Tuglas-seura ja Suomen Historiallinen Seura ovat jälleen osoittaneet hyvää tahtoa käsitellä erästä Viron historian raskainta ajanjaksoa, vuosia 1945–1985. Tarjoatte sen käsittelyä varten rauhallisempaa ympäristöä, erilaisia näkökulmia ja teemoja, joiden perusteellinen analysointi on vasta edessä. Milloin ja kuinka se tapahtuu? Politologi ja Viron lähimenneisyydessä politiikkaankin aktiivisesti osallistunut Rein Taagepera arvioi varsin kuvannollisesti vakiintuneita näkökohtia: ”Se, joka teki enemmän oli petturi ja se, joka teki vähemmän oli täysi torvelo. Mikä auttaisi tällaisia käsityksiä vastaan? 40 vuoden odotus erämaassa, kuten Mooseksen kansalla, ennen Luvattuun maahan pääsemistä.” (Maaleht 26.2.1999) Neljänkymmenen vuoden odotusaikaa allekirjoittaneelle ei enää ole annettu, ja vaihtoehtojakin on vain kaksi.
Minkälaisen arvion antoi tuolle ajanjaksolle Viron kommunistinen puolue EKP? Esitelmässäni XI pleenumilla 9. syyskuuta 1988 sanoin seuraavaa: ”Historian vääristelemisestä on mahdollista vapautua vain yhdellä tavalla: pitää kertoa koko totuus, päästä irti s talinistisen sisä- ja ulkopolitiikan krampinomaisesta puolustamisesta (…) Tästä syystä olemme alkaneet puhua vuoden 1918 tapahtumista ja itsenäisen Viron tasavallan synnystä, Tarton rauhasta, Molotov-Ribbentropin sopimuksesta ja kesän 1940 tapahtumista Virossa (…) EKP:n keskuskomitea ja Viron korkeimman neuvoston puhemiehistö ottivat yhteyttä yleisliittolaisiin elimiin ja ehdottivat, että kyyditysten perusteena olleet asiakirjat julistetaan mitättömiksi, laittomiksi ja ihmisyyden vastaisiksi. Tällä tavalla poikkeuksetta kaikki laittomasti karkoitetut rehabilitoitaisiin siihen liittyvine seuraamuksineen, mm. omaisuuden pakkolunastuksesta seuranneen taloudellisen menetyksen korva a minen (…) Vaikkakaan monet tuon ajan rikoksista eivät alkaneet Virosta, ei EKP kiellä vastuutaan näissä kysymyksissä Viron kansan edessä (…) Tehkäämme se täysin rehellisesti ja vastuuntuntoisesti (…) Menneisyyden kriittinen uudelleenarviointi ei tarkoita ihmiskohtaloiden ja elettyjen vuosien poispyyhkimistä (…) EKP:n keskuskomitean ja Viron korkeimman neuvoston puhemiehistön pitää muodostaa komissio tekemään historiallis-oikeudellista arviota vuoden 1940 tapahtumista Virossa.”
12. marraskuuta 1989 hyväksytyssä kyseistä kysymystä käsittelevassä korkeimman neuvoston päätöksessä sanotaan:
”Luokitella aggressioksi, sotilaalliseksi miehitykseksi ja Viron tasavallan annektoimiseksi Neuvostoliiton stalinistisen johdon vuoden 1940 ulkopoliittiset ja sotilaalliset toimenpiteet Viroa vastaan.
Pitää Viron parlamentin (Riigivolikogu) vaaleja 14. ja 15. heinäkuuta 1940 Viron perustuslakia ja vaalilakia rikkoen järjestettyinä ja tällä tavalla muodostettua parlamenttia epäkompetenttina ja vailla kansan valtuutusta olevana hyväksymään Viron valtiollista asemaa muuttavia päätöksiä: Korkein neuvosto tekee tästä sen johtopäätöksen, että Viron liittyminen Neuvostoliittoon vuonna 1940 ei ollut laillinen (…)
Julistaa Viron parlamentin päätös 22. heinäkuuta 1940 ”Julistus Viron liittymisestä Neuvostoliittoon” pätemättömäksi, koska se ei ollut Viron kansan vapaan tahdon ilmaus.”
Pitää vielä lisätä, että nuo näkökohdat esitettiin aikana, jolloin Neuvostoliitto oli täysissä voimissaan eikä kukaan kyllä osannut ennustaa sen pikaista hajoamista.
7. kesäkuuta 1989 X Baltian tutkimuksen konferenssin avajaisissa Tukholmassa sanoi Ruotsin pääministeri Ingvar Karlsson seuraavaa: ”Baltian tasavalloissa monille syntyville ongelmille löytyy ratkaisut perestroikaa tukevien kansanliikkeiden ansiosta, tarkoitan tässä Kansanrintamaa, kansallismielistä kommunistista puoluetta ja hallitusta.”
Näin ruusuinen ei tilanne valitettavasti ollut. Kuten edellä mainitsin. oli arvio tapahtumista kyllä tehty, mutta pahuutta, uhreja ja kärsimyksiä aiheuttanut valta oli yhä voimissaan.
Oliko tämän vallan aikana mahdollista asettaa vastakkain Viron kansalliset edut ja yleisliittolaiset edut ja tehdä tätä samaa valtaa toimeenpanevien – EKP: n ja Viron sosialistisen neuvostotasavallan hallituksen tasolla?
Jotta voisimme vastata tähän kysymykseen, pitää ensin antaa vastaus seuraavaan kysymykseen: oliko tämä ns. valtionpuolue, joka käytännössä johti ja ”dubleerasi” valtiovallan kaikkia iskuja, yhtenäinen? Vastaus: ei ollut.
Vuoteen 1985 mennessä oli EKP:ssa yli 100 000 jäsentä,joista vähän yli puolet oli virolaisia. Siihen kuului eri sukupolvien ihmisiä, niitä,jotka olivat syntyneet, kasvaneet ja käyneet koulunsa Virossa ja niitä, jotka olivat tulleet tai lähetetty Viroon. Seminaarin teemana olevaan ajanjaksoon mahtuu Stalinin valtakauden loppuosa – sodan voittanut valtio, jonka ideologiana oli, ettei voittajia tuomita, sitten henkilökultin kausi, sitten sen rikoksien paljastamisen ja julkistamisen kausi, sitten Nikita Hruštšovin ajan ”suojasää” ja lopuksi sen tukahtuminen stagnaatioksi, pysähtyneisyydeksi. Kaiken tämän taustaa vasten muuttui EKP: n kokoonpano ja voimien tasapaino puolueen sisällä.
Meillä Virossa on käytössä termi ”60-luvun sukupolvi”,jota on kiitetty ja kovasti teilattu, poliittisesta konjunktuurista riippuen. Rautaisen esiripun takaa kuului iskulause - virolaiset, liittykää puolueeseen ja ottakaa valta omiin käsiinne.
Varmaankin se oli ajanmukainen ja asianmukainen kehotus. 1970-luvun alkuun mennessä 2/3 EKP:n kaupunki- ja piirikomiteoiden sihteereistä oli komsomolin kautta tulleita paikallisia ihmisiä, saman saattoi havaita valtion koneistossa. Kuvaavana esimerkkinä on Viron SNT:n tiedeakatemia, jonka puhemiehistössä ja instituuteissa tapahtunut sukupolven vaihdos auttoi suuresti kehityksemme ongelma-alueiden nykyaikaisten ratkaisujen löytymisessä. Yleisen mielipiteen kehittymisessä olivat ns. luovat liitot merkittävässä asemassa.
EKP:n johdossa oli jatkuvuutta myös negatiivisessa mielessä. Kun minut valittiin l971 EKP:n keskuskomitean sihteeriksi, olin ainoa (yhteensä viidestä), joka oli Virossa syntynyt ja kasvanut. Toki myös tässä asiassa tapahtui positiivisia nytkähdyksiä, pääosin I sihteerin Johannes Käbinin henkilöstöpolitiikan ansiosta.
Yritän seuraavassa käsitellä teemaani muutamien näytteiden avulla eri aikakausilta, jolloin olin virka-asemani takia tapahtumiin osallistuja, vastuullinen ja nyt myös jo syyllinenkin.
1955 minut valittiin Tarton yliopiston historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan 5. vuosikurssin opiskelijana komsomolin keskuskomitean I sihteeriksi. Jotta kuulijat ymmärtäisivät minua, on lisättävä, että ns. puolueen ”nomenklatuurassa” se oli korkea asema, vuotta myöhemmin minut valittiin myös puolueen keskuskomitean byroon jäseneksi.
Nikita Hruštšovin ”suojasäästä” innostuneina ryhdyimme uudistamaan puolueen ”reserviksi” kutsuttua organisaatiota, antamaan sille nuorekkaampaa ilmettä. Aloitimme nuorten kesäpäivien perinteen. Näillä kesäpäivillä juhlittiin täysiikäiseksi tuloa. Niitä järjestettiin luonnonkauneissa ja kulttuurihistoriallisesti merkittävissä paikoissa ympäri Viroa, esiintyjinä kulttuurihenkilöt. tiedemiehet, urheilijat jne. Joka vuosi kesäpäi ville osallistui kymmeniä tuhansia nuoria.
Koululaisia varten suunnittelimme jokakesäiset kilpailut, aluksi alueelliset ja niiden voittajille sitten valtakunnalliset: Joukkueiden piti jalan tai polkupyörillä kulkea tietty reitti, ohjeiden mukaisesti tehdä tutkimus kotiseudun historiasta jne. Kilpailujen primus motor oli Tiedeakatemian kotiseutututkimuksen komission puheenjohtaja, akateemikko Hans Kruus. Pitää vielä mainita, että Viron kouluissa – ainoana Neuvostoliitossa – aloitettiin 1959 uudelleen kotiseutuopin opetus. ”Sodan jälkeen (1958) alkoi Viron kouluissa ilmestyä kaunokirjallisia almanakkoja. Yleensä ne tehtiin kirjallisuuden opettajan johdolla ja koulun komsomol-komitean toimesta.” – näin kirjoittaa muistelmissaan (Looming 1991, s. 976) opetusministeri Ferdinand Eisen, jonka työpanosta vironkielisen ja -mielisen koulun säilyttäjänä on vaikea yliarvioida. Opiskelijat alkoivat organisoida ns. rakennusmalevoita ja järjestää omia laulujuhliaan. Ensimmäinen koululaisten laulujuhla oli vuonna 1962. Tavallaan nuorison oma manifesti oli ensimmäinen Viron SNT:n nuorisofestivaali, jonka kulttuuri- ja urheilutarjonta oli laaja ja monipuolinen. Tähän tapahtumaan liittyen voinen kertoa tragikoomisen muisteluksen. Päätimme yllättää pääkaupunkilaiset värikkäällä karnevaalikulkueella – vuosi 1957 ja karnevaalit – näin jälkeenpäin on sitä itselläkin vaikea kuvitella. Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastasi legendaarinen teatterimies Voldemar Panso. Pukukavalkadissa esiintyivät tunnetut hahmot Viron ja maailman kirjallisuudesta, mm. Sancho Panza eläintarhasta lainatun aasin selässä. Kulkueen piti kulkea ohi Voiton (nykyisin Vapauden) aukiolle rakennetusta kunniavieraskorokkeesta, joka oli EKP:n keskuskomitean talon vieressä. Ja kuin kohtalon oikusta jäi siihen asti rauhallinen aasi korokkeen edessä seisomaan. Eivät auttaneet käskyt eivätkä maanitukset. Ihmisiä oli kulkuetta seuraamassa kuin meren mutaa ja hetkessä lähti kulovalkeana leviämään vitsi, että aasi olisi muka tervehtinyt ja jäänyt odottamaan tovereiden vastatervehdyksiä. Mutta mitta täyttyi ilman sitäkin.
Moskovassa, yleisliittolaisen komsomolin keskuskomiteassa meitä syytettiin siitä, että herätimme henkiin porvarillisen ajan jäänteitä ja perinteitä. Erityistä pahennusta herätti meidän Viron SNT:n valtiollisen kustannusliikkeen kautta julkaisemamme Inna Assamaan kirja Kultuursest käitumisest (Kultturellista käytöksestä) ja Melanie Kaarman nuorten muotialbumi. Tuolloinen keskuskomitean I sihteeri Semitšaštnoi syytti meitä rähmällään olosta lännen edessä ja poliittisen valppauden menettämisestä. Pahimmasta meidät pelasti vain Johannes Käbinin puuttuminen asiaa. Nyt jälkeenpäin edellä kerrottu saa meidät vain ironisesti hymähtämään.
60-luvulla, jolloin työskentelin EKP:n Tallinnan kaupunkikomitean I sihteerinä, nousivat voimakkaasti esille sosiaaliset ongelmat. Yleisliittolaisten ministeriöiden hillitsemätön halu laajentaa ja rakentaa uusia suuria teollisuuslaitoksia, jotka käyttivät muualta tuotuja raaka-aineita ja olivat aiheuttamassa infrastruktuurin jälkeenjääneisyyttä, ympäristön saastumista ja mikä kaikkein pahinta massiivisen vieraan työvoiman tuomisen Viroon. Toisaalta tutkimukset osoittivat, että yli 30% maan kanta-asukkaista asuu parakeissa ja kellariasunnoissa, olihan Tallinnan kärsinyt pahoin sotavuosina, erityisesti vuoden 1944 maaliskuun pommituksissa. Mutta melkein puolet asuntojen uudisrakentamisesta maksettiin Moskovasta, eikä kaupungilla ollut sananvaltaa näiden asuntojen jakamisessa. Vuonna l963 hyväksyimme määräyksen, jolla olisi ratkaisevasti rajoitettu vieraan työvoiman ja entisten neuvostoarmeijan upseerien sisäänkirjoitusoikeutta. Päätöstä tehtäessä viittasimme sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen, eri kansanryhmien välisen jännityksen vaaralliseen kasvuun ja myös siihen, että Tallinna menettää oman imagonsa. Tässä kamppailussa jäimme toiseksi, meidän ehdotuksiamme pidettiin näytteinä kansallisesta ahdasmielisyydestä sekä teollistamisen vastustuksena.
Sittenkin onnistuimme joissakin asioissa. 2. elokuuta 1966 tasavallan hallitus julisti Tallinnan vanhankaupungin suojelluksi rakennustaiteelliseksi muistomerkiksi, siihen liittyvine rakentamiskieltoineen. Tämä päätös oli ensimmäinen laatuaan Neuvostoliitossa eli toisin sanoen ennakkotapaus. Keskusvallan vastalauseita auttoi ilmeisesti hillitsemään Tallinnan vanhankaupungin kansainvälinen arvostus. Tallinnalle annettiin 1980 Hampurin FWS-rahaston kultamitali ja 1998 Tallinna otettiin UNESCOn maailman kulttuuriperintöluetteloon.
Nikita Hruštšovin ”suojasään” loppuminen merkitsi poliittisen linjan jähmettymistä, mikä ilmeni varsinkin räikeänä painostuksena kaikkea sellaista kohtaan, jota vaikkapa vain hyvin etäisesti saattoi pitää ”kansallisena”. Erityisen huolestuttavana tämä ilmeni opetuksessa, koulujärjestelmässä. Virossa oli 60-luvun puolivälissä 80 % oppikirjoista omien oppikirjantekijöidemme tekemiä, mikä oli suuri poikkeus Neuvostoliitossa. Neuvostoliiton ministerineuvoston päätöksellä 3. heinäkuuta 1967 päätettiin tehdä tälle loppu. Lopputuloksena olisi ollut vironkielisen koulun vähittäinen häviäminen. Pravdassa julkaistiin 59 kirjailijaliiton jäsenen avoin kirje. Lopulta saimmekin poikkeuksellisesti edelleen käyttää omia oppikirjojamme.
Vuonna 1978 hyväksyttiin Moskovassa päätös venäjän kielen opettamisen tehostamisesta. Tämä dokumentti oli selvää venäläistämistä, esimerkiksi päätöksessä suositeltiin, että viron kielen opetus päättyisi VIII luokkaan.
Ferdinand Eisen kirjoittaa muistelmissaan: ”Vuonna 1978 puolustimme Moskovassa ministeri Prokofjevin luona uutta koulujen viron kielen opetussuunnitelmaa, mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen. Neuvottelut jatkuivat Tallinnassa. [Allekirjoittanut pyytää anteeksi, ettei raatsi tässä vaiheessa katkaista sitaattia.] Meidän näkökohtiamme tuki voimakkaasti EKP:n sihteeri V. Väljas. Päädyimme kompromissiin.” (Looming 1991, s. 970.)
Se oli vain yksi näyte vallinneesta tilanteesta. Viron osalta syntyi paradoksaalinen tilanne – toisaalta meitä kiiteltiin hyvistä saavutuksista taloudessa ja erityisesti maataloudessa ja toisaalta yleisliittolaisissa päätöksissä meihin liitettiin sellaisia ”haukkumasanoja” kuin ”nationalismi”, ”kansallinen ahdasmielisyys”, ”patriarkaalisuuden ylistäminen”… Tällaisia arvioita annettiin mm. vuoden l975 laulujuhlista, A. H. Tammsaaren 100-vuotisjuhlista 1978, Lahemaan kansallispuiston perustamisesta ja luetteloa voisi jatkaa.
Vuonna 1977 tuli Viroon Neuvostoliiton kommunistisen puolueen työryhmä tehtävänään tutustua ideologiseen tilanteeseen. Todellinen tavoite, kuten myöhemmin kävi ilmi, oli valmistella politbyroon päätöstä vaarallisista nationalistisista ilmiöistä tasavallassa, jota sitten alkoivat käsitellä kaikkien neuvostotasavaltojen puoluejärjestöt. Tätä projektia esiteltiin Johannes Käbinille ja minulle. Lyhyesti sanottuna se olisi merkinnyt vuoden 1950 suoneniskun toistumista, toivottavasti kuitenkin lievemmässä muodossa. Johannes Käbin I sihteerinä ei voinut hyväksyä näitä päätelmiä ja vaati tapaamista Brežnevin kanssa. Brežnevin sijasta meidät ohjattiin ”harmaan kardinaalin” Suslovin luo. Ajatustenvaihto muodostui kiihkeäksi. Käbin esitti suoran kysymyksen: kuinka voi muka niin rappiolla olevassa ideologisessa tilanteessa saavuttaa niin hyviä tuloksia taloudessa, joita työn tuottavuudessa, maatalouden satojen osalta jne., että ne asetetaan tavoitteeksi muille neuvostotasavalloille? Tilanne Neuvostoliitossa oli todellakin huono, suurisuuntaiseksi suunniteltu ns. ruokaohjelma oli epäonnistunut, viljanviennin tukeminen vei suurimman osan öljydollareista, elintarvikkeiden niukkuus uhkasi tuoda vakavia levottomuuksia. Ilmeisesti Suslovkin ymmärsi, että ”ristiinnaulitsemiseen” oli valittu väärä hetki. Myöhemmin tuli politbyroon määräys, jonka mukaan kohdistettiin oikaisu ”toimenpiteisiin ryhtymisestä” EKP:n keskuskomitealle.
Toimenpiteisiin ryhdyttiin. Vuonna 1978 Johannes Käbin vapautettiin I sihteerin paikalta, vähän myöhemmin häntä seurasi Viron maatalouden ja luonnonsuojelun edestä kamppaillut ministerineuvoston varapuheenjohtaja Edgar Tõnurist, vuodesta 1980 minä seurasin kotimaani tapahtumia Karibian meren rannoilta.
Edellä sanottu oli pikainen kynänveto niistä vuosista ja sen puolueen jäseneltä, jonka toimesta kaikki em. tapahtui. Sitä ei ollut ajateltu itsepuolustukseksi eikä oman syyllisyyden vähättelyksi, vaan siksi, että voisimme tarkastella tuota aikaa sellaisena kuin se oli. Ja kun juuri valitussa Viron uudessa Riigikogussa löytyy kaikista parlamenttiryhmistä ihmisiä, jotka kuuluivat EKP:hen, yhteensä lähes yhtä paljon kuin hallituskoalition edustajamäärä. Ja heidät on valittu kansan tahdosta ja demokraattisesti. Tästä voinee tehdä sen johtopäätöksen, että myös siinä menneisyyden puolueessa oli ihmisiä, jotka suhtautuivat monin eri tavoin kotimaahansa.
Tiedän, että jotkut ovat sitä mieltä, että em. nuorten kesäpäivät olivat vain kirkkoa vastaan suunnattu ns. ”maallinen rippikoulu”, 60-luku kansallisen itsetietoisuuden murenemisen kannalta ratkaiseva vuosikymmen, laulujuhlat vain valheellinen kiiltokuva ulkomaailmaa varten jne. Kun em. näkökohtia esittävät pitävät kaikkea edellä kerrottua tietoisena politiikkana, pitää kyllä häveten tunnustaa, että silloisten ”funksionäärien” analyysi- ja prognoosikykyjä on valtavasti yliarvioitu. En millään haluasi hyväksyä sellaista näkemystä, että vuosikymmeniä yritimme keskeytyksettä vain mahdollisimman tiukasti ja peruuttamattomasti taivuttaa Viroa neuvostosysteemin raameihin. Yhtä tekopyhä olisi tietenkin väite, että salaa, mutta johdonmukaisesti suunniteltiin valtion riippumattomuuden palauttamista. Minun puoleltani jää vastaamatta kysymykseen, miksei Virossa vallinneen systeemin piiristä ei noussut esiin ketään Imre Nagyn, Milovan Djilasin, Dubčekin tai Saharovin kaltaista systeemin kriitikkoa.
Juttuni lopuksi vielä pieni muistikuva. Kesällä 1984 keskustelimme Gabriel Garcia Marquezin kanssa hänen kotonaan Bogotassa. Puhuttuaan kansojen (mm. sekä Kolumbian että Viron kansan) kohtaloista historian myrskytuulissa, sanoi kirjailija: ”Luonto on antanut ihmiselle rakkauden kotimaahan ja äidinkieleen, eikä niitä voi korvata ei usko eikä politiikka,” ja lisäsi pienen tauon jälkeen: ”Mutta sitä kyllä ei ole meihin syntymässä koodattu, että meidän pitäisi pakosta rakastaa sitä, miten maatamme hallitaan.”