Virolaisen jazzin uudisraivaaja Anne Erm on elänyt vuosikymmeniä jazzille. Suositun ja korkeatasoisen Jazzkaar-festivaalin hän perusti vuonna 1990 yksin ja täysin tyhjästä. Anne Ermillä on edelleen tarmoa, visio ja missio.
Jazzkaaren toimiston ovelle ilmestyy ensimmäisenä pieni ruskealäikkäinen koira, Yoko. Sen emäntä on joku niistä touhukkaista nuorista naisista, jotka säntäilevät sinne tänne. Festivaalin valmisteluissa on täysi höyry päällä.
Baltian suurimman jazzfestivaalin perustaja ja johtaja Anne Erm istahtaa rauhallisesti työpöydän taakse ja päivittää tilanteen. Viime vuonna neljännesvuosisadan täyttänyt Jazzkaar voi jälleen ylpeillä maailmanluokan tähdillä.
Nordean 1800-paikkaisessa salissa esiintyvät Grammy-voittajat Gregori Porter ja David Sanborn. Muu festivaali tapahtuu uusissa tiloissa trendikkäässä Telliskiven luovuuskeskuksessa, jonne rakennetaan varta vasten myös kotoisa klubi.
”Aina tuntuu siltä, että pari viikkoa jää puuttumaan”, valittaa pedanttina tunnettu Anne.
Anne tarkistaa nopeasti sähköpostit. Päivät tietokoneen edessä venähtävät helposti pitkiksi, mutta istumista vastaan on olemassa helppo konsti. Anne nousee tuolilta ja taivuttaa kyynärpäät lattiaan.
”Selkä suorana! En nyt näytä miten spagaati sujuu, mutta sekin sujuu vielä”, vakuuttaa jo vuosikymmeniä joogaa harrastanut Anne.
”Muuten energia jää seisomaan, se on saatava liikkeelle.”
Anne on 72-vuotias, mutta voisi kirkkain silmin väittää itseään kymmenen vuotta nuoremmaksi. Tarmoa on vähintään yhtä paljon kuin toimiston nuorilla naisilla.
Musiikin viemä
Tallinnan käyntikortiksi nimetty Jazzkaar-festivaali on epäilemättä Annen elämäntyö.
Mutta jo sitä ennen hänellä oli radio- ja musiikkitoimittajana pitkä ura, jonka aikana hän on tehnyt ohjelmia myös Moskovaan ja EBU:n verkostoon Eurooppaan.
Musiikki ympäröi Annea syntymästä lähtien. Vaikka perheessä ei ollut muusikoita, sekä opettajavanhemmat että kolme lasta soittivat. Jopa sodanjälkeisissä ankeissa oloissa flyygeli mahdutettiin perheen 30 neliön kotiin Pärnussa.
Koulun jälkeen Anne päätyi Tallinnan musiikkiopistoon, josta hän jatkoi konservatorion säveltäjälinjalla. Säveltäjää hänestä ei kuitenkaan tullut, mutta rakkaus musiikkiin vain kasvoi.
Aineellisesti ahdas opiskelijaelämä oli henkisesti rikasta – ja riehakasta. Opiskelijat seikkailivat Laatokan-takaisessa Karjalassa, liftasivat Liettuaan, kaikilla samanlaiset ruutupaidat päällä, tekivät koiruuksia, juhlivat ja pitivät yhtä.
Anne lauloi opiskelijakuorossa ja pääsi sen mukana ensimmäistä kertaa ulkomaille, Puolaan vuonna 1965. Varsova lumosi; levyvalikoimat, baareista tulviva jazz – mikä vapaa ja rikas maa!
Kuorosta Anne poimittiin uuteen lauluyhtyeeseen, josta tuli yksi 1960-luvun suosituimmista ja jolle nimen keksimisestä Anne ottaa itselleen kunnian. Collage sopi hyvin klassista, poppia ja jazzia radikaalisti yhdistelevälle yhtyeelle.
”Olimme aikaamme edellä kun sekoitimme kansanmusiikkia jazziin. Nyt se olisi etnoa ja maailmanmusiikkia.”
Collagen mukana Anne matkusteli pitkin poikin sosialistimaita. Menestys oli niin hyvä, että yhtye tarvitsi managerin. Sitä kautta Anne löysi myös tulevan puolisonsa Enn Mikkerin, monitoimimiehen ja Vormsin noitana tunnetun esoteerikon.
Anne on iloinen, että Collage muistetaan yhä, vaikka yhtye lopetti toimintansa 1979. Kuluvan vuoden alussa sen vinyylit julkaistiin uudelleen, ja lauluyhtye Puzzle levytti lauluista omat versionsa 2013.
Samaan aikaan Anne oli jo töissä Viron radiossa, jonne hän oli mennyt heti konservatorion jälkeen. Virallinen työsuhde radioon loppui vasta tämän vuoden tammikuussa, mutta free lancerina hän tekee yhä omaa jazzohjelmaa.
Neuvostojen maassa jazziin suhtauduttiin kielteisesti.
”Saksofoni ja trumpetti olivat kiellettyjä. Aamuisin ei saanut esittää improvisaatioita”, Anne luettelee esimerkkejä toimittajien saamista kielloista.
Muukin improvisointi oli pannassa. Juonnot tuli kirjoittaa etukäteen – viitenä kappaleena – ja ne myös tarkistettiin. Mustaa listaa kierrettiin eri keinoin; Count Basie ja Glenn Miller päätyivät ääniaalloille Ivanoveina tai Sidoroveina.
Radiotyön ansiosta pääsi kuitenkin matkustamaan. Kymmenkiloista nauhuria raahaten Anne haastatteli kuuluisia muusikoita Leningradissa ja Moskovassa ja keräsi levyjä minkä ehti.
Vuonna 1989 hän pisti virolaisen kevyen musiikin kansien väliin. Polkast rokini -teoksen 60 000 kappaleen painos myytiin saman tien loppuun.
”Musiikin ansiosta en ole tuntenut ajattelun rajoja suljetussakaan yhteiskunnassa”, toteaa Anne kollegansa Märt Treierin kirjoittamassa elämäkerrassa.
Yli kolmekymmentä vuotta Anne on kerännyt muistikirjoihinsa muusikoiden ajatuksia musiikista, ja siteeraa yhtä: ”Ilman musiikkia elämä ei olisi sormennapsautuksenkaan arvoista.”
Rakkaudesta jazziin
Anne aloitti festivaalin tekemisen yksin ja tyhjästä vuonna 1990. Oli vain pieni, tupansavuinen työhuone radiotalossa ja valtava tekemisen tahto. Viro ei ollut vielä itsenäinen, valuuttana oli rupla ja festivaalin organisointi, esiintyjien kuljetus ja sponsoreiden hankinta tuli opetella kantapään kautta.
Oppirahojen maksaminen oli välillä sananmukaista – Anne maksoi omasta pussistaan, kun jokin lenkki ketjussa petti ja kuuluisa bändi piti yhtäkkiä saada yksityislennolla Helsingistä Tallinnaan.
Läntisiä kumppaneita hämmästytti Annen pyyteettömyys, häntä ei kiinnostanut mammonan haaliminen eikä korokkeelle nousu. Annella oli aidosti visio ja missio.
”Tämän tason ohjelmalla olisinkin varmaan jossain Lontoossa rikastunut, mutta Viro on siihen liian pieni maa”, kuittaa Anne.
Alkuvuosina maailmantähdet saattoivat tulla uteliaisuuttaan idän ihmemaata ällistelemään lähes ilmaiseksi. Nykyään Tallinnaan vetää tapahtuman hyvä maine. Jazzkaaressa ovat esiintyneet muun muassa Bobby McFerrin, Richard Bona, Bugge Wesseltoft, Omar Sosa, Kimmo Pohjonen ja Avishai Cohen.
Annen alaiset pyörittävät nyt jazztapahtumia vuoden ympäri: huhtikuisen pääfestivaalin lisäksi Jõulujazzia ja konserttisarjoja Sügisjazz ja Talvejazz. Vuodessa järjestetään yli 120 konserttia, joissa käy 25 000 kuulijaa.
”Jazzkaaressa on oltava massoja kiinnostavaa viihdettä, mutta siinä sivussa yleisöä pitää totuttaa jännittäviin uusiin esiintyjiin, joita ei näe muilla festivaaleilla.”
Annea hivelee, kun konsertti on loppuunmyyty, vaikka Virossa kellään muulla ei olisikaan esiintyjän levyä. Hän myös ilahtuu tehdessään löydön, josta muutaman vuoden päästä sukeutuu kansainvälinen kuuluisuus.
Uusia karismaattisia esiintyjiä Anne etsii eri puolilta maailmaa konserteista ja festivaaleilta. Oma korva on kuningas, kuten virolaisilla on tapana sanoa. Ja Annella on hyvä vainu.
Koko festivaalin olemassaolon ajan Anne on unelmoinut yhdestä asiasta. Omaa, lopullista kotia Jazzkaarelle ei ole vieläkään löytynyt. Tapahtuma on vaeltanut puretusta Sakala-keskuksesta Meripaviljonkiin ja nyt Telliskiven luovuuskeskukseen.
”Aikoinaan kaupungilla kävellessäni bongailin tyhjiä tiloja ja kävin askelmitalla arvioimassa niiden kokoa.”
Ehkä Telliskiven valtavasta kompleksista löytyy lopulta pysyvä paikka jazzklubille. Ainakin se olisi lähellä Annen Kalamajan kaupunginosassa sijaitsevaa kotia.
Nykyään Annella on sentään aikaa jopa lomailla. Ensimmäisinä festivaalivuosina hän ei ehtinyt edes rakastamalleen Vormsin saarelle. Myös vanha kotikaupunki Pärnu vetää kesäisin puoleensa.
Seuraajakysymys toistuu haastattelusta toiseen, ja Anne on vastannut aina samalla tavoin. Että jo alkaisi riittää, mutta kukaan ei ole varsinaisesti tarjoutunut ottamaan hommaa harteilleen. Jatkaja saattaisi löytyä läheltä, mutta toimiston naisväki on parhaassa perheenperustamisiässä.
Annella on selitys naisvaltaiselle tiimilleen. ”Miesten palkkaamiseen meillä ei ole halua. Kirjoittaminen ja organisointi sopii paremmin naisille. Ja jos joku tulisi, niin täällä tapeltaisiin sen ainoan miehen takia”, väittää Anne pilke silmäkulmassa.