Mikä yhdistää elokuvia Tove, Marian paratiisi, Puhdistus, Helene ja Ikitie? No ainakin yksi mies, joka on ollut mukana niissä kaikissa.
Eugen Tamberg on suunnitellut puvustuksia ja lavastuksia Suomen viime vuosien ikonisimpiin tuotantoihin ja tehnyt yhteistyötä muun muassa Zaida Bergrothin, Antti J. Jokisen ja AJ Annilan kanssa. ”Virolaisena olen hämmentynyt ja otettu, että olen saanut olla mukana Helene Schjerfbeckin ja Tove Janssonin kaltaisista merkkihenkilöistä kertovissa produktioissa.”
Tambergin puhe soljuu lempeänä ruudun toiselta puolen. Haastatteluja tehdään nykyään Zoomin välityksellä, kuinkas muutenkaan.
Tamberg kertoo juuri luopuneensa Suomesta tulleesta kiinnostavasta tarjouksesta. Matkustusrajoitukset olisivat edellyttäneet kuukausien poissaoloa Virosta, ja siihen hän ei vanhan äitinsä takia halunnut sitoutua.
Tamberg on tehnyt suomalaiselokuviin pääasiassa puvustuksia. Lavastuksiakin hän on suunnitellut, muun muassa Samuli Valkaman Joulukalenteriin ja televisiosarja Sorjoseen. Ikitien pukusuunnittelusta Tamberg oli Jussi-ehdokkaana 2018.
Kolhoositar pukeutui ilotytöksi
Tyypillinen katsojakritiikki etenkin historiallisten elokuvien osalta liittyy usein tapahtumapaikkojen ja vaatteiden aitouteen. Tambergin mukaan aikakauden täydellinen kopiointi ei ole mahdollista eikä järkeväkään, jos kyseessä on taide-elokuva eikä dokumentti. ”Oikeastaan puvustus ja lavastus on huijauksen taidetta, illuusioiden luomista. Tulee vain huijata niin, että katsoja nauttii siitä.”
Silti Tamberg haluaa pitää kiinni vakiintuneista historiallisista kaanoneista. Hän luo jokaista elokuvaa varten yhtenäisen kokoelman ja siivoaa varmuuden vuoksi pois näkyviltä asut, jollaisten hän ei katso sopivan aikakauteen. ”Ikitiessä kävi niin, että yksi kolhoosin työläisistä löysi jostain puvuston ylähyllyltä ilotytölle tarkoitetun asun ja pisti sen päälleen.”
Tamberg sai sätkyn nähdessään vaaleanpunaisen hulmakkeen harjoituksissa. Kohtaukseen osallistunut avustaja oli vain halunnut päälleen jotain nättiä ja naisellista ankean mekon sijaan.
Tamberg käyttää paljon aikaa henkilöhahmojen miettimiseen. Tove Janssonista kertovaan elokuvaan valmistautuessaan Tamberg luki paljon tämän omia kirjoituksia. Ne avasivat hänen mielestään Toven persoonaa valokuvia paremmin. ”Tove oli muotitietoinen kosmopoliitti, minimalistisella tavalla tyylikäs.”
Osa asuista tehtiin aitojen esikuvien perusteella, mutta Tamberg loi lisäksi aikakauden mukaisia vaatteita, jotka tuntuvat sopivan niin persoonaan, rooliin kuin kohtaukseen. Juuri kohtaus on hänelle tärkeä suunnittelutyön lähtökohta. ”Jokin asu sopii vain siihen hetkeen eikä sitä voisi käyttää missään muualla. Kohtaus ei toimi eikä illuusiota synny, jos puku ei ole sopiva. Sen on myös oltava katsojaa kiinnostava.”
Krista Kososen suoritus Vivica Bandlerina, Toven rakkauden kohteena, ihastutti Tambergia. Vaatteet olivat aikaan nähden vähän liian modernit, mutta ne sopivat kohtauksiin eikä Tamberg usko katsojien virhettä huomanneen.
Hän haluaa myös itse valita ja tunnustella kankaita, ja esimerkiksi Tovea varten hän hankki niitä New Yorkista.
Tovessa Tambergin käsialaa on myös elokuvan värimaailma.”Mieleeni pälkähti, että sävy voisi olla keltainen, johon voisi yhdistää harmaata ja muita värejä. Se oli luova päätös, joka sopi elokuvan elämäniloiseen sisältöön.”
Antti J. Jokisen Helenessä taas yleissävy on tummahko, mutta Tamberg loi vaaleudella ja väreillä kontrastilaikkuja, jotka tuovat mieleen Schjerfbeckin oman taiteen. ”Pidän valtavasti siitä hetkestä, kun näyttelijä ensi kertaa tulee pukuharjoituksiin ja pukee rooliasun ylleen. On kuin laittaisi sähköt päälle ja lamppu syttyisi, näyttelijä herää eloon.”
Miten hienoille puvuille sitten kuvausten päätyttyä käy? Pahimmassa tapauksessa ne hävitetään, parhaassa puvusto päätyy esimerkiksi jonkin teatterin varastoon. Silloin asujen elämä jatkuu, eivätkä ne katoa. Toisinaan taas näyttelijä haluaa jonkin asun itselleen muistoksi. Sen hän myös saa, mikäli tuotantoyhtiö antaa luvan. ”On haluttu mitä ihmeellisimpiä asioita, naiset alusvaatteita, miehet paitoja ja kenkiä. Eräs vanhempi näyttelijätär ihastui body-korsettiin ja sanoi ettei halua koskaan riisua sitä päältään.”
Ei mikään yhden miehen show
Kun Tamberg on luonnostellut puvustuksen, hän puhuu ohjaajan kanssa, onko jotain josta tämä ei pidä, esimerkiksi jokin väri. Dilemma syntyy, jos aikakausi on suosinut komeita turkkeja mutta ohjaaja ei niitä mielellään käyttäisi.
”Onneksi nykyään tehdään hyviä tekoturkiksia. Ja etsin kohtauksia, joihin karvakauluksen voi luontevasti ja liikaa huomiota herättämättä sujauttaa. Tärkeintä onkin kysyä oikeita kysymyksiä, että ei tulisi tehtyä täysin vääränlaista konseptia.”
Tamberg tuntee ohjaajia, joilla ei ole ammatistaan huolimatta kovinkaan hyvää visuaalista silmää. Silloin lavastaja voi olla kullan arvoinen. Ohjaajan silmät avautuvat, kun hän näkee valmiin lavastuksen ja puvut. Ennakkokäsitys kohtauksesta voi muuttua täysin.
Nykyään myös tuottajilla on yhä enemmän sananvaltaa. He vastaavat elokuvan budjetista ja ehdottavat usein miten kohtauksen voisi toteuttaa paremmin tai halvemmalla.
Myös konkreettinen puvustus ja lavastus on tiimityötä. Tamberg valitsee avustajansa lähes aina itse. Pääosin kollegat ovat Virosta, mutta ulkomailla kuten Suomessa ja Islannissa ryhmään on otettu lisäksi paikallisia, sillä vieraassa maassa paikallistuntemus on valttia.
”Haluan että ihmiset olisivat lahjakkaita, yhteistyökykyisiä, ahkeria ja tulisivat toimeen keskenään”, Tamberg luettelee pilke silmäkulmassa.
Avustajilleen hän korostaa, että jokainen henkilöhahmo on tärkeä, kaikkein vähäpätöisinkin. Tamberg osallistuu kuvauksiin aina kun ehtii. Silloin voi vielä lisätä viime minuutilla jonkin yksityiskohdan tai vaihtaa väärältä tuntuvan detaljin.
”Isossa elokuvassa ei ehdi tehdä kaikkea itse, on johdettava tiimiä. En kylläkään tykkää siitä, haluaisin olla itse taistelukentällä enkä komennella toisia.”
Anna lapsen löytää oma tiensä
Eugen Tamberg oli nuorena kiinnostunut teatterista ja näytteli itsekin, mutta ei halunnut uralle. Hän opiskeli taidegrafiikkaa Viron taideakatemiassa ja suunnitteli sen jälkeen kuusi vuotta puvustuksia ja lavastuksia Viron televisiossa. 1990-luvun alussa Tamberg siirtyi yksityiseen muotitaloon.
”Se oli hankalaa ja samalla jännittävää aikaa Virossa. Mutta sain matkustaa paljon pitkin maailmaa ja suunnitella omia kokoelmia.”
Tamberg oppi rakenteellisien ratkaisujen tekemisen suunnittelemalla messuosastoja sekä sisustuksia tuttavien koteihin ja julkisiin tiloihin. Monipuolista kokemusta oli kertynyt sen verran, ettei häntä arveluttanut ryhtyä freelanceriksi vuonna 2000.
Eugen Tamberg on epäilemättä Viron ahkerimpia puku- ja lavastussuunnittelijoita eikä poikamaisen 66-vuotiaan työtahti näytä hiipuvan eläkkeelläkään. Uusia projekteja on käynnissä, ja osaa koronavuoden sadosta odotetaan saleihin syksyllä.
”Vaikka ikää tulee, en pysty kieltäytymään töistä, sillä jokainen elokuva on niin kiva. Välillä oikein harmittaa, kun käsikirjoitus vie mukanaan mutta projekti ei saa rahoitusta.”
Vuosien työskentelystä eri ohjaajien kanssa voi tehdä monenlaisia johtopäätöksiä. Tamberg on kokenut, että Skandinaviassa ohjaajat ottavat paremmin huomioon muiden tekemän työn ja ennakkoon sovitut asiat kuin Virossa. Ja naiset ovat ohjaajina laajakatseisempia kuin miehet.
”Naisohjaajat keskustelevat enemmän, ovat mukana miettimässä ja etsimässä parasta ratkaisua. Miesohjaaja on usein itsekeskeisempi ja konkreettinen tyyliin tästä tykkään, tästä en.”
Puvustajan tai lavastajan työ ei ole aina pelkkää päivänpaistetta.
”Työ kuluttaa. Elokuvatuotannoissa on aina kiire, rahaa on aina liian vähän ja päätöksiä joutuu tekemään nopeasti.”
Tambergin katseessa on huolta, kun puhuu nuorista naisista, jotka raahaavat raskaita tavaroita kuvauspaikoilla, niksauttavat selkänsä ja väsyvät jatkuvaan stressiin. Joku nauttii adrenaliinipaukusta, toiselle vastuu ison ryhmän edessä aiheuttaa paniikkikohtauksen.
Kaiken kaikkiaan Tamberg on ehdottoman onnellinen omasta ammatinvalinnastaan. Hän kokee, että on saanut tehdä ja nähdä paljon.
”Minulla on työ, josta tykkään eikä minun tarvitse tehdä sitä velvollisuudesta. Siksi aina ajattelen, että olisi tärkeää antaa lapselle mahdollisuus kokeilla eri asioita ja löytää oma työnsä ja tiensä. Vaikkei se vanhempia miellyttäisikään. Ettei tarvitsisi myöhemmin katua, kun jotain jäi kokeilematta.”
Tamberg sanoo aina pitäneensä piirtämisestä ja haluaisi nyt käyttää enemmän aikaa taiteen tekemiseen. Ja jos työsaralla saisi vielä jotain toivoa, niin Tamberg puvustaisi ja lavastaisi oopperan, mielellään klassikon.