Suomen ja Viron ortodoksisten kirkkojen matka on kulkenut käsi kädessä paitsi keskenään, myös molempien valtioiden itsenäisyystaistelujen kanssa. Mikä on ortodoksisen kirkon tila Virossa tänä päivänä?
Monet suomalaiset hahmottavat edelleenkin Viron luterilaisena maana, mikä on historiallisesti pitänytkin paikkansa. Tilastot puhuvat kuitenkin toista: tällä hetkellä Viron suurin uskonnollinen ryhmä ovat ortodoksit, joita on yli kaksi kertaa enemmän kuin luterilaisia. Tämä näkyy suomalaisille tutussa Tallinnassakin, jossa on monia ortodoksisia kirkkoja.
Valitettavasti Neuvostoliiton perintönä ortodoksit ovat kuitenkin jakaantuneet Viron autonomiseen apostoliseen ortodoksiseen kirkkoon (EAÕK), joka kuuluu Suomen ortodoksisen kirkon tavoin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen, ja Moskovan patriarkaatin alaiseen kirkkoon (MPEÕK). Lisäksi Virossa on vanhauskoisia, joilla ei ole kirkollista yhteyttä edellä mainittujen kirkkojen kanssa.
Viron valtio tunnustaa EAÕK:n Neuvostoliittoa edeltäneen ortodoksisen kirkon laillisena jatkajana, mutta MPEÕK:lla on lukumääräinen enemmistö. Erityisen hankalaksi tilanteen tekee tällä hetkellä Ukrainan sota ja Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon johtajan, metropoliitta Jevgenin asenne sotaa kohtaan. Viron valtiokin on pyrkinyt puuttumaan asiaan, mutta ainakin toistaiseksi hän on saanut jatkaa toimintaansa Virossa vapaasti.
Autonomian perustaminen ja juhlavuosi
Tämä vuosi on ollut erittäin merkittävä niin EAÕK:lle kuin Suomenkin ortodoksiselle kirkolle, koska vuonna 1923 Turkin Istanbulissa sijaitseva Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti otti aiemmin Venäjän kirkkoon kuuluneet paikalliskirkot oman suojeluksensa alle. Molemmat kirkot anoivat Konstantinopolilta kirkollista itsenäisyyttä, autokefaliaa, mutta saivat pienuutensa takia vain autonomian eli kirkollisen itsehallinnon. Samassa yhteydessä Suomen kirkkoon vihittiin apulaispiispaksi Herman Aav, Muhun saarelta lähtöisin ollut virolainen pappi, josta myöhemmin tuli vuosikymmeniksi Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa.
Juhlavuoden kunniaksi vierailulle molempiin maihin saapui 8.–12. syyskuuta kymmenen vuoden tauon jälkeen hänen kaikkipyhyytensä, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartolomeos, jonka seurueessa allekirjoittanut sai kunnian kulkea mukana niin Suomessa kuin Virossakin. Kyseessä oli varsinainen kiertomatka, ja patriarkka sai valtiovieraan vastaanoton: hän tapasi niin Viron presidentin, pääministerin, Riigikogun puhemiehen, sisäministerin kuin Tallinnan ja Tarton kaupunginjohtajatkin ja Tarton yliopiston rehtorin – sekä monia muita virkamiehiä. Vierailun kohokohtia olivat ulkoilmaliturgia Värskassa sekä kirkkojen uudelleenavajaiset Hiidenmaan Puskissa ja Harjumaan Arukülassa.
Kirkon kukoistus
Viro oli ennen neuvostomiehitystäkin paljon ortodoksisempi kuin Suomi. Väestöstä noin viideosa kuului ortodoksiseen kirkkoon (lukumäärällisesti heitä oli noin 2,5 kertaa enemmän kuin suomalaisortodokseja), seurakuntia oli 158, Petserin luostari kuului Viron alueeseen, samoin kuin Pühtitsan nunnaluostari. Viron ensimmäinen presidentti Konstantin Päts oli niin ikään ortodoksi. Vironkielistä ortodoksisuutta kehitettiin, liturgisia tekstejä käännettiin.
Erityisesti Petserin luostarilla oli Viron itsenäisyyden aikana merkittävä asema, aivan erityisesti setojen keskuudessa, jotka ovat pääosin ortodokseja. Petserin luostari oli ainoa Neuvostoliiton läpi koko ajan avoinna säilynyt luostari, mikä johtui siitä, että se jäi Viron rajojen sisäpuolelle maan itsenäistyessä 1918. Siksi nykyinen rajalinja ja Viron setojen rajoitukset Venäjällä käymisessä ovat olleet kivulias kokemus. Tällä hetkellä Viron ortodoksisella kirkolla ei ole yhtään toimivaa luostaria, koska myös Pühtitsan luostari on jäänyt Moskovan patriarkaatin alaisuuteen.
Vainot ja uusmarttyyrit
Kaikki muuttui kuitenkin Neuvostoliiton toiminnan seurauksena vuodesta 1940 alkaen. Viro oli saanut maistaa edeltä kommunistien vainoja jo vuonna 1918, jolloin ortodoksinen kirkko sai ensimmäiset uusmarttyyrinsa. Bolševikkien toteuttamissa vainoissa tapettiin tuolloin Tartossa ensimmäinen virolainen Tallinnan piispa Platon sekä papit Mihhail ja Nikolai, joita nykyään kunnioitetaan kirkon suojelijoina.
Neuvostomiehitys ajoi Viron ortodoksisen kirkon maanpakoon, ja tuolloinen kirkon johtaja, metropoliitta Aleksanteri, siirtyi Ruotsiin vuonna 1944 yhdessä parinkymmenen papin ja noin 8 000 seurakuntalaisen kanssa. Kirkko jatkoi elämäänsä Ruotsissa aina Viron uudelleenitsenäistymiseen saakka, mutta Viroon jääneiden kohtalo ei ollut kaunis. Kirkko sai monia uusia marttyyreja, ja lähes kaikki piispat ja papit pakkosiirrettiin Siperiaan.
Vuonna 1945 Moskovan patriarkaatti, joka oli neuvostovallan vahvassa otteessa, kahmaisi Viron kirkon alaisuuteensa, ja kirkon hallinto siirtyi kokonaan Moskovaan. Samalla papistoa venäläistettiin kovalla kädellä. Lopulta vuonna 1978, Moskovan patriarkaatin painostuksesta, ekumeeninen patriarkka totesi Viron kirkon autonomian säätelevän tomos-asiakirjan olevan tehoton.
Autonomian palauttaminen
Viron uudelleenitsenäistyminen johti myös kirkollisiin uudistuksiin, ja osa ortodokseista toivoi kirkon eroa Moskovasta. Kuten edellä todettiin, valtio tunnusti uudelleen perustetun EAÕK:n neuvostovaltaa edeltäneen kirkon lailliseksi seuraajaksi, mikä tarkoitti myös kirkollisen omaisuuden rehabilitoimista. Vuonna 1996 ekumeeninen patriarkaatti palautti Viron kirkon autonomian, ja vuosina 1996–1999 Viron kirkon johtajana locum tenens toimi Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Johannes. Suomi sai näin antaa Virolle vastalahjan virolaissyntyisen arkkipiispa Hermanin työstä Suomen hyväksi.
Lopulta vuonna 1999 ekumeeninen patriarkaatti lähetti Viron kirkon omaksi johtajaksi metropoliitta Stefanoksen, Belgian Kongosta syntyisin olevan kyproslaistaustaisen piispan, joka oli palvellut kirkkoa pitkään Ranskassa. Hänen alaisuudessaan kirkko on kasvanut moninkertaiseksi, kirkkoja on remontoitu ja Tallinnaan on järjestetty myös teologista koulutusta papistolle. Suomen ja Viron yhteistyö jatkuu myös koulutuksen saralla, sillä allekirjoittanut sekä isä Heikki Huttunen kuuluvat EAÕK:n teologisen instituutin opettajakuntaan.
Venäjän kirkko ei kuitenkaan reagoinut Viron kirkon uudelleenitsenäistymiseen kovin positiivisesti, varsinkaan edellisen Moskovan patriarkka Aleksei II:n kaudella – olihan hän itse lähtöisin Virosta. Viron kirkko kiistakapulana aiheutti ongelmia koko maailmanlaajuiselle ortodoksiselle yhteistyölle Venäjän imperialististen pyrkimysten kautta, samaan tapaan kuin Ukrainan ortodoksinen kirkko tänäkin päivänä. Moskova ei halua luopua Virosta alueenaan, ja Viron alueella toimii edelleen vahva Moskovan alainen ortodoksinen kirkko.
Tulevaisuuden näkymiä
Patriarkka Bartolomeoksen vierailun aikana pohdittiin luonnollisesti myös tulevaisuutta: patriarkka mainitsi puheissaan useita kertoja tulevan vuosisadan näkymät. Kirkon jäsenmäärä kasvaa, ja kaikista uskonnollisista yhdyskunnista Virossa EAÕK on väestöltään nuorin, mikä on rohkaisevaa. Talouskasvu niin valtiossa kuin kirkossakin on auttanut kirkkojen remontointia, mutta työnsarkaa on vielä runsaasti jäljellä. Hengellisesti katsottuna kenties seuraava suuri tehtävä on luostarielämän kehittäminen, sillä luostaritoimintaa pidetään ortodoksisessa kirkossa koko sen elämän keskuksena.
Synkkiä pilviä tulevaisuuden ylle luo kuitenkin edelleen Moskovan kirkon kanssa jatkuvat ristiriidat, jotka nyt kietoutuvat myös Ukrainan sotaan ja siihen liittyvään kirkolliseen pattitilanteeseen. Ortodoksisen kirkon sisäiseen järjestykseen kuuluu periaate yhdestä paikalliskirkosta yhden piispan johdolla, joten Viron tilanne on kivulias vääristymä. Kenties sukupolvenvaihdos tuo mukanaan vähitellen myös ortodoksien yhdistymisen yhden kirkon alaisuuteen. Tätä ortodoksinen kirkko ainakin rukoilee jokaisessa jumalanpalveluksessa lausumalla: ”Rukoilkaamme Herralta kaikkien yhdistymistä.”