Helsingin Juhlaviikoilla on tänä vuonna kaksi kiinnostavaa vierailua Virosta: Draamateatterin tulkinta Mefistosta nähdään Kansallisteatterissa 15. ja 16. elokuuta 2025, ja Von Krahli teatterin kohuttu Fundamentalisti kulttuurikeskus Stoassa 20. ja 21. elokuuta 2025. Erityistä huomiota herättää Juha Jokelan kirjoittama Fundamentalisti.
Von Krahlin teatterissa loppuvuodesta 2021 ensi-iltansa saanut Juha Jokelan näytelmä Fundamentalisti on ollut Viron teatterielämän viime vuosien suurimpia yllättäjiä. Marta Aliide Jakovskin teatteritaiteen opinnäytetyötä on ehditty esittää Von Krahlin teatterissa jo sata kertaa – sitä ei osannut odottaa opiskelijalta kukaan.
Myös se yllätti, että virolaisen kokeellisen ja poliittisen teatterin lippulaivana pidetyn Von Krahlin ohjelmistoon valittiin klassisen psykologisen puheteatterin kaanoniin kuuluva teksti, joka käsitteli niinkin konservatiivista aihetta kuin luterilaisen kirkon sisäinen elämä. Ohjaajaopiskelija Jakovski otti itsetietoisen Markus-pastorin rooliin avantgarde-teatterin veteraanin Erki Laurin, joka sai roolistaan karismaattisena ja radikaalina uskonjohtajana parhaan miespääosan palkinnon vuonna 2023.
Näytelmään sinänsä liittymätöntä, mutta silti yllättävää oli, että kaikki kokeilevan teatterin kommervenkit kokeillut ja ironisesta etäisyydestään yleisön muistama Laur sukelsi rooliin valmistauessaan niin syvälle uskonmaailmaan, että koki uskonnollisen heräämisen.
Markuksen entisen oppilaan Heidin rooliin valitun Liisa Saaremäelin paluu perinteiseen kamari- ja puheteatteriin oli yhtä suuri uutinen kuin taukoa pitäneen Erki Laurin päätös näytellä luterilaista pappia. Saaremäel oli teatterikoulun jälkeen loistanut Eesti Draamateatterin näyttämöllä, mutta katosi yhtäkkiä harrastamaan esittävää taidetta jonnekin ”autotallien taakse”, etsien itseään ja omaa ääntään.
Vaikka näytelmässä puhutaan paljon kristinuskosta, teoksen peruskysymyksistä virolaisyleisöä on puhutellut erityisesti rakkaus sanan syvällisessä tai jopa tuhoisassa merkityksessä. Erki Laur totesi eräässä haastattelussa, että rakkaus esiintyy tarinassa jonkinlaisena tyhjiönä, ”jota yritetään täyttää piru ties ja Jumala ties millä”. Fundamentalismi on hänen mielestään lähinnä sivuteema, joka tarjoaa rakkaustarinalle räväkämmän taustan.
Jakovskin ohjauksessa Markuksen ja Heidin suhde onkin eräänlainen uskonnollisen julkisivun peitossa roihuava intohimodraama. Sen takana piilee vielä toinen todellisuus, joka tavoittaa Heidin vasta psykiatrisessa sairaalassa: rohkeus luopua ”synnin” myrkyttämästä, jatkuvaan uhrin tai syyllisyyden tunteeseen kääriytyneestä minäkuvasta. Rakkauden ja syyllisyyden tiivis yhteenkietoutuminen Jokelan tekstissä saa kysymään, missä määrin uskonto ja fundamentalismi ovat vain ratkaisemattomasta sieluntuskasta johtuvaa eskapismia.
Toinen toistuva teema, jonka virolainen kritiikki on Jokelan näytelmää koskevissa tulkinnoissa nostanut esiin, on vallan väärinkäyttö. Kriitikot erottivat ohjauksesta ainakin kaksi hyväksikäytön tasoa: seksuaalinen hyväksikäyttö (Markuksen aiempi sopimaton käytös Heidiä kohtaan) ja henkinen vaikuttaminen (sekä Heidin liittyminen uskonlahkoon että Markuksen karismaattinen teologinen rock’n’roll). Heidin ja Markuksen tarina varoittaa siitä, että hyvienkin aikeiden takana voi piillä itsetehostusta ja vallanhimoa.
Esitystä seuranneessa keskustelussa virolaisen teatterin Draama-festivaalilla huomioitiin, että näytelmän merkittävimpiä teemoja ovat totuuden sameus ja kerrostuneisuus. Näytelmän loppua on kutsuttu ”hurmaavan oudoksi”, ja sen on todettu poikkeavan tyypillisestä traagisesta lopusta. Heidin, henkisen ja seksuaalisen väärinkäytön uhrin, toivottoman romahduksen sijaan onkin sovinnollisuutta ja palimpsestinen katarsis lukuisine merkitystasoineen.
Teema valta-asemassa olevan miehen kaltoin kohtelemasta nuoresta tytöstä sai Jokelan jo vuonna 2006 kirjoittaman tekstin resonoimaan uudella tavalla hiljakkoisella #MeToo-aikakaudella. Ohjaaja Marta Aliide Jakovski kertoo, että Fundamentalistin tultua näyttämölle hän sai kirjeitä naisilta, joilla oli ollut samanlaisia kokemuksia kuin Heidillä ja joita esitys oli koskettanut syvästi.
Virolaisessa teatterissa on vasta hiljattain alettu käsitellä seksuaalista häirintää institutionaalisella tasolla. Ohjaaja ja näytelmäkirjailija Paavo Piik ja dramaturgi Heneliis Notton julkaisivat heti Fundamentalistin ensiesityksen jälkeen tammikuussa 2021 perinpohjaisen artikkelin otsikolla Kuinka näyttelijä tehdään, jossa he paljastivat teattereiden komean esiripun takana sattuneita ahdistelutapauksia.
Jutussa paljastettiin muun muassa eräs nuorten kanssa aktiivisesti työskennellyt ja luovia leirejä järjestänyt teatteriguru. Hänen temppunsa olivat paljon räikeämpiä kuin Markuksen. Paljastus sai Viron Draamateatterin vanhemman polven ohjaajan julkaisemaan vihaisen vastineen, jossa hän käski kirjoittajia polvistumaan virolaisen teatterin eteen ja pyytämään anteeksi omaa teatteriaan ryvettänyttä kirjoitustaan. Skandaalilla oli kuitenkin myös myönteinen seuraus: näyttelijäliitto loi teattereille yleisohjeet ja järjestelmän häirinnästä sekä ahdistelijoista ilmoittamiseen. Fundamentalistin surullinen tarina resonoi siten virolaisessa teatterissa meneillään olevaan siirtymäprosessiin.
Useat kriitikot ovat vertailleet Fundamentalistia muihin tunnettuihin teoksiin ja ilmiöihin. Teatterintutkija Greeta Võsu havaitsi siinä yhtäläisyyksiä David Harrowerin näytelmään Blackbird, jota esitettiin samaan aikaan kahdessa virolaisessa teatterissa. Kumpikin näytelmä käsittelee hienovaraisesti (seksuaalisen) trauman teemaa nuoren naisen ja vanhemman miehen tarinassa. Võsu asetti Jokelan tekstin laajempaan traumanäytelmien kontekstiin. Hänen mukaansa Fundamentalisti ei ole poikkeusilmiö, vaan osa kansainvälistä keskustelua siitä, kuinka traumasta ja hyväksikäytöstä voi teatterissa puhua oikeudenmukaisella ja sopivalla tavalla.
Tunnettu kriitikko ja kirjailija Andrei Hvostov löysi näytelmästä peräti faustisen ulottuvuuden väittäen, että Fundamentalisti preparoi maskuliinista käyttäytymistä samalla tarkkuudella kuin Goethen Faust. Teatteriveteraani Jaak Allik puolestaan vertasi Jokelan tarinan konfliktia Henrik Ibsenin Villisorsaan: henkilöiden illuusiot ja unelmat murenevat totuuden valokiilassa. Allikin mukaan kirjallisuudessa ”totuuden terävän miekan koskettamat” sielut usein menehtyvät, kun taas totuuden kuuluttajista tulee ”negatiivisia sankareita”. Markus-pastori pitää itseään totuuden palvelijana, mutta paljastuu lopulta kyseenalaiseksi sankariksi.
Vuoden 2022 teatteripalkintoja jaettaessa Fundamentalistiin liittyi myös mikroskooppinen mediaskandaali. Tuomariston työtä organisoinutta Viron teatteriliittoa syytettiin liiallisesta mieskeskeisyydestä, ja Jakovskin, nuoren naisdebytantin, jättäminen ilman parhaan ohjauksen ehdokkuutta väitettiin olevan oire systemaattisesta naisohjaajien ignoroinnista.
Kaiken tämän taustalla erityisesti vanhemman polven kriitikot arvostivat Jokelan hienovaraisuutta, sitä että kirjailija ei tuomitse, vaan antaa henkilöhahmojensa tuomita itsensä.
Jakovskin ohjauksessa Heidin sisäinen kahtiajakautuminen näyttäytyy erityisen julmana. Ensimmäisessä näytöksessä hän puhuu oudolla korostuksella sisäisen estoisuuden fyysisenä ilmauksena. Kun Markus näytelmän lopussa vierailee Heidin luona psykiatrisessa sairaalassa, Heidin outo korostus on kadonnut. Kun vieraantumista ja psyykkistä stressiä symboloiva kurkun kireys katoaa, Heidin hahmo saa metaforisesti äänensä takaisin.
Liisa Saaremäelin esittämän Heidin kurkku on uskon kiristämä. Erki Laurin uskonpuhe Markuksena on taas säihkyvää, hän puhuu uskonkokouksissa, käy myymässä kirjoja, mutta hänen uskonsa on houkuttavan onttoa. Erki Laurin esittämän hahmon kimeä turhamaisuus viittaa selkeästi länsimaisen intellektuellin ylimielisyyteen. Molemmat hahmot näyttävät sublimoivan uskonnollisiksi pakkomielteiksi työn, jonka he ovat jättäneet itsensä kanssa tekemättä. Päästyään pinttymistään he alistuvat siihen, että mainen elämä onkin hemmetin vaikeaa, ja että kaiken delegoiminen yksin Jeesukselle ei ole reilua, jos tässä elämässä halutaan luoda hedelmällinen yhteys omaan itseen. Usko, toivo ja rakasta – mutta älä lyö yli.
Viron luterilaisen kirkon arkkipiispa Urmas Viilma ei juuri kirjoittele teatteriarvosteluja tai jaa katselusuosituksia, mutta Eesti Kirik -lehden artikkelissa kirkonmies toteaa, että Fundamentalisti on sopivaa katsottavaa kaikille uskonnon kanssa kosketuksiin joutuneille. Hänen mukaansa Suomen ja Viron kirkolliset kontekstit ovat riittävän samankaltaisia yhtäläisyyksien tunnistamiseksi. Esimerkiksi Heidin tapaisia evankelisia uskovaisia löytyy myös Suomenlahden etelärannalta, toisaalta Erki Laurin esittämälle tähtipastori Markukselle ei arkkipiispan mukaan löydy Virosta esikuvaa.
Fundamentalisti herätti teatteripiireissä huomiota vielä yhdestä kiinnostavasta syystä. Näyttelijä Karl Birnbaum ihmetteli mielipidekirjoituksessaan, kuinka niin perinteinen ohjaus oli valittu Rakveressä järjestettävän avantgardistisen Baltoscandal-teatterifestivaalin ohjelmistoon. Toisaalta valintaa voisi pitää myös kohteliaisuutena – ehkä tavanomainen puheteatteri on jo niin harvinaista, että se tuntuu jälleen raikkaalta erottuen nykyteatterin ja esitystaiteen valtavirrasta. Legendaarisen Tallinnan Kaupunginteatterin näyttelijän Anu Lampin mielestä Fundamentalisti on tässä hetkessä tuoreelta tuntuva teos.
Jokelan näytelmä on hyvä esimerkki siitä, kuinka klassinen draamakirjallisuus voi toimia peruskivenä, jolle rakennettu ohjaus vaikuttaa ajankohtaiselta ja teatterin ulkopuolisten rajujen yhteiskunnallisten ja poliittisten tapahtumien taustaa vasten jopa järisyttävän uudelta. Ei siis ihme, että Fundamentalistin tekstistä ja teemoista keskustelevat yhtä hyvin ihmissuhdedraamojen fanit ja teologit kuin elitistinen festivaaliyleisö ja laajemmat teatteripiiritkin.