Jaan Krossin mittavan romaanituotannon viimeisenä suomennetuksi teokseksi jäi Taivaankivi. Viroksi Taevakivi ilmestyi ensin vuonna 1973 Looming-kirjallisuuslehden sivuilla ja vuonna 1975 omana kirjanaan. Taivaankiven suomensi ansioitunut kääntäjä Jouko Vanhanen, ja kirja ilmestyi kuluvan vuoden alussa. Kyseessä on lyhyt romaani, joten teoksen laajuus ei varmastikaan ole syy siihen, miksi sitä ei ole käännetty jo aiemmin. Ongelmana ei liioin voi pitää teoksen taiteellista tasoa – romaani on Virossa luettu ja arvostettu, se on dramatisoitu näytelmäksi vuonna 1984 ja kuunnelmaksi vuonna 1998, ja onpa Paul-Eerik Rummo kirjoittanut Taivaankiven pohjalta myös kokonaan uuden näytelmän Taevast sajab kõikseaeg kive (Taivaalta sataa koko ajan kiveä, 2016). Syyt suomennoksen viivästymiseen voivat olla puhtaasti satunnaisia, mutta saattavat liittyä myös romaanin kulttuurihistorialliseen sisältöön.

Miksi sitten kulttuurihistoriallinen sisältö olisi ongelma juuri Taivaankivessä? Onhan suuri osa Krossin proosasta kulttuurihistoriallista, ja silti se on löytänyt Suomessa lukijansa jo vuosikymmeniä sitten. Olettaakseni selitys saattaa löytyä siitä, että Taivaankivi on lyhyen mittansa ja erityislaatuisen kerrontatapansa vuoksi erittäin tiivis ja keskittynyt teos, jossa historialliset taustat jäävät enemmän kätköön kuin esimerkiksi Keisarin hullussa tai eräissä muissa Krossin tunnetuissa romaaneissa. Kätkeytyneisyys liittyy osittain siihen, että historian kuvaaminen ei Taivaankivessä välttämättä ole ensisijainen teema, vaikka Kross muiden aiheiden ohella pureutuu tälläkin kertaa myös historiaan. Jaan Undusk on peräti esittänyt, että Taivaankivi on Krossin ainoa rakkausromaani. Hyväksyipä tämän ajatuksen tai ei, Taivaankivessä rakkauden syntymiseen ja henkilöiden välisiin suhteisiin kytkeytyvä psykologinen jännite kasvaa erittäin tärkeäksi elementiksi. Kerronta etenee vuoroin kunkin kolmen päähenkilön näkökulmasta, joille kaikille on annettu tasapuolisesti tilaa; henkilöiden ajatukset, suora kerronta ja toiminnan ulkopuolinen kuvaus vaihtelevat jouhevasti ja sekoittuvat toisiinsa. Tapahtumat sijoittuvat pääosin yhteen syyskuiseen päivään vuonna 1821. Kaikki, mitä tuon päivän aikana Taivaankivessä tapahtuu, on Krossin mielikuvituksen tuotetta. Halutessaan voisikin väittää, että ”oikea” historia ei ole tässä teoksessa ensisijaista.

Tämä on yhtäältä totta, mutta toisaalta ei kuitenkaan täysin. On vaikea sivuuttaa sitä tosiasiaa, että romaanin kolme päähenkilöä, joiden näkökulmat kerronnassa vaihtelevat, ovat kaikki todellisten historiallisten henkilöiden heijastumia. Lisäksi eräillä sivuhenkilöillä on esikuvansa todellisuudessa. Taivaankiven pohdinnoissa ja dialogeissa nousevat esiin historialliset tosiseikat, jotka virolainen lukija väistämättä tuntee suomalaista kollegaansa paremmin. Päähenkilöitä ovat Jaak, Otto ja Cara, joita luodessaan Kross on ajatellut nuorena kuollutta lahjakasta runoilijaa Kristjan Jaak Petersonia (1801–1822), kansansivistäjää ja kielimiestä Otto Wilhelm Masingia (1763–1832) sekä jälkimmäisen vaimoa, italialaissyntyistä Caroline Antoinette Masingia (omaa sukua Piccaluga; 1792–1858). Petersonin tietävät käytännöllisesti katsoen kaikki vironkielisessä koulussa oppinsa saaneet, Masingia eivät ehkä kaikki, mutta kuitenkin monet. Caroline Antoinette Masing ei ollut Virossa aikaisemmin kovin tunnettu, mutta Krossin ansiosta hänkin on tullut tutummaksi.

Taivaankivessä Jaak tulee Oton vieraaksi Äksin pappilaan ja tutustuu siellä Caraan. Tiedossa ei ole, tapasiko Peterson todellisuudessa koskaan Masingeja. Kross antaa mielikuvituksensa liidellä vapaasti, mutta leikittelee samalla mahdollisuuksilla – emme voi myöskään sulkea pois sitä mahdollisuutta, että kuvatun kaltainen kohtaaminen on joskus tapahtunut. Vaikka kaikki päätapahtumat ovat fiktiivisiä, monet henkilöiden elämäntarinoihin liittyvät faktat tulevat kerronnan lomassa puheeksi. Ilmeisesti merkittävin näistä tosiseikoista on se, että Peterson lähetti Anakreonin runoista tekemänsä käännökset Pärnussa vaikuttaneelle kirjallisuusmiehelle Johann Heinrich Rosenplänterille, joka julkaisi viron kieleen ja virolaiseen kulttuuriin keskittynyttä aikakauskirjaa Beiträge zur genauern Kenntniss der ehstnischen Sprache. Rosenplänter puolestaan esitteli tekstit Otto Wilhelm Masingille, joka suhtautui niihin kriittisesti. Rosenplänterin aikakauskirjassa ei koskaan julkaistu sen enempää Petersonin käännöksiä kuin hänen omia runojaankaan, mutta kylläkin Petersonin kirjoituksia kielestä. Petersonin vironkielinen runous alkoi saavuttaa laajempaa tunnettuutta ja tunnustusta vasta 1900-luvun alussa. Oliko Masing jollakin tavoin syypää siihen, että Peterson ei omana elinaikanaan tullut tunnetuksi runoilijana? Yksiselitteistä vastausta ei tietenkään ole olemassa, mutta aika ajoin asiaa Virossa kuitenkin pohditaan, ja sitä voi pitää myös Krossin Taivaankiven päällimmäisenä kulttuurihistoriallisena kysymyksenä.

Mitä muuta virolaiset tavallisesti tietävät Petersonista ja Masingista? Petersonista voisi nostaa esiin vielä viisi pientä faktaa, Masingista kaksi. Kynämies Masing toi kirjoitettuun viron kieleen õ-kirjaimen, joka on tietyssä mielessä muotoutunut suorastaan osaksi virolaisten kansallista itsetietoisuutta. Kross olisi voinut hyödyntää õ-kirjaimeen kytkeytyvää kansallista mytologiaa Taivaankivessä, muttei tehnyt niin. Toinen tunnettu tosiseikka on se, että Masing laati suurta sanakirjaa, jonka käsikirjoitus katosi hänen kuolemansa jälkeen selittämättömällä tavalla aiheuttaen kohua ja huhuja. Sanakirjan laadinnasta on Taivaankivessä puhetta, mutta mystinen katoaminen koitui teoksen kohtaloksi vasta vuosi romaanin tapahtumien jälkeen. Aihe kiehtoi Krossia siinä määrin, että hän kirjoitti siitä romaanissaan Keisarin hullu.

Näillä parilla yleisesti tunnetulla tosiseikalla Masingin elämästä ei ole merkittävää roolia Taivaankivessä, mutta sen sijaan Petersonin elämäntarinan tunnetuimmat vaiheet ovat päätyneet kirjaan tavalla tai toisella. Ensinnäkin Petersonin elämä jäi hyvin lyhyeksi, romaanin tapahtuma-aikana hän on jo kuolemansairas. Toiseksi, Peterson oli nuoresta pitäen todellinen polyglotti ja käänsi Christfried Gananderin Mythologia Fennican ruotsista saksaksi. Kolmanneksi, hän opiskeli lyhyen aikaa Tarton yliopistossa, jossa tuli tunnetuksi lahjakkaana mutta boheemina ylioppilaana. Neljänneksi, hän käytti virolaisen talonpojan päällystakkia. Jälkikäteen tapa on tulkittu vahvaksi kansalliseksi viestiksi, mutta on täysi arvoitus, miltä asia näytti Petersonin itsensä näkökulmasta. Viidenneksi, yliopisto-opintojensa aikana Peterson käveli Tartosta Riikaan. Retki voi tuntua toisarvoiselta, mutta lienee kuitenkin seikka, joka Petersonin elämästä tiedetään kaikkein parhaiten. Peterson on Viron kulttuurihistorian merkittävin kävelijä, ja niinpä hän kävelee myös Taivaankivessä, muun muassa Tarton Toomemäellä. Nykyään mäellä on Petersonin muistomerkki: siinä kuvanveistäjä Jaak Soans on kuvannut kohteensa miehenä, joka on taas matkalla, vaeltajan keppi kädessään.

Taivaankivessä ei kuitenkaan selosteta kaikkia Petersonin lyhyestä elämästä tiedossa olevia seikkoja – kuten sitä, että Peterson on syntynyt (uuden kalenterin mukaan) 14. maaliskuuta. Romaanin kirjoittamisen aikoihin Petersonin syntymäpäivä ei vielä ollutkaan laajalti tiedossa, mutta nykyään se tunnetaan varsin hyvin. Petersonia pidetään vironkielisen kansallisen runouden perustajana ja Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeen hänen syntymäpäivästään tehtiin äidinkielen päivä, jonka juhlistamiseen usein kuuluu syntymäpäiväsankarin itsensä muistaminen.

Romaanissa taivaankivi on aluksi konkreettinen meteoriitti, jotta Otto tutkii. Ilmeisesti Kross on romaaninsa nimeä miettiessään kuitenkin ajatellut myös metaforisia merkityksiä. Kulttuurihistoriallisesti sana ”taivaankivi” tuntuu viittaavan ennen kaikkea Petersoniin – nimi sopii kieltämättä erittäin hyvin aivan uudenlaista runoutta kirjoittaneelle, monilahjakkaalle ja nuorena kuolleelle miehelle. Mutta onko myös muita mahdollisuuksia? Oman käsitykseni mukaan yksi varteenotettava mahdollisuus on loppujen lopuksi se, että ”taivaankivi” onkin Cara – kaukomailta saapunut nainen, joka uudessa elinympäristössään vaikuttaa yllätysvieraalta jostain aivan toisesta maailmasta. Yhtäkkiä ja yllättäen syttyy Krossin romaanissa myös rakkaus. Siinä mielessä lukija voi todella lukea Taivaankiveä nimenomaan rakkausromaanina ja tulkita taivaankiven kielikuvan juuri tässä valossa. Toki lukija voi samalla olla tietoinen teoksen historiallisista henkilöistä ja kulttuurihistoriallisista merkityksistä. Rakkaustarina ei niistä tiedoista himmene, mutta romaanin monikerroksisuus tulee paremmin esiin, jos on edes joiltakin osin perillä myös sen taustoista.