Viime vuoden keväästä lähtien Viron yhteiskuntaa on ravistellut hyperinflaatio, joka kiihtyi elokuussa 25 prosenttiin, kirkkaasti euroalueen korkeimmalle tasolle. Energian hintojen osuus tästä on 14–16 prosenttia.
Virolainen media syyttää hintojen hurjasta nousuvauhdista vääriä poliittisia valintoja. On totta, että täkäläisen vallan käytävillä on viimeisen parin vuoden aikana käynyt melkoinen ristiveto – milloin on kaatunut koko hallitus, milloin taas painavat ministerinsalkut ovat joutuneet kiertopalkinnoiksi. Tuulista on ollut myös tärkeiden valtionvirastojen johtopaikoilla.
Poliitikot kylvävät tukia sinne tänne
Valtakunnan poliittisen johdon toimista on muutoinkin myrskyisässä toimintaympäristössä puuttunut vakautta. Maaliskuisten Riigikogun vaalien alla jokainen puolue kalastelee ääniä omalla tukipaketillaan. Rahan kylvämisen tauti on tarttunut kaikkiin parlamenttiin pyrkiviin puolueisiin ja luvatut summat kohoavat miljardeihin euroihin. Näin on päässyt syntymään tilanne, jossa keskitytään kriisin juurisyiden korjaamisen sijaan tukien jakamiseen, eikä yksikään poliittisista päättäjistä tunnu kysyvän, mistä massiiviseen rahan kylvämiseen tarvittavat siemenet on tarkoitus hankkia.
Poikkeuksellisissa oloissa valtion täytyy luonnollisesti auttaa avuntarvitsijoita. Nyt tilanne on valitettavasti muotoutunut sellaiseksi, että apua jaetaan kaikille sosiaalisille ryhmille samalla kauhalla ns. tasavertaisesti. Oikeasti sitä kuitenkin jaetaan hyvin epätasavertaisesti – tukea saavat ne, jotka sitä eivät edes tarvitse, kun taas vaikeuksissa olevat jäävät joko kokonaan ilman tai saavat rippeitä näön vuoksi. Tukien myöntämisen ja lupaamisen tohinassa unohdetaan täysin, että jaettava keitto tulee yhteisestä kattilasta, jonka sisällön sakeus riippuu suoraan talouden tilasta. Mitä vaikeampaa on yrityksillä, sitä vaikeampaa on myös veronmaksajilla ja sitä laihemmaksi jää keitto.
Useat maaseutualueiden työllisyyden kannalta tärkeät yritykset ovat jo ilmoittaneet irtisanomisista. Erityisesti tämä koskee puuteollisuutta, joka on vuosikaudet ollut Viron talouden veturi. Nyt teollisuustyönantajat ovat suureen ääneen ilmaisseet pettymyksensä hallituksen toimiin, sillä valtion tasolla ei ole kyetty vuosikausiin vakiinnuttamaan eteenpäin vievää teollisuuspolitiikkaa. Kriitikot huomauttavat, että samaan aikaan kun muut EU-maat etsivät ja myös löytävät keinoja oman teollisuutensa tukemiseen, Viron hallitus uskoo, että yritysten on tultava toimeen omillaan, sillä valtiolta saatava apu voitaisiin Brysselissä tulkita sekaantumiseksi vapaiden markkinoiden toimintaan. Ja kuitenkin muut maat juuri näin tekevät.
Verotuksen kiemurat, alueen korkeimmiksi kohonneet energian hinnat sekä Ukrainan sodasta johtuvat raaka-aineongelmat ovat tehneet vientiorientoituneiden yritysten elämästä sen verran hankalaa, että pelko kilpailukyvyn menettämisestä ja jalostusteollisuuden kuihtumisesta on todellinen. Vahva teollisuus on kuitenkin valtiontalouden vakauden ja yhteiskunnan hyvinvoinnin kivijalka.
Virolainen on tottunut kärsimään
Virolainen ihminen on kärsivällinen ja sitkeä, eikä hän ole tottunut surkuttelemaan kohtaloaan julkisesti. Tai jos onkin, niin korkeintaan kyläpuheiden tasolla sosiaalisessa mediassa. Jos esimerkiksi Ranskassa polttoaineen hintoja nostetaan 5 senttiä, ihmiset ryntäävät kaduille, tai jos maidon tuottajahintaa lasketaan, maanviljelijät tukkivat traktoreillaan maantiet. Ja kun bensiinin litrahinta nousee Virossa yhdessä yössä 50 senttiä, niin… ei tapahdu mitään, ihmiset painavat leuan rintaan ja tarpovat synkkinä eteenpäin.
Virossa on erittäin paljon vähimmäispalkkaa saavia ihmisiä sekä ruokakuntia, jotka elävät suhteelliseksi köyhyydeksi kutsutun tilastollisen käsitteen rajamailla. Myös tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota yhä jyrkempään yhteiskunnalliseen kerrostuneisuuteen. Samaan aikaan kaikki kallistuu. Viron suhdanneinstituutti on vuodesta 1992 lähtien seurannut nelihenkisen perheen yhden viikon peruselintarvikkeista koostuvan ruokakorin hintaa, ja jo hyvän matkaa ennen viime vuoden päättymistä kori oli kallistunut 26 prosenttia edellisestä vuodenvaihteesta.
Samaan aikaan ovat kohonneet myös asumiskulut. Vielä kesällä 2021 maakaasu maksoi yksityisille kuluttajille noin 45 senttiä kuutiolta, nyt haarukka on 1,8–2,1 euroa kuutiolta eli hinta on nelin-, jopa viisikertaistunut. Polttopuiden hinta on sekin kaksin- tai kolminkertaistunut vuodessa. Sähkön hinnan moninkertaistumisen tuloksena virolaiset ostavat nykyään alueen kalleinta sähköä. Myös moottoripolttoaineet ovat Euroopan kalleimpien joukossa, ja se on monien muiden hinnankorotusten alkulähde.
Olemme nyt tulleet siihen pisteeseen, että poliisi suosittelee halkoliitereiden lukitsemista ja ensimmäiset ilmoitukset polttopuuvarkauksista on jo tehty. Rikostilastoista käy ilmi, että varkauksien lukumäärä ylipäätään on kasvanut lähes kaikissa maakunnissa viimeisten kolmen kuukauden aikana ja esimerkiksi autotallimurtoja on tehty 80 prosenttia enemmän kuin edellisvuonna samaan aikaan. Toisen omaisuuteen kajoaminen ei ole missään tilanteessa oikeutettua, mutta kylmä tosiasia on, että kovat ajat ovat omiaan lisäämään rikollisuutta.
Vaikeudet pakottavat elämäntapamuutoksiin
Kotimaiset talousanalyytikot ovat päätelleet, että osa ihmisistä joutuu pakosta luopumaan elämäntavoista, joihin he ovat tottuneet – eikä tällä tarkoiteta etelänmatkailun vähentämistä, vaan tavallista kylmemmässä pirtissä istumista, peruspalveluiden kuluttamisen lopettamista ja ruokaostosten karsimista.
Ihmisillä on vaikeuksien voittamiseksi käytössään vain huonoja tai erittäin huonoja vaihtoehtoja. Suurin osa on tehnyt itselleen selväksi, että ellet auta itseäsi, kukaan muukaan ei tule sinua auttamaan.
Koska kaikkein rajuimmin ovat nousseet energian hinnat, asuntojen lämmittämiseen on alettu etsiä vaihtoehtoisia ja eri tapoja yhdisteleviä ratkaisuja. Esimerkiksi asuinalueilla, joilla on aiemmin nautittu edullisella maakaasulla tuotetusta kaukolämmöstä, talojen seiniä koristavat nyt ilmalämpöpumput. Yhä useamman aiemmin pelkällä sähköllä lämmenneen talon katolta löytyy savuhormi ja pihalta puuvaja. Koska puulämmitystä voi tällä hetkellä pitää edullisimpana lämmitysmuotona, monet omakotiasukkaat ovat myöskin kunnostuttaneet olemassa olevia, mutta aikapäiviä käyttämättöminä olleita tulisijoja lisälämmönlähteiksi tai mahdollisuuksien mukaan siirtyneet kokonaan puukattilan ja puulämmitysjärjestelmän käyttäjiksi.
Maaseudun asuntomarkkinat vilkastuivat jo ensimmäisen koronavuoden aikana, ja vuoden 2021 alussa maallemuutosta tuli jo pienoinen buumi. Vanhojen maalaistalojen hinnat pomppasivat etenkin Etelä-Virossa moninkertaisiksi vuoden 2020 alkuun verrattuna. Ihmiset hakeutuvat maaseudulle turvallisemman elinympäristön perässä, voidakseen kasvattaa itselleen ruokaa ja saavuttaakseen tällä tavalla ainakin näennäisen riippumattomuuden yleisestä taloustilanteesta.
Kuluttaminen pitää pintansa kurimuksen keskellä
Jos joku viitsii perehtyä tilastoihin hieman syvällisemmin, hän saattaa ihmetellä sitä, että kirjoitan kriisissä riutuvasta yritysmaailmasta ja vaikeuksiin ajautuneesta väestöstä, mutta kuluttaminen jatkuu entiseen malliin. Tilastojen valossa kulutus ei todellakaan ole vähentynyt merkittävästi, mutta talousanalyytikkojen mukaan tämä johtuu ns. inertian voimalla liikkuvan vauraamman keskiluokan kulutuskäyttäytymisestä. Ne, jotka eivät ole vielä ehtineet vaihtaa säästövaihteelle, jatkavat ostelemista joko säästöillään tai velaksi.
Pankkien analyytikot ovat kuitenkin julkisuudessa varoittaneet, että hintojen nousu jatkuu ja tulevana keväänä virolaisten ostovoima on mahdollisesti vajonnut viiden vuoden takaiselle tasolle.
Mikäli kyselytutkimuksia on uskominen, ensimmäisenä säästökohteena nähdään ruoka: virolaiset suosivat entistä enemmän kampanja- ja alennustuotteita, siirtyvät ylipäätään edullisempiin elintarvikkeisiin, luopuvat valmisruokien ostamisesta, ruoan kotiinkuljetuspalveluista ja ulkona syömisestä. Toinen säästökohde on energia. Tyypillisesti tämä tarkoittaa esimerkiksi vähäisempää lämmittämistä, nopeampia suihkuja ja saunomisen harventamista. Myös harrastuksista ja palveluista luopuminen sekä aiempaa harkitumpi auton käyttö nousevat esiin säästökohteista puhuttaessa.
Kaikesta edellä esitetystä voi luonnollisesti sanoa, että olemme tulleet liian mukavuudenhaluisiksi ja riippuvaisiksi hyvinvointiyhteiskunnasta, ja siksi pieni vyönkiristys on aivan paikallaan. Emme kuitenkaan saa unohtaa sitä, että Virossa on kymmeniä tuhansia perheitä, joiden vyö oli viimeisessä reiässään jo ennen kriisiä. Heillä ei enää tosiasiallisesti ole mitään, mistä säästää. Juuri tämän, kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevan väestöryhmän kannalta kyse ei ole enää talouskriisistä, vaan yhteiskunnallista suojaa edellyttävästä olotilasta.