Etnofuturismi ei sinänsä ole satavuotias, mutta sen juuria voi johtaa vuosisadan taakse päin, Viron itsenäistymisen tienoille. Mutta itse etnofuturismi käsitteenä ja ilmiönä syntyi Viron laulavan vallankumouksen aikaan, vuonna 1989 Tartossa pienen runoilija- ja kriitikkoryhmän piirissä. Ryhmä kutsui itseään ensin Hirohalliksi setukaisten, setojen tanssilaulun mukaan, mutta myöhemmin se virallistui Eesti Kostabi $eltsiksi. Ässä kirjoitettiin dollarin merkillä. Nimi viittasi amerikanvirolaiseen, Internetistä tunnettuun kuvataiteilijaan Mark Kalev Kostabiin. Dollarin merkki puhui siitä, että taiteilijankaan ei ole häpeä rikastua tuotannollaan. Tämä oli ryhmälle tyypillinen provokaatio, kuten myös alkukauden sensaatiomaiset manifestit, jotka muistuttivat futuristien ja muiden 1900-luvun alkupuolen modernistiryhmien päästöjä.

Illanistujaisissa toukokuussa 1989 Karl Martin Sinijärv keksi ryhmän ohjelmalle nimen 'etnofuturismi'. Muut: Kauksi Ülle, Sven Kivisildnik, Valeria Ränik ja Jüri Ehlvest hyväksyivät sen oikopäätä. Alkuvaiheessaan ohjelma suuntautui keskusta, Tallinnaa vastaan ja pyrki kohottamaan kahden marginaalisen, etelävirolaisen etnis-kielellisen ryhmän, võrolaisten ja setukaisten identiteettiä sekä palauttamaan luonnonuskontoa eli ”maauskoa” ja pakanallista ukkosenjumala Taaran palvontaa neuvostokauden ateistisen unohduksen jälkeen.

Ryhmä ei ollut mitenkään yhtenäinen. Selvimmin sen periatteita on noudattanut Kauksi Ülle, joka on kirjoittanut sanataidetuotantonsa võron kielellä. Etnofuturismin saavutukset olennoituvat hänen nimeensä, ja hän on alkuperäisen ryhmän ehdottomasti tunnetuin nimi. Hannu Oittinen on suomentanut kaksi valikoimaa hänen runojaan, ensin Kuldnaanõ – Kultanainen (1997) ja sitten Arvid Järnefeltiltä lainatulla nimellä Maaemon lapset (2017).

Yhdyssanan jälkiosan mukaan etnofuturismi katsoo tulevaisuuteen, futuuriin, mutta nojautuu etnokseen, kansaan ja sen perinteeseen. Etnofuturistien manifestin kiteytyksen mukaan ajatuksena on yhdistää kulttuurin kaksi ääripäätä, jotta oma ja ikiaikainen kohtaa uuden ja yleismaailmallisen. Vaikka ryhmä esittäytyi postmodernina, se nojautui intertekstuaalisin viittein henkiseen perintöön, sekä folkloreen että Venäjän vallan lopun ja ensimmäisen itsenäisyyden ajan modernistiryhmiin (Siuru 1917–19, Tarapita 1921–22 ja Arbujad 1938–1940). Nämä aallottain toisiaan seuranneet runoilijaryhmät, joissa osin oli samoja kirjailijoita (Marie Under, Friedebert Tuglas), olivat protesteja vuosisadan alun klassistista Noor-Eesti -kirjailijaryhmää vastaan.

Uku Masing – aatteen isä

Viron tärkein etnofuturismsin esi-isä on Arbujad-ryhmään kuulunut runoilija ja monitieteilijä Uku Masing. Pidin hänen 90-vuotisseminaarissaan Raplassa 1999 esitelmän aiheesta ”Uku Masing as the pioneer of ethnofuturism”. Kiinnitin siinä huomiota hänen artikkeliinsa ”'Arjalainen' ja 'ihmiseläin'. 'Saksalaisen tieteen' viimeaikainen kehitys” (Vaba Maa 12.5.1936). Taustana tälle tekstille oli teologi Masingin stipendimatka Saksaan 1933, juuri Hitlerin valtaannousun aikoihin, ja järkytys saksalaisen kulttuurin rappiosta. Tämä matka oli ratkaiseva Masingin maailmankatsomuksen kannalta: Saksa ja saksalaiset eivät olleet muuttuneet miksikään. Viron maarahvaan, josta hän oli kotoisin, vuosisataiset kokemukset ja nöyryytykset saksojen kynsissä olivat yhä ajankohtaisia. Artikkelissaan hän ironisoi niitä maanmiehiään, jotka olivat ihastuneita natsien oppeihin ja julisti että virolaisten pitäisi kuuluttaa koko maailmalle, että he ovat ”finnomongoleita”, eivät missään nimessä arjalaisia. Samalla hän muistuttaa, että 'arjalainen' ja lainasanamme 'orja' ovat samaa juurta.

Etnofuturismin kannalta tärkeä on Masingin osuus uralilaiseen kielifilosofiaan, erityisen hänen tekstinsä ”Taivaanpeuran kansojen mielenlaadusta eli puhetta boreaalisesta maailmankuvasta” (alun perin luentosarja Tarton Vanemuine-teatterin studiossa; julkaistu postuumisti Akadeemia-lehdessä 1989). Hänen lähtökohtansa on kritiikki ”eurooppalaista standardiajattelua” kohtaan. Sen ytimenä on yleisinhimillisyyden illuusio, jonka mukaan kaikki keskuksissa kehitetty on saatava yleismaailmalliseksi normiksi.

Kun Ferninand de Saussuren strukturalismi korostaa sanojen ehdonvaltaisuutta, Masingin mukaan ugrit ovat aina tieneet, etteivät sana ja käsite koskaan ole yhtä. Kun indogermaani sanoo 'dragon', draakki, Mikael Agricola antaa vastineeksi lohikäärmeen, jossa erilliset sanat lohi/louhi ja käärme osoittavat käsitteen fantastisuuden; osat eivät sulaudu yhteen. Kun saksalaisfilosofi Martin Heidegger käyttää sanaa Ur-sprung, kirjaimellisesti alkuhyppy, itämerensuomalainen alkuperä/algupära on jotain aivan muuta: siinä alku ja loppu yhdistyvät. Näin argumentoi Masingin oppilas Jaan Kaplinski keskeisessä kielifilosofisessa tekstissään ”Jos Heidegger olisi ollut mordvalainen”.

Aate nuorentuu ja uralilaistuu

Tietoisessa provinsiaalisuudessaan ja provokatiivisuudessaan alkuperäinen etnofuturismi olisi jäänyt korkeintaan viiden vuoden projektiksi, kuten kirjalliset ryhmät yleensä, ellei siihen olisi sisältynyt kahteen tekijään liittyvä muutosvoima. Ensinnäkään se ei luutunut dogmiksi, vaan se nuorentui ja osasi antaa viestikapulan seuraavalle polvelle, joka muunsi sitä omiin tarpeisiinsa. Toiseksi etnofuturismi kansainvälistyi, levisi muualle uralilaiseen maailmaan.

Virolaisen etnofutun toinen vaihe alkoi vuodesta 1997, kun välillä nukahtanut neuvostoajan NAK (Noorte autorite koondis, Nuorten kirjailijoiden kokoomus) perustettiin uudelleen. Alkuperäinen Hirohall-ryhmä oli syntynyt juuri siksi, että sen jäsenet olivat tyytymättömiä NAK:n toimintaan. Etnofuturismin manifesti toteaa: ”Neuvosto-oloissa kuolla kupsahtanut virolainen kirjallisuus kävi kummittelemassa meille öisin ja vaati meitä aloittamaan uuden suunnan kirjallisuudessa – voisipa sanoa suorastaan vainajan arkun luota”.

Ryhmä julkaisi novellien ja muiden proosapalojen kokoelman Hea raamat (1998, Hyvä kirja). Virolainen kirjailija ei voi sanoa juuri sanaakaan, mikä ei viittaisi intertekstuaalisesti johonkin aikaisempaan. Hyvässä kirjassa on kirjailijanimellä François Serpent esiintyvän, black metal -rokkilahkon mustaan asuun pukeutuneen, nääntyneen nikotiinikristuksen näköisen nuorenmiehen novelletti ”Eile magasin ma Eveliniga” (Eilen makasin Evelinin kanssa). Se viittaa Viron klassisen runouden yhteen tunnetuimpaan tekstiin, hulluuteen ja nälkään kuolleen Juhan Liivin runoon ”Eile nägin ma Eestimaad” (Eilen näin Vironmaan). Se on niin perusvirolainen, että sen intertekstejä on lukuisia muitakin, mm. Ruja-nimisen rokkibändin oma sanoitus (1982) ja viime keväänä Viron hienoimman poetessan Doris Karevan pelkästään paikannimiin perustuva runoteos Unes nägin ma Eestimaad.

Etnofuturismin ydintä on Kauksi Üllen jäljissä noussut võronkielisen kirjallisuuden uusi polvi (Jan Rahman, Aapo Ilves, Olavi Ruitlane). Suomessa murrerunous nousi valekuolleista etnofutusta ponnistaneen, Tartossa opiskelleen Heli Laaksosen innoittamana. Hänellä on ollut Rahmanin kanssa yhteisiä esiintymisiä ja toistensa tekstejä kääntänyt runokokoelma Maapuupäiv (2000).

Ensimmäisen polven, etenkin Kauksi Üllen heimokansainnostus sai NAK-laisilta ironisia kommentteja, mutta ei täyttä torjuntaa. Teema on käytössä Olavi Ruitlasen pikku runossa "Tsuhkadi" (kokoelmassa Inemise sisu, Ihmisen sisus, 1998): ”Marin maassa makasin/ seuraava kuoro - mordva/ tshuhna-tshuhna-junalla takasin/ tahtosin alkukotikorvaan”. 'Tšuhna' on ollut varsinkin Pietarin alueen venäläisten käyttämä nimitys suomensukuisista kansoista johtuen vanhasta etnonymikonista 'tšuudit'.

Ruitlane on ollut yhteistyössä Üllen kanssa kirjoittaen yhdessä tämän kanssa näytelmän Peko. Se perustuu Tarton itämerensuomalaisten kielten suomalaisen professorin Lauri Kettusen oppilaan Paulopriit Voolainen koostamaan, suurimman lauluemon, Anne Vabarnan laulamaan setojen pellonjumalasta Pekosta kertovaan, lähes 8000 säettä käsittävään eepokseen (1927 ja 1930, julkaistu suomeksi 2006). Kauksi Ülle on oikeutetusti nostanut eepoksen etnofuturismin edelläkävijäksi.

Vuonna 1993 järjestettiin Tartossa ensimmäinen suomalais-ugrilaisten nuorten luojien konferenssi, jossa etnofuturistit esittelivät esteettisen ohjelman sukukansojen kollegoille. Se otti heti tulta, koska tällaista aatetta oli postsovjetistisissa oloissa kaivattu. Itse osallistuin useisiin etnofuturistikongresseihin Tartossa, Viljannissa ja Udmurtiassa. Kirjoitin vuosituhanen vaihteen molemmin puolin etnofutusta lukuisa artikkeleita, pidin luentoja ja esitelmiä; jokaisessa suomalais-ugrilaisen kirjailijaliiton AFUL:n kongressissa pidin aiheeseen liittyvän pleenumiesitelmän. Olen kehitellyt ohjelmalle filosofista perustaa siihen mittaan, että minua on kutsuttu etnofuturismin ”isoisäksi”. Olen näissä etsinnöissä nojautunut suomalais-ugrilaiseen mytologiaan, kuten sampo- eli maailmanpylväsideaan, karhu- ja hirvimyyttiin, Lennart Meren käsittein ”vesilinnun kansojen” perintöön.

Etnofutua Suomeen

Suomessa etnofuturismi oli pitkään lähes tuntematon tunnus. Tosin alkuperäiset etnofuturistit ja heidän liittolaisensa, Maarja Pärl-Lõhmus, Kauksi Ülle, Andres Heinapuu ja Sven Kivisildnik esittelivät aatetta otsikolla ”Etnofuturismi: ajatustapa ja tulevaisuuden mahdollisuus” Synteesi-lehden numerossa 13/1994. Mutta tästä semiootikkojen lehdestä se ei hetikään lähtenyt meillä lentoon.

Silti suomalaisessa runoperinteessä on etnofuturismin edeltäjiä, vaikkapa P. Mustapää joissakin ”kansallisissa aiheissaan”, mutta enemmän hänen tutkijahahmonsa Martti Haavion lavea ja pitkäaikainen mytologian, kansanperinteen ja kirjoitetun varhaiskirjallisuuden tutkimus. Unohtamatta tietysti sitä, että Lönnrotin Kalevala on suuri esietnofuturistinen teos, joka on luonut Suomen kansakuntaa ja innoittanut yhtä uusia selittäjiä ja runoilijoita meillä ja muualla. Koko se laaja ja monitaiteinen ilmiö, jolle Yrjö Hirn antoi ironisesti nimen karelianismi, teki Kalevalasta tunnuksen ja johtotähden, etsi Kauko-Karjalan kylien savupirteistä innoituksensa ja energian lähteen taistelussa tsaristista sortoa vastaan. Tässä ovat etnofuturismin alut ja siemenet nähtävissä: Akseli Gallen-Kallelan moniulotteinen taide, Alpo Sailon veistokset, Yrjö Saarisen arkkitehtuuri ja koko suomalainen Jugend, kansallinen musiikki Jean Sibeliuksesta alkaen usein käyttäen kalevalaisia aiheita ja motiiveja. Keskeinen osa Eino Leinon työtä esikoiskokoelmasta Tarina suuresta tammesta (1897) Helkavirsien molempien laitosten kautta täyskalevalamittaiseen näytelmään Karjalan kuningas (1917) on ilmiötä itseään.

Keskeisimmät etnofuturismia suoraan edeltävät runot tulevat ehkä yllättäen V. A. Koskenniemeltä: ”Nuijamiesten marssi” (1913) ja ”Pohjatuulen torvi” (1930). Ne ovat todellisia voimarunoja osoittaen energian lähteeksemme uuden suunnan, pohjoisen. Tärkein esietnofuturisti on silti runoutensa kahteen kokoelmaan jättänyt, kansanrunoudentutkimuksen suurmieheksi ryhtynyt Matti Kuusi. Kuusen nuoruuden voimakokoelman, Runon ja raudan kirjan (1935) monet arktiset jään ja vihurien kuvat saivat innoituksensa Koskenniemen pohjatuulen lietsonnasta ja muusta kansallismytologisesta nostatuksesta. Mutta kokoelman päättävä ”Vuorten huuto” (alun perin ”Uralin huuto”) on vielä mahdikkaampaa jääaktivismia:

Tule, tuisku aroilta Aasian, tule: tunturit pystyyn jää!
Raja ratko raihnaan Vanhojen maan, raemyrsky ja salamasää!
Lyö auki Attilan portit taas, tao Tshingiskaanien tie,
kirot kirvoita vaaruvan Euroopan, unet ugrien voittoon vie!
Pese sielusta spitaali nöyryyden, revi jäljet renkiyden,
teräs terve nostata kuiluistaan, veri vahva barbaarien!
Ja kerran, Pohja kun puhunut on, kun on tuhkana Länsimaat,
sudet Suomen hankia hallitkoot tai Jäämeren ruhtinaat!

Sodan jälkeen, Suomen anglosaksistuessa oli Uralin tiellä pitkään hiljaista. Leena Laulajainen käsitteli erityisesti lastenkirjallisuudessa, mutta myös matkakirjailijana ja suomentajana monipuolisesti saamelaisia, marilaisia ja muita uralilaisia aiheita. Hän oli muutenkin aktiivinen suomalais-ugrilaisessa kirjailijayhteistyössä, yksi Marin tasavallassa 1994 perustetun AFUL:n perustajia. Nykykirjailijoista Katja Kettu on jatkanut tätä linjaa romaanillaan Yöperhonen (2015).

Filosofi Tere Vadén ja kirjailija J. K. Ihalainen ovat tuoneet kuormansa kekoon, edellinen esseeteoksissaan, jälkimmäinen kvasimytologisissa julkaisuissaan. Sellainenkin hieno sana- ja kuvateos kuin Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Puiden kansa (1997) sisältää etnofuturistisen viestin: suomalaiset ovat sukua puille, metsässä ovat heidän juurensa, ja heidän on varjeltava luontonsa eurooppalaiselta tuholta.

Missä ovat suomalaiset etnofuturunoilijat? Vaikka Jyrki Kiiskinen ja Jouni Inkala osallistuivat Tarton ensimmäiseen kansainväliseen etnofutukonferenssiin 1993, he eivät tuoneet aatetta tuliaisina. Mutta Olli Heikkosen runokokoelman Jakutian aurinko (2000) arvostelussani sanomalehti Kalevassa 13.6.2000 sanoin: ”Tämä on suurta myyttistä ja silti konkreettista runoutta. Tähän suuntaan toivoisin suomalaisen runouden vähitellen löytävän raiteensa. Muutamin varauksin kutsuisin Heikkosen kokoelmaa etnofuturistiseksi, vaikka hän ei liene koko käsitteestä tietoinen”. Kokoelma Jäätikön ääri (2007) on jo täynnä etnofuturisista tematiikkaa ja kuvastoa. Jouni Tossavainen, joka on ollut AFUL:n aktiivi alusta lähtien, on tuotannossaan tietoisesti käyttänyt etnofuturistisia elementtejä.

Võro-instituutin kerrallinen johtaja Kaido Kama väittää ensimmäisen kansainvälisen etnofutukongressin julkaisussa Waterfowl way (1995) että suomalaiset ja virolaiset ovat lähes tyystin menettäneet kansallisen omaperäisyytensä angloamerikkalaiselle kulttuurille. Kärjistyksestään huolimatta siinä voi olla perää. Juuri siksi etnofuturismi voisi olla myös ”kalevalaisen” kulttuurin pelastus ja laajenemisen väline.