Sarjan kahdessa edellisessä osassa kerroin baltiansaksalaisen lääkärin, kirjailijan ja estofiilin Georg Julius von Schultz-Bertramin Suomen-matkoista 1833 ja 1858.
Von Schultzin tyttären Lydian solmittua 1870 avioliiton sotilasinsinööri Nikolai von Baltzin kanssa tohtori oleskeli seuraavina vuosina useaan otteeseen Viaporissa ja tutustui myös Helsingin seurapiireihin.
Esimerkiksi maaliskuussa 1871 von Schultz otti Helsingistä ajurin, joka kuljetti hänet ripeästi yli sileän jään linnoitussaareen. Lyhyeksi aiottu vierailu venyi lopulta parin kuukauden oleskeluksi. Sydänkesällä 1872 hän oli jälleen Viaporissa. ”Täällä minulla ei ole muuta tekemistä kuin olla onnellinen”, hän kirjoitti äidilleen. Aamuisin von Schultz nousi puoli kuudelta ja lähti mukanaan tuomansa kissan kanssa aamukävelylle. Kissa nuuski jokaisen kasematin nurkan ja istuskeli väliin kanuunoiden päällä.
Viaporissa von Schultzilla oli mahdollisuus antautua kieli- ja etnologisille harrastuksilleen. Hän myös tarkkaili suomalaista kansanluonnetta ja vakuuttui yhä enemmän siitä, että suomalaiset ja virolaiset olivat lähisukulaisia.
Talvella 1874 nautittiin tohtorin vierailun aikana rekiajeluista kauniissa säässä, ja laskiaisen kunniaksi syötiin blinejä kaviaarin kera. Maaliskuun alussa hän kutsui Viaporiin konserttiin useitakin suomalaisia oppineita kuuluisuuksia. Paikalla olivat muun muassa Elias Lönnrot, Julius Krohn, Yrjö Koskinen ja Viaporin kirkkoherra August Reinholm. Äidilleen von Schultz kirjoitti: ”Ajattelepa pöytää, jonka ympärillä istuivat Suomen suurimmat oppineet, miehet, jotka pystyivät keskustelemaan kaikilla maailmankielillä, mutta jonka ääressä puhuttiin etupäässä viroa! – – Itse asiassa oli ihmeellistä kuulla näin elegantilla tavalla puhuttavan kieltä, jota meillä käytettiin vain paimenpoikien ja kyökkipiikojen kanssa.”
Kesällä 1874 von Schultzin ihastus Helsingin saaristoon sen kuin kasvoi. ”Rakas äiti! Täällä olen ja tänne jään! Tämä on enemmän kuin idylli – tämä on paratiisi”, hän kirjoitti Santahaminasta. Kenenkään häiritsemättä vietettiin kesää syvässä meren ja metsän yksinäisyydessä, ja kuitenkin Helsinki oli vain pienen venematkan päässä. ”Rannalla meri oli edessämme kuin välkkyvä peili, ja horisonttia täplittivät sinne sirotellut ihastuttavat saaret – todellinen Etelämeri.” Von Schultz näet kuvitteli maisemaan kuusimetsän sijaan kookospalmut ja luotojen tilalle koralliriutat.
Päivänä muutamana kaksitoistasoutuinen vene toi Santahaminaan vieraisille Viaporin komendantin ja paikallismajurin puolisoineen. Heidän kanssaan pelattiin vistiä, kun taas tytär ja lapset lähtivät kävelylle metsään. Ja sitten nautittiin kymmenen hengen maalaisillallinen.
Mutta idyllinen ja onnellinen Santahaminan-kesä päättyi. Se olikin von Schultzin viimeinen kesä. Alkuvuodesta 1875 hän lähti Wieniin, missä kuolema tavoitti hänet toukokuussa.