Aloitin syyskuun alussa työt Tuglas-seurassa. Syitä siihen, miksi olen Suomessa, toisen kulttuurin ja kielen ympäröimänä, voi etsiä vuodesta 1965, kun äitini, Länsi-Viron Varbolasta kotoisin oleva nuori nainen määrättiin Vana-Võidun teknillisen opiston jälkeen työhön Hiidenmaalle maatalousteknikoksi. Saari ja sen ihmiset olivat outoja ja äidin ainoa toivo oli, että kolmen pakollisen työvuoden jälkeen hän saa palata takaisin manterelle. Mutta kävi niin kuin monille muillekin Hiidenmaalle osuneelle nuorelle. Saaren nuorukainen valloitti sydämen ja mantereelle paluun halu katosi pikaisesti.

Minusta tuli hiidenmaalainen, joka muualta tulleen äidin ansiosta saattoi nähdä ja kuulla kaikkea myös sivullisen tavoin. Puhuin saaren murretta, mutta äitini oli kylässä niitä harvoja, jotka osasivat ääntää viron õ-äänteen, ja sen hän opetti myös minulle – tosin Hiidenmaalla asuessa ei sillä taidolla tehnyt yhtään mitään. Käsitin, että Hiidenmaan kieli ja kulttuuri ovat jotakin erityistä, toisenlaista kuin mantereella. Mantereen sukulaisia hymyilytti meidän kummallinen kielemme ja huumorimme ja he ihailivat verratonta luontoa, merta, hiljaisuutta ja rauhaa.

Koulutyttönä minä kirjoitin muistiin isän ja isoäidin murresanoja ja kyläläisten hupaisia sanontatapoja. Ammatinvalinnan tullessa ajankohtaiseksi oli looginen valinta Tarton yliopisto ja viron kieli ja kirjallisuus. Lopputyöni kirjoitin Pühalepan pitäjän murteesta. Kaikkien viron opiskelijoiden ohjelmaan kuuluu myös pakollinen suomen kielen kurssi. Suomen opinnot olin aloittanut jo 1980-luvun alussa Hiidenmaalla. Suomi oli lähellä sekä arkipäivässä – tavallinen talven kulkuneuvo Hiidenmaalla oli suomenkelkka eli potkukelkka, ja 1970-luvulla tulivat muotiin merenrantaan rakennetut suomalaiset saunat – että isoäidin tarinoissa. Isoäitini isä oli käynyt vuosisadan alussa talvisin jään yli metsätöissä Suomessa, ja sieltä hän toi isoäidilleni etunimen Hilja.

Ei siis ole mikään ihme, että Suomi ja suomen kieli ovat vetäneet minua lapsuudesta asti puoleensa. Yhteys suomen kieleen ja kulttuuriin tiivistyi niiden 17 vuoden mittaan, jotka työskentelin Suomen Viron-instituutissa Tartossa. Nyt minulla on mahdollisuus asua ja tehdä töitä täällä, katsella Suomea sisältäpäin ja Viroa sivulta. Helsingin paras puoli Tarttoon nähden, jossa minä asuin 25 vuotta, on meri. Eikä vähemmän tärkeää ole sekään, että Tartosta on Kärdlaan linnuntietä 292 mutta Helsingistä vain 180 kilometriä. Kahdesta merimatkasta huolimatta Helsingistä pääsee Hiidenmaalle tunnin verran nopeammin kuin Tartosta.

Miksi Hiidenmaan läheisyys on minulle tärkeää, mikä minua kotisaaressa viehättää?

Ihmiset

Hiidenmaalla on erittäin vahva oma identiteetti. Samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta voi Virossa kohdata saarten lisäksi ehkä vain Mulgimaalla ja Setumaalla. Hiidenmaalaiset ovat hyvin ylpeitä juuristaan. Muualta tullut voi pitää itseään hiidenmaalaisena vasta sitten kun on asunut Hiidenmaalla 10 vuotta, ja silti saarelaiset aina muistavat, että hän ei ole syntynyt saarella tai että hänen vanhempansa ovat peräisin ”suurelta maalta” eli mantereelta elleivät suorastaan Saarenmaalta.

Hiidenmaalainen on vilpitön ja suora. Hän kohtelee kaikkia kuin oman kylän miehiä. Koska hiidenmaalainen on tottunut sinuttelemaan kaikkia, hän ei ole harjaantunut myöskään teitittelemään muukalaisia. Oman väen kesken käytetty puhetyyli, sinuttelu ja keskustelua höystävä hiidenmaalainen leikinlasku voivat tuntua muualta tulleesta epäkohteliaalta. Sellaiseksi sitä ei taatusti ole tarkoitettu. Juuri naljailemisella ja kokkapuheilla on Hiidenmaalla tapana vähän koetella ihmistä ja tutustua häneen. Jos pystyt vastaamaan samalla mitalla, sinut hyväksytään.

Hiidenmaalaisten auttavaisuudesta kerrotaan legendoja. Syy lienee historiassa, kun köyhissä rannikkolaiskylissä tehtiin kaikki työt yhdessä. Tartossa asuessani ei ollut mikään ihme, jos minulle toi talven perunat tutuntutuntuttu Hiidenmaalta, joka puolestaan vei tutuntutuntutulleen Hiidenmaalle minun ostamani kirjan tai lääkkeen. Hiidenmaalainen rohkenee pyytää apua ja auttaa, vastaan tuleminen on hänellä veressä.

Manner-Virossa voi ylpeästi sanoa, että on hiidenmaalainen. Se on kuin tavaramerkki, joka tarkoittaa että olet rehellinen, työteliäs, ystävällinen ja ymmärrät leikkiä.

Elämäntapa

Hiidenmaan synonyymi on minun mielestäni hiljaisuus ja rauha. Keskellä mitä menevintä turistikautta (ellei nyt juhannusaattoa lasketa mukaan) voi Hiidenmaalla tuntea olevansa myönteisessä mielessä yksin tai kahdestaan luonnon kanssa. On oma paradoksinsa siinä, että turistit rakastavat Hiidenmaata juuri sen tähden, että siellä ei ole turisteja.

Aika kulkee Hiidenmaalla hitaammin. Kaikki tietävät, että ihminen aikoo, mutta luonto päättää milloin tehdään mitäkin. Kun olet meren ympäröimä, ei kannata pitää kiirettä, lautta lähtee kumminkin oman aikataulunsa mukaan. Jos yleensä lähtee, sillä matalan veden aikaan lautta ei lähde, kun jää on paksua se ei pysy aikataulussa, sumunsäällä ja myrskyllä ei lähde lentokonekaan, ja oikein kun onni potkii ei ole sähköäkään. Tässä on syy, miksi hiidenmaalaiset eivät kovin kepeästi tartu uusiin ideoihin. D. Wellsin kirjasta Jänki seiklused Hiiumaal (Amerikkalaisen seikkailut Hiidenmaalla) on tullut tunnetuksi hiidanmaalaisten ilmaus ”ootame-vaatame”, ”jos vähän vartois ja kattois”, ja se pitää edelleen paikkansa. Hiidenmaalaiset antavat toimeliaiden saarenmaalaisten ensin kokeilla, onko tämä tai tuo asia tekemisen arvoinen. Tämän katsotaan nyt -asenteen takia ovat monet tyhmyydet jääneet Hiidenmaalla tekemättä, mutta myöntää täytyy, että monista hyvistä asioista on sen takia jääty myös vaille.

Hiidenmaan hiljaisuuden ja rauhan ovat itselleen löytäneet hyvin monet Viron ja myös Suomen taiteilijat. Tunnetuimmat menneisyyden nimet ovat varmasti Aino Kallas ja Jaan Kross. Hiidenmaalla elämiseen sopii suomalainen sanonta ”maassa maan tavalla”. Jos haluat, että sinut hyväksytään, sinun on elettävä niin kuin hiidenmaalaiset elävät. Tästä syystä eivät kai silmään osu nuo muutama kymmen Hiidenmaan suomalaistakaan. He elävät niin kuin kylässä eletään ja puhuvat hiidenmaan kieltä. Suomalaiselle se on myös helpompaa kuin viro. Ei tarvitse harjoitella vaikeaa õ-äännettä. Hiidenmaalainen sanoo vööras, vöta ölut kun virolainen sanoisi võõras, võta õlut (otahan vieras olutta). Niin ikään hiidenmaan kielestä puuttuu suomalaiselle vaikea liudennus. Hiidenmaalla ei ole eroa sillä, puhutko sinä palgist vai palgast, kotist vai kotast, kumpainenkin äännetään samalla tavoin suomenmukaisen ”paksusti” palk ja kott. Iäkkäämmät hiidenmaalaiset osaavat vielä myös suomalaisperäisen ng-äänteen. Esimerkiksi kangas ääntyy hiidenmaan kielessä samoin kuin suomessa. Hiidenmaan laulava intonaatio taas on suomalaisille tuttu ruotsin kielestä.

Luonto

Se, että meri kuuluu jokaisen hiidenmaalaisen elämään, on sanomattakin selvää. Sitä todistakoon vaikka se, että hiidenmaalaiselle on järvessä tai joessa uimisen vastenmielisin puoli se, että suuhun voi joutua mautonta makeaa vettä.

Hiidenmaalla vieraillessaan opiskelutoverit opettivat minut näkemään seudun luonnonkauneuden. Siihen mennessä meri ja katajat olivat olleet minulle jotakin kovin tavanomaista. Nyt pystyn kotisaarelle tullessani sekä näkemään luonnon kauneuden että tuntemaan myös Hiidenmaan tuoksun. Se on aivan omalaatuinen puhtaan luonnon ja meren tuoksu. Sellaisenkin seikan, että ahomansikoiden ja niittykukkien kerääminen ei kaikkialla enää käy itsestään selvästi, minä sain tietää suomalaisilta, jotka kävivät viron kielen kursseillani Hiidenmaalla. Ikinä en olisi uskonut, että kourallinen itse kerättyjä ahomansikoita ja vaatimattomia niittykukkia voi tuoda ihmiselle kyynelet silmiin, koska se tuo hänelle oman lapsuuden mieleen. Suomalaisilta sain senkin tietää, että hiidenmaalaisten etuoikeutta on loppukesän karvamansikoiden (muulukas) ja pähkinöiden kerääminen.

Syksyn tuloa mittaillaan Hiidenmaalla juuri luonnossa kulkemisen mukaan. Ensin poimitaan ahomansikat, siten karvamansikat ja mustikat, sen jälkeen kerätään pähkinöitä, myöhemmin puolukat ja sienet, ihan viimeiseksi karpalot. Sieniä ja marjoja lienee Hiidenmaan metsissä hivenen niukemmin kuin Lapissa, mutta puhtaan ilman tuntomerkkiä naavaa olen nähnyt Lapin lisäksi ainoastaan Hiidenmaalla.

Lopullisesti silmäni avasi Hiidenmaan kauneusarvojen suhteen saarella kesiään viettävä kapellimestari Eri Klas. Elämästään kertovassa filmidokumentissa Dirigendi kõla (Eri Klas, kapellimestarin ääni, 2007) hän näyttää maailman kauneimman paikan – se on Kalanan ranta Hiidenmaalla. Eiköhän mies, joka on kulkenut halki koko maailman, tiedä mistä hän puhuu.