä yhteistyötä niin sanottujen ”vanhan koulukunnan muusikoiden” kanssa, jotka lukevat runoa niin kauan että löytävät siitä inspiraation.”
”Yhdessä Olav Ehalan kanssa olen kirjoittanut paljon lauluja, myös monta musikaalia, joita on esitetty Estonia-, Vanemuine- ja Ugala-teattereissa. Mutta eniten laulutekstejä olen kirjoittanut Priit Pajusaaren Lotta-musikaaleihin, joiden libretot kirjoitti Janno Põldma. Niitä lauluja on varmaan yli 70.”
Leelo Tungal on kääntänyt kirjallisuutta monista kielistä, myös suomesta. Kosketus suomen kieleen syntyi jo lapsuudenkodissa. Isä oli käynyt urheilijana 1930-luvulla monta kertaa kilpailemassa Suomessa ja oppinut vähän kieltäkin. Paavo Nurmi oli hänen suuri ihanteensa ja hän olisi halunnut vaihtaa nimensäkin Felixistä suomalaiseksi Veliksi, mutta sisaret estivät tämän aikeen.
Leelon filologian opintoihin Tarton yliopistossa kuului myös suomen kieli, mutta Suomeen ei neuvostoaikana päässyt. Ensimmäinen Suomen-matka toteutui vasta 1992, jolloin Leelo lähetettiin Lapuan kristilliseen opistoon opettajaryhmän kanssa tutustumaan kristillisiin lastenlauluihin, joita piti kääntää viroksi.
”Kirjailijaliitossa pääsi ulkomaisia kirjailijoita tapaamaan vain hyvin pieni piiri. Vuoden 1983 syksyllä olin nukketeatterin dramaturgi ja osuin Yrjö Kokon Pessin ja Illusian esityksessä istumaan suomalaisten lastenkirjailijoiden ryhmään kuuluneen Pia Perkiön viereen. Siitä alkoi vuosikymmeniä jatkunut ystävyys. Pia lahjoitti minulle kolme lastenkirjaansa ja tein niiden runoista pienen valikoiman Eesti Raamat -kustantamolle. Kesti kauan ennen kuin kirja meni painoon, sillä parissa runossa esiintynyt sana enkeli ei sopinut neuvostotaaperoiden sanavarastoon ja runot piti korvata enkelivapailla runoilla. Aikaa kului myös siihen, että ulkomaisten käännösten käsikirjoitukset kulkivat siihen aikaan Moskovan sensorien kautta ja siellä tutkittiin näitä lapsille tarkoitettuja runoja melkein vuosi. Mutta kun Õnnelaps (Onnenlapsi) viimein ilmestyi, se myytiin yhden kuukauden aikana loppuun. Painos oli 40 000.”
On jo muodostunut traditioksi, että Viron itsenäisyyspäivänä Helsingissä lausutaan Eino Leinon patsaalla Esplanadin puistossa Leinon runo Vapaa Viro, jonka Leelo Tungal on kääntänyt. Hän on kääntänyt Leinoa aikaisemminkin, runot Piret Salurin kääntämään Hannu Mäkelän romaaniin Mestari. ”Leinon temperamentti ja riimitaju sopivat minulle, vaikka vapaata mittaa onkin helpompi kääntää”, Leelo sanoo. Leena Laulajaisen ja Jukka Itkosen lastenrunot olivat mieluisia käännöstehtäviä. Itkosen kirjan otsikko Mukava sadeilma ilmaisee Leelon mielestä kirjoittajan pehmeää satiiria ja loputonta optimismia.
Jo monet kerrat Leelo on nähty laulujuhlien johtajakorokkeella kuoronjohtajan rinnalla kiittämässä, kun jokin hänen rakastetuista lauluistaan on juuri esitetty. Laulujuhlat ovat aina olleet tärkeä tapahtuma hänen elämässään, ne liittyivät jo hänen syntymäänsä. Äiti oli laulanut kuoroissa koko ikänsä ja johtanut niitä. Hän oli suunnitellut menevänsä vuoden 1947 laulujuhlille oppilaskuoron kanssa lapsenvaunuja työntäen, mutta Leelopa päättikin syntyä vasta 22. kesäkuuta, laulujuhlien aikaan. Isä sai mennä juhlille koululaisten kuoron kanssa, äiti joutui katselemaan laulujuhlakulkuetta vastasyntynyt sylissään. Mutta tytölle annettiin laulujuhlien kunniaksi nimeksi Leelo, joka tarkoittaa seton kielessä kansanlaulua.
”Rehellisesti sanottuna on hyvin ylevä tunne, kun nouset laulun loputtua johtajakorokkeelle ja kumarrat kymmentuhatpäiselle yleisölle. Kun katselet kansallispukuihin pukeutuneita laulajia, tunnet, että pienet jokapäiväiset murheet häipyvät ja että kun me osaamme laulaa yhdessä, selviämme kyllä yhdessä vastakin. Erityisen liikuttava oli osaltani vuoden 1997 nuorten laulujuhla, jonka toinen konsertti osui 50-vuotissyntymäpäiväkseni. Olin surullinen siitä, että äitini ei jaksanut enää tulla juhlille kanssani, sillä onnentoivotukset olisivat liikuttaneet häntä varmasti vielä enemmän kuin minua. Vein valtavan kukkakimppuni äidille ja panin sen hänen yöpöydälleen. Kukat kestivät tuoreina koko viikon. Ja viikon päästä äitiä ei enää ollutkaan…”
Leelo Tungalin kohdalla luonnehdinta ”rakastettu kirjailija” pitää harvinaisessa määrin paikkansa. Lastenkirjailijana hänellä oli jo laaja lukijakunta, mutta vuonna 2008 ilmestynyt Toveri lapsi teki hänestä koko kansan tunteman ja rakastaman kirjailijan. Viron yleisradion kyselyssä 2019, jolloin Toveri lapsen kaksi jatko-osaa olivat jo ilmestyneet, kirjasarja oli ylivoimaisesti suosituin virolaisista uudemmista (vuoden 1991 jälkeen julkaistuista) kaunokirjoista. Suosiota lisäsi myös Monika Siimetsin elokuva Toveri lapsi, joka valittiin vuoden 2018 parhaaksi virolaiseksi elokuvaksi ja voitti monia palkintoja ulkomaisilla festivaaleilla.
”Olin kirjoittanut ensimmäisen version tarinastani jo parikymmenvuotiaana opiskelijana ja vielä aikaisemmin aloittanut omaelämäkerrallisen runoelman. Se kertoi lapsesta, jonka äiti vietiin vankileirille. Tarjosin runoelman ensimmäistä osaa aikakauslehdelle Noorus, mutta toimittaja palautti sen poliittisesti kypsymättömänä. Kun huomautin, että Loomingu raamatukogu -kirjasarjassa oli vähän aikaisemmin ilmestynyt Aleksandr Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä, minulle sanottiin: ”Se, mikä on sallittua kuuluisalle venäläiselle toisinajattelijalle, ei ole sallittua tarttolaiselle opiskelijatytölle.”
Mutta tiesin, että minun pitää vielä kirjoittaa siitä ajasta – jo senkin takia, että lapseni ymmärtäisivät, millaista elämä oli stalinistisessa Neuvosto-Virossa. Tyttäreni arvostivat kovasti isoäitiä ja heidän oli vaikea ymmärtää, miksi heidän hyvän ja rakkaan mummonsa piti viettää niin pitkä aika napapiirin lähellä vankileirillä. Ajattelin panna kaikki muistoni yhteen niteeseen, mutta eläytyessäni niihin esiin nousi niin paljon tapahtumia ja ihmisiä, että niitä riitti vielä toiseen ja kolmanteenkin kirjaan. Sen ajan tuoksut, värit ja maut, kauhut ja toiveet heräsivät eloon.”
”Monet ikätoverit ovat ihmetelleet, kuinka minä muistan niin hyvin kaiken – alkaen kaikenlaisista tapahtumista päätyen karamellien ja limonaadien nimiin, mutta he olisivat myös halunneet täydentää kirjoja omilla muistoillaan. Elokuvasta on tullut vielä enemmän palautetta, yleensä hyvin myönteistä. Jotkut isäni entiset oppilaat ovat tosin paheksuneet, että isääni esittänyt Tambet Tuisk oli paljon totisempi ja ankarampi kuin opettaja Tungal, joka ratkaisi lasten ongelmat kuulemma enimmäkseen huumorilla.”
Ruilan koulun rehtorina toiminut Leelon äiti tuomittiin ”isänmaan pettämisestä”, kun hän oli vienyt oppilaansa vapaussodan muistomerkille ja laulattanut näillä ”fasistisia lauluja” kuten Schubertia ja Mozartia. Aluksi hänen olinpaikastaan ei tiedetty pitkään aikaan, sitten selvisi, että hän oli siperialaisella vankileirillä, jossa joutui tekemään raskasta ruumiillista työtä. Hän sai aluksi kirjoittaa vain kaksi kirjettä vuodessa ja koko kirjeenvaihto piti käydä venäjäksi. Rangaistusvangeilla oli tässä suhteessa vielä ankarammat säännöt kuin kyyditetyillä. Isä joutui yksin huolehtimaan pienestä tyttärestä.
”Monet lastenpsykologit väittävät, että lapsi voi olla onnellinen myös kaikkein vaikeimmissa olosuhteissa, mutta vain silloin, kun hänen läheisyydessään on joku, joka huolehtii hänestä ja johon hän voi luottaa”, Leelo sanoo. ”Minulle sellainen ihminen oli isä, joka ei missään tapauksessa ollut mikään ihannemies: niin kuin kirjoistakin näkyy, hän joi mielellään ystäviensä kanssa olutta, poltti tupakkaa ja lykkäsi töitä, joihin olisi pitänyt tarttua heti. Nykyiset nuoret isät ovat paljon tarmokkaampia: he ovat hyviä kokkeja ja siivoajia, osaavat vaihtaa vauvojen vaipat ja hoitaa raha-asiat. Se kaikki on hienoa, mutta tärkeintä on sittenkin rakkaus. Rakkaus omaa puolisoa kohtaan, rakkaus omaa lasta kohtaan. Jälkeenpäin ymmärrän, että isäni ja äitini rakastivat toisiaan kovasti, sillä eihän isä muuten olisi suostunut yksinhuoltajan rooliin, johon neuvostovalta hänet määräsi kahdeksikymmeneksiviideksi ynnä viideksi vuodeksi. Stalinin kuolema, jonka jälkeen poliittiset vangit alkoivat vähitellen vapautua, toi äidille vapauden neljän ja puolen vuoden päästä. Mutta oli silti poikkeuksellista, että palatessaan kotiin häntä odottivat rakastava aviopuoliso ja kouluikäinen tytär. Hyvin monilla vankeudesta päässeillä ei ollut palatessa enää kotia eikä puolisoa, sillä neuvostolakien mukaan poliittisesta vangista saattoi erota kysymättä tältä mitään, eikä ollut tapana edes tiedottaa erosta. Niin että minun tarinani on sittenkin myös kertomus onnellisesta lapsuudesta.”