Miten teatterin pitäisi toimia tämän päivän yhteiskunnassamme, jonka sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat ovat kärjistyneet ja jossa ihmisten on ponnisteltava asuinpaikkansa, tulojensa ja ruokansa eteen? Teatterin asema yhteiskunnassa on erityistarkkailussa, mikä ei tarkoita ainoastaan pienempiä budjetteja vaan myös sitä, että teatterialalla työskentelevät ihmiset punnitaan nyt ankarasti.
Voi väittää, että jos yhteiskunnassa kriisi on epäluonnollinen, kuuluu se teatteriin olemuksellisesti. Teatterin ongelma on kenties ollut juuri kriisien vähäisyys. Teatteri voi olla liian riippuvainen omasta institutionaalisuudestaan, yhteiskunnallisesta merkityksestään tai roolistaan. Teatterinkin on oltava kartalla, taisteltava paikastaan informaatiotulvassa ja vangittava ihmisten ailahteleva huomiokyky. Jos teatteri elää vain oikeuttaakseen oman instituutionsa, roolinsa ja paikkansa yhteiskunnassa, se on riippuvainen muusta yhteiskunnasta ja yhdistää itsensä siihen tavalla, joka tekee siitä suojattoman ja alttiin ympäristönsä myrskyille. Teatteri-instituution tulisi kuitenkin mahdollistaa vapaus ja suojattu alue, jossa teatterintekijä voi työskennellä yhteiskunnan riippuvaisuussuhteiden ja nimettömän paineen ulkopuolella ja olla piittaamatta vaatimuksesta vastata yhteiskunnalle kovaäänisin iskulausein, toimia puuduttajana tai piristeenä, sillä juuri sellainen johtaa eristäytymiseen.
Viron suuret teatterit panostavat vanhastaan ohjelmiston vaihtelevuuteen, mutta ohjausten vaikutus ei usein ulotu päivälehtien niukkojen kulttuurisivujen ensi-iltakritiikkejä kauemmas. Sen vuoksi teatterin tulee panostaa ”kansaan”, yleisen ja nimettömän joukon odotuksiin, koska henkinen ponnistus edellyttää myös dialogia, vastausta, jolle julkinen sanamme harvoin uhraa aikaa. Tämä heikentää teatterin omanarvontuntoa ja kehittymisen halua, minkä vuoksi saattaa näyttää siltä, että kuljetaan railakkaasti eteenpäin, vaikka selkeä suunta puuttuu.
Mitä tarkoittaa, että kriisi kuuluu teatterin olemukseen ja että sen kriisi voi olla täysin vastakkainen yhteiskunnan oireille? Missään tapauksessa se ei merkitse ehdotonta vaatimusta kuvata ohimeneviä pinnalla olevia ongelmia. Sellainen teatteri välttelee kriisiä ja keinahtelee samassa maljassa kuin sen ympäristö.
Teatteri ei muuta yhteiskunnassa mitään, muutoksen tekee ihminen. Ihminen muuttuu, kun hän kokoaa itsensä ja tekee päätöksen. Tämä ei tarkoita mitään abstraktia ihanneteatteria, vaan pikemmin toivetta löytää teatterista oikeita ihmisiä, vilpitöntä taidetta ja tietenkin suuria mestareita. Teatterin pääoma on sen läsnäolon voimassa, kyvyssä luoda elävään ihmiseen jännite tässä ja nyt, teatterin synnyn ja kuoleman kaksoishetkessä. Kun se osoittaa, mikä on kaikkina aikoina kriittistä, ohimenevät talousheilahdukset kadottavat liioitellun dramaattisuutensa.
Puolueparodia Yhtenäinen Viro
Teatteri NO99:in kevään poliittinen esitys Ühtne Eesti (Yhtenäinen Viro) on ilmeisesti yksi viime aikojen voimakkaimmista yrityksistä toteuttaa teatteria sen totunnaisten rajojen ulkopuolella.
NO99 muistutti projektillaan yhteiskunnan poliittisten tottumusten näkymättömästä rakenteesta. Ihmisten reaktiot olivat kovaäänisiä, ja pintaan nousi paljon tuskaisia ja jopa uskomattoman paranoidisia vastalauseita, joista silmiinpistävimmät olivat poliitikkojen johdonmukaiset yritykset torpedoida tapahtuma. He pelkistivät sen erityisen ovelaksi poliittiseksi leikiksi, joka tavoittelee salaa omaa valtaannousua ja poliittisen puolueen muodostamista.
Lehdistö julkaisi teatterin alulle panemia manifesteja ja laajoja esseitä yhteiskunnan valemoraalista, niitä havainnollistettiin propagandistisin ottein, matkien poliittista mainontaa ja kampanjamalleja, jotka antoivat vihiä poliittisen propagandan kylmästä laskelmoinnista ja erityisestä vaikuttavuudesta. Nämä olivat kipeitä kohtia kaikille poliittisille päättäjille mutta myös tavalliselle äänestäjälle, joka pakotettiin katsomaan totuutta ja omaa typeryyttään silmiin. NO99 demonstroi joukkotiedotuksen manipuloivaa valtaa ja näytti, kuinka helppoa on hallita kollektiivista merkitystenantoa ja demokraattisuutta esittäviä valtarakenteita. Ühtne Eesti oli manifestoiva ja huolellisesti markkinoitu teatteriprojekti, joka leikitteli sarkasmilla ja kitkerällä ironialla sekä vaati radikaalia itsetarkastelua kipeine tuloksineen. Suurelle yleisölle annettiin voimakas ärsyke, latautunut tunne, mutta vielä ei ole selvää, synnyttikö ärsyke uuden kokemuksen, pysyvän ja elinvoimaisen ymmärryksen vai haihtuuko innostuksen mukana myös idea paremmasta ihmisestä.
Teatteria ei tehdä nukkuville
Anu Lampin ohjaama Keskööpäike (Keskiyön aurinko) esitettiin keväällä Linnateaterissa. Ohjaus pohjautuu Artur Valdesin kirjalliseen jäämistöön. Valdes on Friedebert Tuglaksen luoma kirjallinen mystifikaatio, kuvitteellinen salanimi, jonka suojassa monet virolaiset kirjailijat ovat julkaisseet tuotantoaan. Ohjaus tutkii 1920-luvun ekspressionistista teatteriuudistusta. Valdesin salaperäinen hahmo heräsi eloon hyvin voimakkaasti ja vakuuttavasti. Suuri osa siitä johtui teatteritutkija Lea Tormisin videolla esittämästä analyysistä esityksen historiallisesta taustasta. Sen tavoite oli Valdes-myytin jatkuminen.
Lea Tormis ei ole näyttelijä eikä ohjaaja. Silti hänen esiintymisessään oli suuruutta, joka nosti kulttuurihistorian yhtä lavaa ja näyttelijäryhmää korkeammalle ja asetti ne aivan kuin helmenä suurempaan kuvaan, traditioon, jota eivät luo ainoastaan näyttelijät ja ohjaaja tai maaginen tässä ja nyt, vaan jota pitävät hengissä teatteria ympäröivät ihmiset. Nämä ihmiset ovat teatterille uskollisia sen nousuista ja laskuista huolimatta, sillä heillä on yhteys teatterin syvimpään olemukseen, siihen kätkeytyvään salaisuuteen ja elämään. Teatteriin kuuluu enemmän ihmisiä kuin vain ne, jotka tuovat uuden esityksen lavalle teatteritalon seinien sisällä. Ratkaisevinta teatterissa on kenties se, kuinka suuri sen välitön ympäristö on. Tämä teatterin lähiympäristö on myös kulttuurin lakmuspaperi, joka paljastaa ihmisten herkkyyden ja kyvyn ymmärtää aikaansa.
Priit Pedajasin Draamateaterille ohjaama Augustikuu (Elokuu) poikkeaa kokonaan tyyliltään Anu Lampin työstä. Ryhmä Draamateaterin huippunäyttelijöitä Ita Ever kärkenään tekee erittäin vahvan roolisuorituksen. Se ilmentää näyttelijän salaperäistä magiaa, jota voi luoda riippumatta kulttuurin tilasta tai yhteiskunnan kriiseistä.
Sillan elävästä näyttelijästä ihmistä koskettavan totuuden lähteeseen rakentaa Uku Uusbergin musikaalinen kesäohjaus Jõud, jota esitetään teatteria varten entisöidyssä tallissa. Uusbergin työ voi olla ohjauksellisesti ongelmallinen, mutta se on tuorein näyte teatterin yrityksestä saavuttaa ymmärryksen kynnys ja ihmisen hauras sisäinen maailma, joille on elintärkeää alituinen totuuden käsitteleminen.
Olennaista ei ole oma elämäntunne ja sen säilyttäminen vaan ihmisen kyky elää yhdessä lähimmäisensä kanssa, rakastaa eikä vain kadota egoistiseen itsensä etsimiseen. Ihmistenvälisessä maailmassa rakkauden ja totuuden kategoriat osoittautuvat todellisiksi perusasioiksi. Sen vuoksi kriisi, sen etsiminen ja ratkaiseminen ovat teatterille erityisen tärkeitä. Osa Viron teatterista myös saavuttaa kriisin aika ajoin. Odotamme, että kriisi menisi ohi ja kestämme sitä edeltävän ajan, mutta todellinen kriisi ei lievene ajan myötä. Se vaatii ratkaisevaa askelta meissä itsessämme.
Teatteri ei voi elää kenenkään puolesta, mutta se voi innoittaa itseensä sulkeutuneen ihmisen ottamaan tärkeitä askelia, ja paljastaa ihmistä salaa painavan taakan. Teatteri voi ripittäytyä puolestamme hetkellisesti. Jos yritämme torjua tai tukahduttaa tällaisen innoituksen, ei olekaan tärkeää, onko teatteri hyvää vai huonoa, sillä me olemme itse unessa. Teatteria tehdään vain valveilla olijoille.