Helmikuun alussa 1918 Helsinkiin saapui Viron ulkomaandelegaatio, joka oli matkalla länteen hankkiakseen tunnustuksen Viron pian julistettavalle itsenäisyydelle. Suomessa oli juuri alkanut sisällissota, ja vallankahvaan Helsingissä oli noussut punainen hallitus, kansanvaltuuskunta. ”Olen kolmatta päivää täällä. Kaupungissa yleislakko. Aseet ovat käytössä”, delegaation sosiaalidemokraattinen jäsen Mihkel Martna kirjoitti päiväkirjaansa.
Helsingissä delegaatio asettui Aleksanterinkadun varrella olevaan majoitusliikkeeseen. Sen oveen kiinnitettiin virallisen tuntuinen Eesti delegatsioon -kilpi, joka takasi koskemattomuuden punaisessa pääkaupungissa. Virolaisiin suopeasti suhtautunut kansanvaltuuskunta järjesti näiden alkoholihuollonkin hankkimalla ”pimeää” konjakkia.
Virolaisten mukaan järjestys Helsingissä oli esimerkillinen. Kaupat olivat auki, eikä julkisten rakennusten edessä vartiota pitäneitä punasotilaita juuri huomannut. Elintarpeita oli, mutta virolaisille tärkeän tumman leivän saaminen muuttui päivä päivältä vaikeammaksi.
Sosiaalidemokraattien entinen kansanedustaja Sulo Wuolijoki valotti Venäjän bolševikkivallan nurjat puolet kokeneille virolaisille Suomen kumouksen luonnetta. Hän painotti, ettei Suomen vallankumous täysin ollut Venäjän kumouksen kaltainen. Suomessa ei kansallistettaisi pankkeja, tehtaita ja kauppoja, eikä suuria maanomistuksiakaan vaadittaisi pakkoluovutettaviksi.
Wuolijoen mukaan Suomen kumouksen päämäärä oli valtion perustaminen lujasti demokraattiselle pohjalle sekä työväenluokan oikeuksien ja vapauden takaaminen. Hän pyysi Martnaa välittämään nämä tiedot puoluetovereille ulkomailla. Päiväkirjaansa Martna kirjoitti, että osa Suomen sosialistijohtajista ei lukeutunut vähemmistödiktatuurin kannattajin, eivätkä monet heistä uskoneet radikaalien voittoon.
Kansanvaltuuskunnan kokouksessa 5. helmikuuta luettiin kaiketi virolaisdelegaation jättämä suomenkielinen kirjelmä. Siinä kerrottiin Viron valtioelinten yksimielisesti hyväksyneen ponnet, joiden mukaan Viro viipymättä julistettaisiin itsenäiseksi. Kirjelmän lopussa kansanvaltuuskunnalta pyydettiin Viron itsenäisyyden tunnustamista. Näin kansanvaltuuskunta tukisi Viron kansaa sen taistelussa ”hartaimpien toiveittensa toteuttamisesta”.
Kansanvaltuuskunta kuitenkin oli sitä mieltä, että se ei voi tunnustaa Viroa, koska Suomen ja Venäjän välit olivat vielä lopullisesti selvittämättä. Virolaisten pitäisi ensin sopia itsenäisyydestä Neuvosto-Venäjän kanssa. Tätä kantaa täydensi vielä huomautus: ”– – varsinkin, kun virolaisten keskuudessa tässä suhteessa näyttää olevan erimielisyyttä.”
Kaikesta huolimatta kansanvaltuuskunta kehotti ulkoasiainvaltuutettu Yrjö Sirolaa tarjoamaan virolaisille kaikkea annettavissa olevaa apua sen matkatessa Suomen kautta länteen. Näin alkoi delegaation seikkailukas matka halki punaisen Suomen.