Viron kirjoitetun lähihistorian metamorfoosit ovat ennalta arvaamattomia. Tapahtumat ja henkilöt voivat kadota historiankirjoituksesta tai niitä muistetaan väheksyen, sitten voi väheksyntää seurata jälleen muistaminen, huomio ja arvostus.
Neuvostovuosien aikaan oli kaikkea itsenäiseen Viron tasavaltaan liittyvää virallisessa historiankirjoituksessa pakko väheksyä. Ns. siirtymäkauden vuosilla nostettiin neuvostoajan historianväärennösten luonnollisena vastareaktiona kunnian kukkuloille kaikki, mitä tai keitä neuvostovalta oli väheksynyt.
En käsittele noita virtauksia, vaan kuluvaa vuotta 2011.
Viron aktiivista ja kansalliseksi kasvanutta itsenäistymistaistelua käytiin vuosina 1987–1991.
Vuoden 1990 ensi kuukausista alkaen tätä taistelua käytiin kahdessa suunnassa, jotka varauksin voidaan kiteyttää Kansanrintaman (Rahvarinne) ja Viron kongressin (Eesti Kongress) sekä sen johtoelimen Viron komitean (Eesti Komitee) ideologioiksi. Kansanrintaman ideologiana oli kasvaa valtioksi sisältä päin, siten että itsenäisyyden kannattajat valtaisivat Viron SNT:n hallinto- ja vallankäyttökoneiston. Erittäin tärkeätä Kansanrintamalle oli saavuttaa Viron SNT:n Korkeimmassa neuvostossa itsenäisyyttä kannattavien enemmistö.
Viron Kongressin ideologiana taas oli se, että Eesti Vabariik, Viron tasavalta, on de jure edelleen olemassa eikä muuta ole tarvis kuin vaatia miehityksen lopettamista ja vallan luovuttamista Viron Tasavallan jatkuvuutta edustavalle Viron Komitealle. Neuvostokauden valtioelimet, Korkein neuvosto mukaan lukien, edustivat Viron Kongressin ja Viron Komitean mielestä miehitysvallan hallintokoneistoa, jolta puuttui legitiimisyys. Korkein neuvosto olisi Viron komitean mielestä saanut noudattaa vain komitean antamia määräyksiä.
Viron komitea 12.3.1990
Kuva: Tuglas-seuran arkisto
Kansanrintaman taktiikka pyrki itsenäisyyttä kohti sen valtiokoneiston puitteissa, jonka laillisuuden tunnusti Neuvostoliitto. Viron itsenäisyyden avaimet sijaitsivat Moskovassa, ja Moskovan kanssa saattoivat keskustella vain ne, jotka Moskova tunnusti. Viron komitealle tällainen menettelytapa oli laitonta, neuvottelut miehityksen lopettamisesta olisi Moskovan täytynyt pitää Viron komitean kanssa. Mutta tämä oli täysin epärealistista.
Idealismia vai vallan tavoittelua jo ennen itsenäistymistä?
Kahden itsenäistymistä koskevan retoriikan väliset tosiasialliset eroavaisuudet eivät olleet sittenkään niin suuret ja sovittamattomat kuin millaisina ne esitettiin vuosien 1990 ja 1991 itsenäistymistaistelussa ja myöhemminkin, kun tätä aikakautta on käsitelty.
Elokuun 20. päivänä vuonna 1991 Viron itsenäisyyden vahvisti demokraattisesti – ei tosin vailla erinäisiä kauneusvirheitä – valittu Korkein neuvosto. Koko maailma tunnusti tämän päätöksen sekä Korkeimman neuvoston legitimiteetin tehdä tällainen päätös.
Elokuun 19. ja 20. päivänä Korkeimman neuvoston päätöstä valmistelemaan ja muotoilemaan otettiin mukaan myös Viron komitean johto (vailla Korkeimman neuvoston päätöstä asiasta). Tätä monet ovat pitäneet kahden toisistaan eroavan itsenäistymisideologian yhteensovittamisena ja onnistuneena kompromissina, mutta on ilmaantunut myös arvostelijoita, joiden mukaan itsenäistymispäätöksen tekeminen oli ainoastaan Korkeimman neuvoston toimivallassa, eikä Korkein neuvosto tarvinnut siihen kenenkään siunausta. Viron komitea ei todennäköisesti olisikaan antanut hyväksymistään itsenäistymispäätökselle, koska se tulkitsi kaikkinaiset Korkeimman neuvoston aloitteet itsenäistymisasiassa miehitysvaltaa edustavan laitoksen laillista pohjaa vailla olevana toimintana.
Kansanäänestys itsenäistymisestä
Kansanrintama, pääministeri Edgar Savisaarin johtama hallitus, jossa Kansanrintaman edustus oli enemmistönä, sekä Korkein neuvosto hyväksyivät päätöksen järjestää maaliskuun 3. päivänä vuonna 1991 kansanäänestys itsenäistymisestä, jotta maailmalle ja etenkin länsivalloille voitaisiin todistaa Viron kansan pyrkimys itsenäisyyteen. Tämän referendumin oli tarkoitus mitätöidä myös Neuvostoliiton yleisvaltakunnallinen kansanäänestys, jonka avulla Gorbatšov halusi tehdä Neuvostoliitosta eroamisen käytännössä mahdottomaksi.
Viron kongressi tuomitsi Viron itsenäistymisreferendumin järjestämisen samana päivänä, jolloin Korkein neuvosto hyväksyi päätöksen sen järjestämisestä – tammikuun 31. päivänä 1991. Perusteita riitti: 1) Korkeimmalla neuvostolla ei ole laillista asemaa järjestää tällaista kansanäänestystä, ja 2) kansanäänestystä ei tarvita, sillä Viron Tasavalta on olemassa de jure ilman minkään näköistä äänestämistä.
Viron komitea kehotti boikotoimaan äänestystä. Yli sata ulkovirolaista maineikkainta tiedemiestä ja yhteiskuntavaikuttajaa protestoi yhteisellä kirjeellä tätä Viron komitean boikottipolitiikkaa, ja helmikuun 7. päivänä Viron komitea peruuttikin boikotointipäätöksensä. Tästä huolimatta Viron komitean puheenjohtaja Tunne Kelam vastusti itsenäistymisäänestystä vielä äänestyksen jälkeenkin. Hänen sanojensa mukaan Viron komitea ei äänestyksen jälkeenkään muuttanut omaa kantaansa: referendum järjestettiin vastoin Viron komitean tahtoa.
Osanotto kansanäänestykseen oli maaseudun vaalipiireissä erittäin aktiivista (äänestysprosentti 87–94 % ja itsenäisyyden puolesta äänestäneitä 81–98 %). Jopa täysin tai valtaosin venäjänkielisissä kaupungeissa, kuten Narva ja Kohtla-Järve, osanotto vaaleihin oli noin 70 % ja itsenäisyyden puolesta annettiin ääniä 25–46 %. Tästä saattoi laskea, että 20–25 % ei-virolaisista äänesti Viron valtiollisen itsenäisyyden puolesta.
Kaikissa tärkeissä päätöksissä, jotka Korkein neuvosto teki vaalien jälkeen, viitataan ensimmäisenä kohtana kansanäänestyksen tuloksiin. Myös Korkeimman neuvoston elokuun 20. päivän itsenäistymispäätös alkaa viittauksella referendumiin. Lähes kaikki tuona päivänä Korkeimmassa neuvostossa puheenvuoron käyttäneet kansanedustajat viittaavat siihen. Kun virolaiset poliitikot tapasivat ulkomaiden johtajia, he viittasivat siihen.
Kahden tapahtuman – maaliskuun 3. päivän kansanäänestyksen ja elokuun 20. päivän itsenäisyysjulistuksen – välillä on siis erittäin vahva ja suoranainen yhteys.
Elokuun 20. merkkipäivänä
Uudelleenitsenäistymisen jälkeen ei elokuun 20. päivän huomioimista pidetty moneen vuoteen valtiollisesti tarpeellisena. Vallalla oli yhden ainoan itsenäisyyspäivän eli helmikuun 24. päivän aate. Lehdistössä ryhdyttiin elokuun merkkipäivää kutsumaan pilkallisesti Edgarinpäiväksi; itsenäisyyshän saavutettiin Savisaarin hallituksen aikana. Tällä hetkellä nimitystä voisi kylläkin pitää tunnustuksena Savisaarille.
Kuten sanottua, Viron kongressin kanta oli, että Viron itsenäisyyden voivat palauttaa ainoastaan Viron kongressin valitsemat elimet. Monissa julkaisuissa koetetaan näyttää, että näin kävikin.
Viron itsenäistymisen historiaa on tulkittu niin kuin Korkeimmalla neuvostolla ei olisi ollut siinä juuri minkäänlaista osaa. Kansanäänestystä ei muisteltu. Kansanrintamaa alettiin kuvata itsenäisyyden vastaisena liikkeenä, ja sellaisena Kansanrintaman esittelee jopa TEA-kustantamon tietosanakirjan tänä vuonna ilmestynyt 6. osa. Vuonna 2004 julkaistussa Lauri Vahtren oppikirjassa Viron historia lukioita varten sanotaan, että Viron komitea antoi Korkeimmalle neuvostolle mandaatin julistaa tasavalta palautetuksi.
Ulkomailla on levitetty Viron instituutin itsenäisen Viron 90. vuosipäiväksi julkaistua kuvateosta, jossa itsenäisyyden ainoana palauttajana esitetään Viron kongressi, Korkeinta neuvostoa ei edes mainita (tekstin laatijana Lauri Vahtre).
Ensimmäisen itsenäisyyden aikaisen hallituksen aikana (pääministeri Mart Laar) ei elokuun 20. päivää merkitty juhlapäivänä edes kalenteriin. Vasta vuonna 1995 päivä pääsi kansallisten merkkipäivien luetteloon ja vuonna 1998 valtiollisten juhlapäivien joukkoon.
Kansanrintaman kokous. Eturivissä vasemmalta Marju Lauristin, Edgar Savisaar, Ülo Kaevats. Toisessa rivissä Arvo Junti, Mati Hint ja Küllo Arjakas. Takana Peeter Päll.
Kuva: Tuglas-seuran arkisto / Arno Saar
Arnold Rüütelin presidenttikaudella 2001–2006 alettiin juhlia uudelleenitsenäistymisen päivää, mutta media-Viro ei pitänyt sitä lainkaan merkittävänä. Merkittävinä pidettiin Viron kongressin päätöksiä. Mikäli tuosta päivästä yleensä kirjoitettiin, se tehtiin pilkallisesti ja ylimielisesti. Vasta presidentti Toomas Hendrik Ilveksen vastaanotot ovat tehneet kunnianpalautuksen tuolle päivälle; nyt kelpaa myös ”oikeiden isänmaallisten” lähteä presidentin vastaanotolle elokuun 20. päivänä. Tänä vuonna päivää vietettiin hyvin juhlallisesti ja Viron tasavallan korkeimpien johtajien läsnäollessa. Kansa otti juhliin osaa kaikkialla suurin joukoin.
Käänne virallisessa suhtautumisessa elokuun 20. päivään on tapahtunut siksi, että päivää tarvitsevat myös nykyiset hallitsijat. Elokuun 20. päivä ei ole enää Savisaarin ja Rüütelin päivä vaan paljon suuremmassa määrin Riigikogun puhemiehen Ene Ergman, presidentti Toomas Hendrik Ilveksen ja hallituksen ministerien juhlapäivä, vaikka heillä ei ole henkilökohtaista suhdetta tuohon päivään.
Miten historia valikoiden unohdetaan
Viron jälleenitsenäistymisen kulkua on onnistuttu kuvaamaan niin kuin kansanäänestyksellä ei olisi ollut lainkaan osuutta Viron itsenäisyyden nopeaan kansainväliseen tunnustamiseen. Tässä välillä se onkin vaipunut unohduksiin.
Viime huhtikuussa minut kutsuttiin tapaamaan arvossapidetyn Westholmin lyseon – Jaan Krossin koulun – senioreita, pariakymmentä vanhaa herraa, jotka kaikki olivat eläneet toimeliaan elämän. Tapaamisen lopulla kysyin, muistavatko he mitään erityistä maaliskuulta 1991. Kukaan ei muistanut. Minun oli itse sanottava, että tiedän kyllä mitä te teitte maaliskuun kolmantena: silloin oli kansanäänestys itsenäisyydestä, ja todennäköisesti te kaikki kävitte äänestämässä itsenäisyyden puolesta. Edes nämä tulisieluiset patriootit eivät muista tapahtumaa, johon itse osallistuivat.
Tänäkin vuonna kolmantena maaliskuuta Viron lehdistö niin kuin muukin media ei muistuttanut sanallakaan, että täyttyi 20 vuotta tärkeästä itsenäisyysreferendumista. Ei muistuttanut siitä syystä, että referendumin järjesti Savisaarin hallitus, Kansanrintama ja Korkein neuvosto ja referendumia vastustivat Viron komitea ja Tunne Kelam (hän viimeiseen asti).
Islannin aukio
Viron Tasavallan ulkoministeriön rakennuksen edessä oleva Islannin aukio sai nimensä kiitollisuuden osoituksena pienelle saarivaltiolle, joka ensimmäisenä länsimaana tunnusti Viron uudelleenitsenäistymisen. Islanti ja Ranska myös ehdottivat Viroa YK:n jäsenvaltioksi. Tänä vuonna elokuun 21. päivää juhlittiin Tallinnassa Islannin päivänä.
Maaliskuun 3. päivän kansanäänestyksellä saattoi olla vaikutuksensa siihen, että Islanti tuki niin määrätietoisesti Viron ja muiden Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiä.
Kansanäänestyksen päivänä minä olin Kansanrintaman edustajana virallisesti rekisteröity vaalitarkkailija. Kuljin mustalla Volgalla yhdessä kahden Islannin kansanedustajan kanssa, jotka olivat Althingin pääsihteeri Fridrik Ólafsson ja Gudmundur G. Thorarinsson (Edistyspuolue). Reittimme alkoi Latvian ja Viron rajalta Iklasta, seuraavana olivat Häädemeeste ja Uulu, sitten kaksi vaalipiiriä Pärnussa sekä Pärnu-Jaagupi ja Märjamaa. Märjamaalla olimme iltakahdeksalta seuraamassa ääntenlaskentaa. Kun vaalitulos selvisi – 98 % kyllä-ääniä – kokeneet poliitikot saivat kyynelet silmiinsä. Seuraavana päivänä kävin islantilaisten vaalitarkkailijoiden kanssa Metsakalmistun hautausmaalla presidentti Konstantin Pätsin haudalla sekä myös Riigikogussa (tuolloin vielä Korkein neuvosto).
Myös Islannin ulkoministerin Jón Hannibalssonin Arnór-veli vieraili useasti Virossa. Uskon, että se ilmapiiri, jonka Islannin poliitikot aistivat Virossa, vaikutti Islannin Baltia-poltiikkaan. Viron poliitikkojen tavatessa islantilaisia kollegoitaan tunnettiin keskinäistä arvostusta.
Taistelu menneisyydestä jatkuu
Viron jälleenitsenäistymisen 20. vuosipäiväksi ilmestyi Eesti Ekspress-lehden toimittajan Tarmo Vahterin kirja Vaba riigi tulek (Vapaan maan tulo), joka seuraa päivä päivältä vuoden 1991 tapahtumia maaliskuusta syyskuuhun. Kirja tavoittelee dokumentoitua kuvaa siitä, miten itsenäisyys palautettiin – kuka teki tai sanoi mitä ja missä, kenen kanssa tapasi, millaisia päätöksiä tehtiin yhteiskunnan eri instituutioissa. Kirja yltää laajalle: Kremlistä Valkoiseen Taloon. Minusta tuntuu, että tämän kirjan antama historiankuva on uusi ja korkeatasoinen. Tapahtumien kuvauksiin ei lisätä pitkiä ylistäviä tai moittivia kommentaareja. Dokumentit esittävät itsenäisyystaistelun kärkitekijöinä Arnold Rüütelin ja Edgar Savisaarin, joita koko uuden itsenäisyyden 20 vuoden ajan on mediassa haukuttu ja halveksittu.
Väittelyt historiankirjoittamisen periaatteista tulevat vielä kauan värittämään Virossa käytäviä keskusteluja. Kuvaava esimerkki on nykyisen opetus- ja tiedeministerin Jaak Aaviksoon viime joulukuussa esittämä uusi periaate, jonka mukaan kansakunnalla on oikeus myös historiansa myytteihin, joiden todenperäisyys ei ole suinkaan varmaa.
Syntyi kuukausia kestänyt kiivas keskustelu. Se lisää toivoa, että Virossa on intellektuaalisia voimia, jotka eivät tarvitse kansallisen identiteetin rakentamista varten mytologiaa. Mutta eivät liioin Aaviksoo sekä hänen kannattajansa antaneet periksi.
Toivottavasti tarpeen tullessa veljeskansan historioitsijat tulevat taas kerran Virolle avuksi.
Esitelmä seminaarissa Viron tiestä uuteen itsenäisyyteen
Eesti Maja – Viro-keskus 26. elokuuta 2011